Kustantaja: Tammi 2025
Alkuteos: Les Lendemains (2020)
Suomennos: Saana Rusi
Kansi: © Eevaliina Rusanen / Tammi
Kolmekymppisellä Amandella kaikki on hyvin. Hän on
kahdeksannella kuulla raskaana ja viimeistelee suloista lastenhuonetta
odotellessaan Lyonin kulttuuri- ja nuorisokeskuksessa työskentelevää Beniä (Benjaminia) takaisin kotiin. Puolison sijasta saapuu suruviesti: Ben on
kuollut. Järkytys käynnistää synnytyksen ja sairaalan henkilökunnan
ponnisteluista huolimatta Manon-vauva kuolee.
Sairaalasta päästyään Amande haluaa vain paeta kaupungin
kesää, aurinkoa ja iloisia ihmislaumoja. Ajomatkan päässä Lyonista löytyy
auvergnelaisen kylän liepeiltä omassa yksinäisyydessään nököttävä vuokramökki.
Sinne Amande vetäytyy ikkunaluukkujen taakse pimeään, vaeltelemaan öisin
unettomana ympäriinsä. Kellon hän on poistanut seinältä – mikään ei saa viestiä,
että aika jatkaa kulumista, että elämää on yhä.
Miten ihmiset sen tekevät? Kuinka he jatkavat elämäänsä,
kun maailma on romahtanut? Palaavat muutaman päivän päästä töihin, asuvat
samassa asunnossa kuin ennenkin, kulkevat samoja katuja…
Maailma ei kuitenkaan unohda Amandea. Yhteyttä on pidettävä
Benin herttaisiin vanhempiin ja ajoittain omaan äitiinkin, joka patistaa
tytärtään menemään mahdollisimman nopeasti takaisin töihin. Amanden
vuokraamassa talossa kuolemaansa asti asuneen Lucie Huguesin tytär Julie käy
hakemassa äitinsä tavaroita ja jättää Amanden tutkittavaksi äidin päiväkirjoja
ja kalentereita.
Muistiinpanot saavat Amanden kiinnostumaan villiintyneestä
puutarhasta, joka piti rouva Huguesia elämässä kiinni aviomiehen kuoleman
jälkeen. Ehkäpä Amandekin löytää lohtua ryhtyessään kunnostamaan vihannestarhaa
– ainakin hän vihdoinkin poistuu talosta. Rouva Huguesin listojen innoittamana
hän alkaa antaa itselleen yksi kerrallaan erilaisia tehtäviä.
Ensimmäinen tehtävä: Päästä sisään. Amande antaa
kodin laihalle kulkukissalle, vaikka on aiemmin hieman pelännyt eläimiä. Hän
suostuu ottamaan vastaan Lyonin nuorisokeskuksen bändikaverukset, jotka
haluavat jotenkin muistaa hyvää ohjaajansa Beniä. Samalla Amande päästää sisään
myös menneisyyden erilaisine muistoineen.
Toinen tehtävä: Löydä juhlahetket. Sehän onnistuu kyllä! On täysikuun juhlaa kynttilöin koristellussa puutarhassa. On Benin veljen ja tämän vaimon esikoisen syntymän kunniaksi värikkäin nauhoin ja tuulikelloin koristeltu puu. On kevään saapumisen juhla puutarhan tuottaminen kukkineen. Aina löytyy jotain kiitoksen aihetta.
Kolmas tehtävä: Jaa toisten kanssa. Amande alkaa olla
niin vahva, että pystyy vuorostaan tukemaan Benin vanhempia, jotka eivät
jättäneet Amandea yksin surun ensi hetkinä. Pelkkä hiljainen työskentely
puutarhassa rinta rinnan voi auttaa masentunutta ja vielä enemmän oman salaisen
hiljentymispaikan luovuttaminen toisen käyttöön.
Neljäs ja viimeinen tehtävä: Päästä irti. Amande
luopuu nyt sellaisista asioista, jotka eivät enää tunnu oikeilta, ja antaa rohkeasti
mahdollisuuden aivan uusille ja yllättäville ideoille. Suru Benin ja Manonin
kuolemasta ei katoa, mutta se ei enää himmennä rakkautta elämää kohtaan, koska me
muistamme valon, jonka jätit jälkeesi.
Toivoa versovat päivät -romaani ei ole liian melodramaattinen, vaan kertoo lempeästi suuresta surusta, surun eri vaiheista ja rakkaudesta elämää kohtaan. Kirjailija luottaa vahvasti puutarhanhoidon ja luonnon parantavaan voimaa, mutta tietää myös sen, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ja ehkä lemmikkieläimen.
Mèlissa Da Costa (s. 1990) otti viime vuonna Ranskan myydyimmän
kirjailijan tittelin dekkarikirjailija Guillaume Mussolta, joka oli kaksitoista
edellistä vuotta ykköspaikalla. Kriitikot eivät ole Da Costan teoksia juuri
noteeranneet, mutta lukijoiden tunteita ne ovat koskettaneet – kuten kirjailija
on halunnutkin.
