Kustantaja: WSOY 2023
Miki Liukkonen (1989–2023) sai teoksensa Vierastila
valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Se noudattaa Liukkoselle ominaista tyyliä,
joskin on selvästi aiempia teoksia ohuempi. Äärimmäisen runsas ja
monikerroksinen teksti sisältää paljon tietoa ja paljon ajatuksia, mutta kyllä
siitä juonikin löytyy.
Päähenkilö Ren Dawn on 33-vuotias mies, joka elää
vanhempiensa jättämän perinnön turvin ilman rahahuolia ja keskittyy keksintöjen
tekemiseen – vaikkakin niissä ainakin vielä jatkuvasti epäonnistuen. Hän
vierailee terapeutin luona, koska tuntee oudosti juuttuneensa erääseen
lapsuuden tilanteeseen: hän istui isänsä harteilla eikä silti ylettänyt irrottamaan
oksasta haluamaansa omenaa.
Nyt Ren on ollut ensitreffeillä hienossa ravintolassa Annen (vai Annelin?) kanssa, Ne ovat epäonnistuneet. Yhteistä puheenaihetta ei ole löytynyt,
Ren on ollut ajatuksissaan ja tosi tylsä. Anneli on kuitenkin tehnyt mieheen
niin suuren vaikutuksen, että hän seurailee tätä kaupungilla salaa ja
kuullessaan naisen matkustaneen Meksikoon seuraa suinpäin perässä.
Ren lojuskelee meksikolaishotellin alueella muiden auringonpolttamien turistien
keskellä apaattisesti ryypäten ja miehenkipeän suomalaisnaisen
juopuneita lähentelyjä torjuen, kun saa ystävältään tiedon, että on
etsintäkuulutettu terapeuttinsa murhasta. Seuraa paniikinomainen pakomatka
ympäri Cancúnia ja absurdit tilanteet seuraavat toisiaan.
Samaan aikaan Suomessa myös 27-vuotias Kim Laine on
epäiltynä terapeutin murhasta. Kim on ollut terapeutin luona käydessään päihteistä
niin sekaisin, ettei ole missään vaiheessa tajunnut puhuvansa kuolleelle
ihmiselle. Kun leviää tieto siitä, että terapeutin murhaan on vain kolme
mahdollista epäiltyä, päättävät ystävät auttaa Kimiä ja muokkaavat hänestä
naisen. Kim on hyvin paljon siskonsa Gwynin näköinen, joten hämäys voi
onnistuakin.
Tämän teko-Gwynin Ren sitten tapaa paluumatkalla Meksikosta
Suomeen. Gwynin seurana on lipevä herrasmies, joka kertoo toimivansa itseään
vielä etsivien keksijöiden apuna. Renistä mies löytää oivan kohteen ja saa
tarpeeksi vihjailtuaan tämän tarjoamaan majapaikan niin tulevalle managerilleen
kuin tämän pöllähtäneelle seuralaiselle.
Reniä on kuitenkin jo pitemmän aikaa seurannut itseään Tel
Albertiksi kutsuva kirjailija. Mies uskoo, että Ren on tietämättään keksinyt
jotain aivan poikkeuksellista, joka liittyy a-säveleen, mutta mitä? Tel
järjestää nyt vihdoinkin tapaamisen kasvotuksin Renin kanssa ja tapahtuu jotain,
mikä on vähällä nyrjäyttää lukijan aivot.
Vierastila-teosta on riipaisevaa lukea. Tajunnanvirtaa
leimaa yksinäisyys, väsymys, pettymys ja lapsuusiästä asti vierellä kulkenut
kuolemankaipuu. Kertoja on pettynyt siihen, että oikeasti rohkea taide työnnetään
sivuun ja kiitokset ja tunnekuohut kerää keskinkertaisuus. Hän on pettynyt myös
itseensä, koska ei ole yrityksistään huolimatta onnistunut uudistamaan mitään.
Kiihkeä teksti kertoo tuskasta, jota syvästi tunteva ihminen
kokee, kun huomaa tulevansa jatkuvasti väärin ymmärretyksi. Onko hän väärässä
paikassa, poissa sijoiltaan? Eivätkö ihmiset onnea jahdatessaan ja ympärillään
olevan hälinän keskellä enää ehdi tai jaksa ajatella? Eivätkö he kuuntele
toistensa puhetta? Yrittävätkö he ymmärtää omistaan poikkeavia näkökulmia tai
sitä, ettei yhtä oikeaa näkökulmaa edes ole?
Minä sekä uskon että en usko sanojen voimaan. Joskus
tuntuu, että on aivan sama mitä minä sanon tai millä tavalla: toinen osapuoli
on luultavasti jo tehnyt päätöksensä ja kaikki sanomiseni on vain ajanhukkaa.
Tuolloin on turha sanoa mitään; toinen ei edes halua ymmärtää tai kuunnella.
Toisaalta ihmiset tekevät virhepäätelmiä kaiken aikaa ja sanat ymmärretään
väärin, tarkoitusperät sekoittuvat ja kaikki on taas yhtä kaaosta. Tässä on
sanojen skitsofreeninen luonne. Mutta minä luotan sanojen parantavaan voimaan,
jos molemmat osapuolet kuuntelevat.
Toki Vierastila-teoksessa on paljon muutakin. On surrealistisia
tilanteita, joista lennokas mielikuvitus kehittelee aina vain oudompia. On
vähän joka sortin persoonallisuutta. On villiä sanoilla leikittelyä. On pitkiä
listauksia esimerkiksi hajuvesistä outoine nimineen ja ainesosineen tai maailmankaikkeutta
syleilevä parin sivun mittainen teksti kolmannen luvun lopussa. On nasevasti
muotoiltuja mietteitä, joista tässä muutama esimerkki:
Lukiessa mieli on itse asiassa vain pallo toisen henkilön
ajatusten leikkikentällä.
Petolliset kuvat epämääräisestä autuudesta leijuvat
edessämme unissamme kuin vaaleanpuneiset höyhenet, ja turhaan ja turhamaisina
me etsimme noiden unien alkuperää, louhimme pimeyttä kuin suolaa aamuyön
haaveellisina tunteina…
Kaikki on nykyään ”taidetta”. Tai oikeastaan runoutta.
Jalkapallo on runoutta, baletti on runoutta, putkimiehen työ on runoutta.
Kaikki on runoutta paitsi runous, ja runous on pelkkää tärkeilevää jätettä,
sehän on selvää.
Syistä voidaan keskustella, mutta se vie tasan yhtä
pitkälle kuin alituinen jossittelu: jos vain jossittelee kaiken aikaa pääsee
aivan samaan lopputulemaan kuin ei jos ei jossittelisi lainkaan, koko
jossittelun peli edellyttää jonkinlaisen varmuuden olemassaoloa, mutta tuosta
varmuudesta ei koskaan päästä yksimielisyyteen…
Toivottavasti Miki Liukkonen on nyt päässyt sinne, missä jo
nuorena näki unelmissaan itsensä: kellumassa puhtaassa valossa, vapaana
kaikesta liasta, huolista, lihallisuudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti