Kustantaja: Otava 2025
Alkuteos: The Blue Hour (2024)
Suomennos: Oona Nyström
Koronasulun jälkeen Lontoon Tate Modernissa avataan viisi vuotta aiemmin kuolleen Vanessa Chapmanin maalauksia, keramiikkaa ja
veistoksia esittelevä näyttely, mutta yhtäkkiä syntyy ongelma: asiantuntijan
mukaan erään installaation yhtenä materiaalina saattaa olla ihmisen luu. Raja
II -niminen keramiikkaa ja löytömateriaaleja yhdistelevä teos vedetään pois
näyttelystä ja selvitystyöt alkavat.
Paine kohdistuu Fairburn-säätiöön, joka on lainannut
teokset taidemuseolle, ja erityisesti säätiön intendenttiin James Beckeriin. Väite
ihmisluusta tuntuu järjettömältä, mutta asiaan liittyy eräs huolestuttava
seikka: Vanessan ”tunnetusti uskoton” aviomies Julian katosi vuonna 2002
jäljettömiin vierailtuaan vaimonsa luona Erisin saarella. Saarelta pääsee
Skotlannin mantereelle vain vuoroveden armoilla olevaa pengertietä pitkin.
Becker ihailee suuresti Vanessa Chapmania, jonka elämään ja
tuotantoon on hyvin perehtynyt. Vanessalla oli kuitenkin hankalan ihmisen
maine, sillä hän piti kaikkea muuta turhana taiteen tekemisen rinnalla.
Kauniilla taiteilijalla riitti ihailijoita, mutta oma vapaus merkitsi hänelle enemmän
kuin ystävyys tai rakkaus. Yksi hylätyistä rakastajista oli galleristi ja
Fairburnin johtaja Douglas Lennox. Siksikö Vanessa testamenttasi taiteellisen
jäämistönsä säätiölle?
Douglas Lennoxin kuoltua säätiön on ottanut vastuulleen
hänen poikansa Sebastian, joka on Beckerin ystävä. Tilanteen tekee
arkaluonteiseksi se, että Beckerin vaimo Helena oli jo menossa naimisiin
Sebastianin kanssa, kun päättikin valita puolisokseen Jamesin. Kaikki
käyttäytyvät sivistyneesti, mutta Becker on silti epävarma onnensa
kestämisestä. Onhan hänen taustansa työväestössä, kun muut taas ovat
yläluokkaa.
Helena on lähes kahdeksannella kuulla raskaana ja vaimon
jättäminen edes pariksi päiväksi huolettaa Beckeriä. Hän ymmärtää kuitenkin Tate
Modernissa syntyneen tilanteen vaativan sitä, mistä on jo pitkään unelmoinutkin:
matkustamista Erisin saarelle haastattelemaan Vanessa Chapmanin testamentin
toimeenpanijaa Grace Haswellia, joka oli taiteilijan pitkäaikainen ystävä ja
loppuvaiheissa myös omaishoitaja ja joka peri tämän talon.
Fairburnin ja Haswellin välit tulehtuivat, kun Douglas
väitti Haswellin jättäneen toimittamatta säätiölle useita Chapmanin töitä ja
likimain syytti tätä varkaudesta – testamentin mukaanhan Gracelle ei kuulunut ainuttakaan
Vanessan teosta. Puhutaan oikeustoimista, mutta Becker toivoo ystävällisen puheen
auttavan uhkailuja paremmin. Gracen vihamielisyys talttuukin nopeasti, kun
Becker vihjaa hänen olevan kullanarvoinen tietolähde, mutta onko kaikki Gracen
kertoma totta?
Kirja etenee aluksi hitaasti ja keskittyy lähinnä
esittelemään tarinan henkilöitä ja vallitsevaa tilannetta, mutta loppua kohti
vauhti kiihtyy. Aina välillä luulee olevansa perillä asioista, mutta sitten
seuraakin uusi käänne. Tunnelma muuttuu pahaenteiseksi ja uhkaavaksi, kun
menneisyyden salat alkavat toinen toisensa jälkeen paljastua, mutta missä vaara
piileskelee?
Nykyhetkessä etenevään tarinaan lomittuu otteita Vanessa
Chapmanin päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta. Niissä kuvataan, miten myrskyisä meri, vaihtelevat sääolot ja jylhä luonto
vaikuttivat taiteilijan teoksiin ja ajatuksiin. Teokset puolestaan on kuvattu
niin, että niiden luulisi olevan oikeasti olemassa. Tekstit paljastavat myös
taidemaailman nurjia puolia, mutta päällimmäiseksi jää rakkaus taidetta
kohtaan.
Taide on perintö, se on turvasatama. Se rauhoittaa,
lohduttaa, kiihottaa. Se on työtä. Se on sitä, mitä tekee päivät pitkät. Se on
tapa selvittää ajatuksia, tapa ymmärtää maailmaa. Se on mahdollisuus aloittaa
alusta, luoda nahka, kostaa, rakastua. Olla hyvä. Elää pitkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti