Kustantaja: Otava 2023
Alkuteos: Seryje ptšely (2018)
Suomennos: Arja Pikkupeura
On vuosi 2017 itäukrainalaisessa Pikku Starhorodivkan
kylässä Donbasin harmaalla vyöhykkeellä. Lännessä, laakson takaisessa
harjanteessa, sijaitsevat Ukrainan armeijan taisteluhaudat ja korsut ja idässä
päivystävät peltojen takana Venäjän monikansalliset sotajoukot. Tulitukset
eivät kohdistu harmaalle vyöhykkeelle, joskin kylän kirkko on räjäytetty.
Talot tyhjentyivät asukkaista, kun venäläismieliset
separatistit vuonna 2014 valtasivat Donetskin ja Luhanskin Ukrainalta. Nyt kylässä
asuvat enää viisikymppiset Sergei Sergeitš ja hänen
kouluaikainen vihollisensa Paška Hmelenko. Miehet
elävät sovussa ja jakavat niukat ruoka- ja juomavarastonsa keskenään, mutta jotain
jekkuakin tehdään: eräänä yönä Sergeitš vaihtaa katukyltit, koska haluaa asua
Ševtšenkon kadulla. Paška on ihan tyytyväinen saadessaan nyt asua Leninin kadulla.
Kaikki on talvella harmaata ja pysähtynyttä, niin elämä kuin
ympäristökin. Sähköä ei ole ollut enää kolmeen vuoteen, mutta Sergeitš
hyödyntää kirkon raunioista pelastamiaan tuohuksia. Paška käy lataamassa
puhelimensa separatistien tukikohdassa, kun taas Sergeitšiä auttaa nuori
ukrainalainen sotilas Petro. Aika ajoin Sergeitš lähettää viestin ”Elossa?” ja
Petro vastaa ”Elossa”.
Sergeitš ei ole kiinnostunut sodasta tai sen syistä. Hän on
jäänyt kylään vain suojellakseen mehiläisiään, joiden pesien päällä jopa alueen
kuvernööri on ennen sotaa makoillut saamassa terapiaa. Nyt kevään koittaessa Sergeitš
haluaa tarjota mehiläisille rauhallisemman ympäristön, joten hän lastaa pesät
Farmari-Ladansa peräkärryyn, pääsee rajan yli Ukrainan puolelle ja päätyy Zaporižžaan.
Mehiläiset eivät pysty siirtymään rauhasta sotaan ja
sodasta rauhaan niin kuin ihmiset. Ne kyllä lentävät, mutta eivät viittä
kilometriä pitemmälle, ja ovat siis täysin kykenemättömiä kaikkeen muuhun kuin
päätehtäväänsä, johon luonto ja Jumala ovat ne luoneet: meden keruuseen.
Ensin näyttää hyvältä. Sergeitš linkoaa
hunajaa ja ostaa sitä vastaan kyläkaupasta ruokaa ja muita tarvikkeita. Kauppaa
pitävä leskirouva Galina innostuu palvelemaan miestä monin tavoin – ehkäpä jonkinlaisia
toiveitakin elätellen. Kylän miehet kuitenkin ovat vihamielisiä, koska pitävät Sergeitšiä
donetskilaisena ryöstäjänä.
Lopulta Sergeitš katsoo
viisaimmaksi lastata mehiläispesänsä jälleen peräkärryyn ja poistua alueelta.
Hän muistaa aikoinaan mehiläishoitajien kongressissa tapaamansa Ahtemin, joka
kehui kotipaikkaansa Krimiä maalliseksi paratiisiksi. Rajavyöhykkeillä ja
tarkastuspisteissä on hieman hässäkkää, mutta lopulta Sergeitš saa 90
vuorokauden oleskeluluvan Krimille.
Perillä Sergeitšiä odottavat huonot uutiset: Ahtem on ollut
jo kaksi vuotta kateissa. Yleisesti uskotaan, että kasakat kaappasivat miehen,
koska hän perheineen kuuluu islaminuskoisten tataarien vähemmistöryhmään. Näitä
ryhmiähän on kautta aikojen vainottu ”pyhällä venäläisellä maalla” ihan
valtaapitävien luvalla, joten paratiisi ei edes Krim ole kuin luontonsa puolesta.
Ahtemin perhe osoittautuu monella tavoin liikuttavan
vieraanvaraiseksi. Sergeitš kokee velvollisuudekseen korvata ystävällisyyden edes
jotenkin ja matkustaa Sevastopoliin kyselemään viranomaisilta Ahtemin
kohtalosta. Yhteydenotto tuottaa tulosta, mutta samalla Sergeitš itse joutuu turvallisuusviranomaisten
silmätikuksi. Pelottelussa nämä hyödyntävät mehiläisiäkin: yksi pesistä viedään
muka tutkittavaksi sairauksien varalta.
Pelko on näkymätön ja herkkä juttu. Kuin virus tai
bakteeri. Sitä voi hengittää sisäänsä ilmassa, kulauttaa kurkkuunsa vahingossa
veden tai votkan kanssa, korvienkin kautta se voi tarttua ja vallankin
silmillään sen voi nähdä niin ilmiselvästi, että sen heijastus pysyy vielä
sittenkin, kun itse pelko on kadonnut.
Sergeitš pääsee kuin pääseekin lähtemään kaikkine
mehiläispesineen, mutta viranomaisten tutkimassa pesässä on jotain outoa – sen
asukkaat näyttävät harmailta. Kotimatkalla mies hankkiutuu siitä eroon ja palaa
keventynein mielin Pikku Starhorodivkaan. Koti on kaikesta huolimatta paras
paikka elää!
Sergeitš on sympaattinen hahmo,
joka näkee jatkuvasti outoja unia – ehkä enteitä, ehkä varoituksia. Hän tietää
kyllä, milloin on syytä pelätä, mutta peloistaan huolimatta pyrkii auttamaan
lähimmäisiään. Kotiinsa hän palaa todellisuuteen havahtuneena, ihmisiin
turhautuneena: hyönteisten maailma on paljon ihmisten maailmaa
järjestäytyneempi
Hänestä ihmiset olisivat hyvinkin voineet ottaa oppia
järjestyksenpitoon nimenomaan mehiläisiltä. Se vain, että mehiläiset olivat
järjestyksensä ja aherruksensa ansiosta pystyttäneet pesiinsä kommunismin.
Muurahaiset taas olivat yltäneet aidon luonnonmukaisen sosialismin tasolle. Se
johtui siitä, ettei muurahaisilla ollut mitään tuotettavaa, ne olivat vain
oppineet pitämään yllä järjestystä ja tasa-arvoa. Entä sitten ihmiset? Heillä
ei ollut järjestystä eikä tasa-arvoa.
Harmaat mehiläiset -romaanin välityksellä saa hyvän
käsityksen vuoden 2014 jälkeisestä tilanteesta Ukrainassa ja Venäjän
valtaamilla alueilla. Rajavyöhykkeitä, tarkastusasemia. Kyräilyä, epäluuloa,
historian vääristelyä. Pienet ihmiset yrittävät selvitä tilanteesta parhaansa
mukaan ja säilyttää uskonsa tulevaisuuteen. Hiljainen huumori keventää tarinaa,
jossa arkiset ja absurdit tilanteet vuorottelevat.
Andrei Kurkov (s. 1961) syntyi Leningradissa, mutta kasvoi
Kiovassa eli on omien sanojensa mukaan etnisesti venäläinen, mutta
poliittisesti ukrainalainen. Hän on Ukrainan PEN-yhdistyksen presidentti, mutta
kirjoittaa venäjäksi. Harmaat mehiläiset on hänen kunnianosoituksensa ihmisille,
joita sotakaan ei ole saanut pakotettua jättämään kotiaan. Lukijaa riipaisee ajatus siitä, mitä vain muutaman vuoden perästä tapahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti