KUZNJETSOVA, JEVHENIJA: Niin kauan kuin on elämää

Kustantaja: Aula & Co 2025

Alkuteos: Vivtsi tsili (2025)

Suomennos: Eero Balk

Kolmekymppinen Jana saapuu Dnipron kaupungin lähellä sijaitsevaan pikkukylään tehdäkseen väitöskirjaansa varten kenttähaastatteluja joulunaikaan liittyvistä tavoista ja uskomuksista. Majapaikkanaan hänellä on isältä peritty maalaistalo, jonka Janan äiti ja sisko ovat remontoineet Airbnb-kohteeksi ja poistaneet samalla kaikki jäljet Janalle läheisestä isästä.

Naapuritalon perheeseen Jana tutustuu nopeasti. Talon omistaa viisikymppinen taidemaalari Maksym, joka on sodan vuoksi joutunut luopumaan arkkitehdin urastaan kaupungissa ja tullut pitämään huolta isästään. Vanha lääkäri Roman Juh’ymovytš ei enää tunnista läheisiään, mutta pitää yhä vastaanottoa potilaille. ”Potilaat” ovat naapureita ja sukulaisia, joten Janakin joutuu osallistumaan. Taloudenhoitaja Ljuba pitää järjestystä yllä.

Molemmat talot - Maksymin ja Janan - seisoivat vierekkäin kukkulalla, ja niiden puutarhat laskeutuivat alas joelle. Joen takana näkyi toinen mäki, jonka harjalla kiemurteli tie. Se oli ”keskusta”. Aikoinaan täälläkin oli ollut katu, mutta kolmesta muusta talosta oli jäljellä vain kiviä ja kaivot.

Joulukauden aikana Maksymin talossa vierailevat sukulaiset ja ystävät. Maksymin Slava-velikin pääsee hetkeksi lomalle rintamalta ja tuo mukanaan yhdeksänvuotiaan Slava Juniorin, joka tuntuu taianomaisesti selviävän hengissä päättömästä kohelluksestaan huolimatta. Yksi vieraista on Maksymin ystävä Edik Tšerevatjuk, joka ei tiedä kirjoittaisiko mieluummin menestysromaanin vai ehkä tv-näytelmän.

Saksasta saapuvat Ukrainaan Maksymin yrmeä äiti Svitlana ja saksalainen ex-vaimo Klara. Naisten suurimpana pelkona on se, että Maksymin ja Klaran seitsemäntoistavuotias poika Davyd liittyisi armeijaan heti kahdeksantoista täytettyään. Tämän estääkseen he kehittelevät mitä hurjimpia suunnitelmia, mutta mahtaako Davydin ihastuminen Janaan ajaa saman asian?

Janan ja Maksymin välillä väreilee kiinnostus, mutta pitkään se pysyy sanallisena flirttinä, koska kumpikaan ei rohkene tehdä aloitetta. Väitöskirjaansa Jana saa kyllä tietoa: unikonsiemenet tehoavat pahuutta vastaan ja kirsikkapuun oksasta näkee naimaonnen. Jouluna pöytäliinan alla on heinää ja uutenavuotena heitellään jyviä onnea tuomaan. Loppiaisena kastaudutaan Dnipro-joessa.

Sota on läsnä sireenien ulvonnassa, pommien jysähdyksissä, sähkökatkoksissa, generaattorien surinassa ja otsalampuissa. Taidemuseon puolityhjissä seinissä. Sukkaa kutovissa naisissa. On ensimmäinen joulu suursodan alettua, joten moni asia on epävarmaa, mutta yhä lämpöä tuovat läheisten läsnäolo, rakkaus, ystävyys ja inhimillisyys. Yhä tuikkivat tähdet taivaalla.

Ennen kuin katsoi jalkoihinsa, hän nosti katseensa ja näki kirkkaat talviset tähdet. Ne levittäytyivät kujan, joen ja puron ylle ehjänä, tiiviinä peittona. Ne olivat lähempänä ja alempana kuin koskaan. Oli niin hiljaista, että jokainen liike huumasi korvia.

Niin kauan kuin on elämää -teos on lämminhenkinen kuvaus ukrainalaisten elämästä Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Ihmiset ovat päättäneet elää mahdollisimman normaalia elämää sodasta huolimatta tai ehkä jopa entistä enemmän perinteitä kunnioittaen. Aina keksitään aihetta juhlaan! Toivottavasti tämä henki elää Ukrainassa yhä, vaikka rauha tuntuu yhä kovin kaukaiselta. 

SHEARER, L. T.: Kissa, joka jäljitti kaappaajan

Kustantaja: Bazar 2025

Alkuteos: The Cat and the Christmas Kidnapper (2025)

Suomennos: Pirjo Lintuniemi

Kansi: Moesha Parirenyatwa

Conrad on komea kolmivärinen kolli, jonka erottaa muista kissoista sen kyky puhua. Tietenkin se puhuu vain niille, joilla on sopiva aura - kuten Suur-Lontoon poliisista eläköityneellä rikosylikomisario Lulu Lewisilla. Lulu luuli kyllä menettäneensä järkensä kuullessaan Conradin puhuvan ensimmäistä kertaa, mutta sittemmin he ovat ratkaisseet yhdessä useita rikoksia.

Tällä kertaa Lulu ja Conrad matkustavat Lulun Huvipursi-jokilaivalla Bathiin viettämään joulua Lulun kummityttären Amandan ja tämän perheen kanssa. Jo matkalla he kuulevat ihmisten puhuvan kymmenvuotiaasta Poppy Novakista, joka viisi päivää aiemmin katosi vajaan kilometrin matkalla koulusta kotiin. Laajoista etsinnöistä huolimatta häntä ei ole löydetty.

Bathin hienostoalueella asuva Amanda ja puolisonsa Donald ottavat Lulun lämpimästi vastaan ja yksitoistavuotias Olivia-tytär omii Conradin. Ilmapiiri on kuitenkin jännittynyt ja syy siihen selviää pian. Amanda ja Donald ovat saaneet kiristyskirjeen: maksakaa viisikymmentätuhatta puntaa bitcointilille tai Olivia siepataan! Lisäkannustimena on valokuva tuoliin sidotusta Poppysta.

Entisenä poliisina Lulu ei suosittele maksamaan kiristäjille, vaan alkaa toimia kulissien takana. Hän ottaa yhteyttä sekä Kansallisen rikosviraston kyberrikollisuusosastolla toimivaan ystäväänsä että Bathin alueen rikospoliisiin. Jonkinlaista kitkaa syntyy siitä, että Poppyn kidnappausta tutkitaan eri poliisipiirissä kuin kiristystapausta, vaikka ne selvästi liittyvät toisiinsa.

Hyvin todennäköistä on, että kiristäjät ovat lähettäneet enemmänkin kirjeitä. Poppyn perheeltä he eivät ole edes vaatineet rahaa, vaan siepanneet tytön muille pelotteeksi: maksakaa lastenne turvallisuuden takaamiseksi! Mutta miten kiristäjät tulevat jatkossa toimimaan: jahtaavatko he niitä, jotka eivät ole maksaneet, vai alkavatko vaatia lisää rahaa jo maksaneilta?

Mitä jos he ovat lähettäneet kymmenen tällaista kirjettä? Tai sata?  Vaikka vain yksi kymmenestä maksaisi heille, se tekee puoli miljoonaa muutaman päivän työstä.

Sitten Olivia siepataan röyhkeästi makuuhuoneestaan keskellä yötä ja hänen palauttamisestaan vaaditaan kaksisataaviisikymmentätuhatta puntaa. Rikollisten toiminta on varsin ammattimaista eivätkä he olisi jättäneet mitään jälkiä, jollei Conrad olisi puuttunut asiaan. Yksi johtolanka johtaa sen jälkeen toiseen ja vyyhti alkaa purkautua. Lopulta kaikki pääsevät viettämään joulua.

Kissa, joka jäljitti kaappaajan on leppoisa dekkari. Ei ole väkivaltaa, mutta hyvin etenevä ja aika yllätyksellinenkin juoni. Lulun ja Conradin yhteistyö on ihailtavan saumatonta eikä siitä puutu huumoriakaan. Conrad on kirjan sankarihahmo tarkkojen aistiensa ansiosta ja jaksaa kyllä siitä muistuttaa.

Kirjassa mennään ajoittain luennoinnin puolelle, mutta esimerkiksi tiedot bitcoinvaluutan käytöstä ovat mielenkiintoisia. Kritiikkiä kirjailija jakaa esimerkiksi poliisivoimien supistuksista, varallisuuteen perustuvasta eriarvoisuudesta ja somemaailmasta.

Kaikki ovat Facebookissa, Instagramissa ja TikTokissa, jopa lapset. Somesta saa selville, missä ihmiset asuvat, mitä autoa he ajavat, missä lapset käyvät koulua, keitä heidän ystävänsä ovat. Muutama tunti puhelimella ja rikolliset saavat kaikki tarvitsemansa tiedot.

 

AL HUSAINI, SARA: Kenelle maa kuuluu

Kustantaja: Like 2025

Kansi: Piia Aho

Sara Al Husaini (s.1992) tuli tunnetuksi omaelämäkerrallisella esikoisteoksellaan Huono tyttö (2023). Hänen toinen teoksensa Kenelle maa kuuluu sisältää kolme kertomusta, joista kussakin pohditaan jonkun irakilaistaustaisen ihmisen välityksellä, mitä merkitsee kotimaa, kodittomuus ja kotoutuminen. Romaani voitti Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden opiskelijoiden jakaman vuoden 2025 Toisinkoinen-palkinnon.

Ensimmäisessä tarinassa pääosassa on bagdadilainen Zainab. Hänestä opiskelu yläkoulussa tuttujen tyttöjen kanssa on tosi kivaa. Hänellä on hyvä koti, hellä ja ymmärtäväinen isä ja hurskaudessaan lempeä äiti. Hänellä on herkkä ja antelias ystävä Yusuf. Sitten yhtäkkiä taivaalta sataa amerikkalaisten raketteja tuhoten taloja ja puutarhoja ja tappaen ihmisiä.

Taivas valaisee jälleen isän ja äidin kasvot, kuuluu jysäys ja savu peittää kaiken alleen. Yskimme samaan tahtiin, äiti kohottaa kaavun kasvoilleen ja isä laskee kämmenensä silmieni yllä suojellakseen niitä hiekanjyviltä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen isä irrottaa otteensa, ja raotan silmiäni varovasti.

Naapurit auttavat toisiaan ja esimerkiksi Zainabin äiti valmistaa ruokaa kodittomille. Raketti-iskuja on epämääräisin välein, joten ihmiset joutuvat elämään jatkuvassa pelossa, taivaalle tähyillen. Jotkut irakilaiset ottivat amerikkalaiset vastaan vapauttajina, mutta näiden epäkunnioittava käytös jopa hautajaissaattueita kohtaan kouraisee kaikkia.

Zainabin on vastentahtoisesti lopetettava koulunkäynti ja verhouduttava kadulla liikkuessaan päästä varpaisiin, sillä amerikkalaisille sotilaille nuoret naiset ovat riistaa, joita siepata ja raiskata joutumatta siitä vastuuseen. Amerikkalaisilla on valta, irakilaisilla nöyryytys ja suru. Suurilta menetyksiltä ei säästy Zainabkaan.

Toinen tarina sijoittuu Helsinkiin. Siinä näkökulma on Mustafan, joka onnistui irakilaiskylässä pakenemaan kotiinsa tunkeutuvia sotilaita, mutta menetti koko perheensä. Syyllisyydentunnettaan mies lievittää lähettämällä osan siivoojan palkastaan sukulaisille Irakiin. Terapeutti ja terapiaryhmä eivät ole onnistuneet auttamaan häntä tunteiden käsittelyssä.

Mustafa on alkanut haaveilla tytöstä, joka tulisi samasta kulttuurista ja joka puhuisi samalla kielellä ja surisi samoja suruja. Ehtoja kuitenkin on: tyttö ei saa olla liian uskonnollinen ja hänen pitää tulla Mustafan luo Suomeen. Irakiin mies ei aio enää koskaan palata. Yrittääkö hän jättää menneet taakseen liian hanakasti?

Toki Mustafa tietää, että hänestä tehdään oletuksia pelkän ulkonäön perusteella: työtön, verorahoilla eläjä, varas, kiihkouskovainen, väkivaltainen, kielitaidoton. Suomi on kuitenkin antanut hänelle kaiken tarpeellisen ja vastineeksi Mustafa kyllä taistelisi sen puolesta, jos syttyisi sota. Muiden maahanmuuttajien tyytymättömyys harmittaa häntä – Irakiahan heidän kuuluisi kritisoida!

… kuinka paljon Hishamia kiinnostaa rasismi, kun hän matkustaa Irakiin ja pääsee taas astumaan itse valtaväestön kenkiin? Kiinnostavatko häntä turvapaikanhakijoiden oikeudet silloin? Kuinka hän kohtelee iranilaisia turisteja Kerbelassa? Tuskin hän ajattelisi heitä, eikä hän taatusti näkisi vihaa omissa silmissään, ehkä se juuri onkin raivostuttavinta, miten kevyesti voidaan vaatia toisilta, ja miten nopeasti vältellä ja keksiä syitä omalle toiminnalle tai toimimattomuudelle.

Malmö on tapahtumapaikkana kolmannessa kertomuksessa. Päähenkilönä on ylioppilaskirjoituksiin valmistautuva Leyla, jonka vanhemmat lähtivät Irakista heti tytön syntymän jälkeen etsiäkseen tälle turvallisemman kasvuympäristön. Missään vaiheessa vanhemmat eivät ole lakanneet kaipaamasta takaisin synnyinmaahansa eivätkä kantamasta huolta sinne jääneistä omaisistaan.

Leylan oma identiteetti on vielä hakusessa. Hän on aina puhunut ruotsia, käynyt koulunsa Ruotsissa ja tutustunut maan kulttuuriin. Toisaalta hänessä on ruotsalaisten huolettomasta itsevarmuudesta eroavia piirteitä, eräänlaista raskasmielisyyttä. Sotauutisoinnissa Leylaa koskettavat etenkin Irakin lasten kohtalot. Ne tuntuvat läheisiltä.

Ehkä kukaan täällä ei osaa kertoa minulle, mitä ja kuka minä olen, kun en kerta osaa tehdä sitä itsekään. Sen minä kuitenkin tiedän, että joskus minussa asustaa molemmat, Ruotsalainen ja Irakilainen…

Kenelle maa kuuluu -romaani kertoo niistä moninaisista syistä, jotka johtavat pakolaisuuteen, ja niistä väkivallan kaiuista, jotka seuraavat pakolaista uuteenkin kotimaahan. Miten paljon ihminen joutuukaan uhraamaan ja jättämään taakseen voidakseen elää! Miten paljon vaatiikaan sopeutuminen uuteen!

Kirjan kieli on kaunista, hengittävää ja monipuolista ja tukee kerrontaa, joka vie lukijan osuvin yksityiskohdin kuvattuihin paikkoihin ja tilanteisiin. Kirjan henkilöt tulevat läheisiksi arkisissa askareissaan, ja samalla lukija tutustuu hartaudella valmistettuihin ruokalajeihin, perinteisiin tapoihin ja opettavaisiin tarinoihin.

Kenelle maa sitten kuuluu? Sara Al Husaini päätyy lopulta siihen, ettei maa oikeasti kuulu kansoille eikä valtioille. Me ihmiset olemme maan päällä vain hetkellisiä vierailijoita, joiden oleskelulupa saattaa päättyä minä hetkenä hyvänsä. Me olemme maahan syntyneitä maahanmuuttajia sielläkin, missä maa kantaa jonkun tietyn kansan nimeä.

Ehkä maa ei kuulu kenellekään muulle kuin maalle itselleen. Maa pysyy rauhassa paikoillaan odottamassa, silloinkin kun sen herruudesta käydään sotaa. Ei se pelkää meitä muukalaisia, miksi ihmeessä se niin tekisi? Ei se pelkää meitä Irakissakaan, paikassa jota pidetään meidän omana…

 

RATINEN, SUVI: Pakolainen

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Viipurissa vuonna 1878 syntynyt Aino oli runoilija, suomentaja ja fennomaani Julius Krohnin tytär. Vuonna 1900 hän meni lyhyen tuttavuuden jälkeen naimisiin itseään kymmenen vuotta vanhemman virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa ja menetti samalla Suomen kansalaisuuden. Lanko oli kyllä varoittanut: älä mene ulkomaalaisen kanssa naimisiin… jos menet, ei sinusta voi tulla suomalaista kirjailijaa.

Virosta Aino kuitenkin löysi uuden innoituksen kirjalliseen tuotantoonsa. Vaimon ja äidin roolit sen sijaan eivät Ainolle sopineet. Hän synnytti viisi lasta, joista yksi kuoli vain kolmen päivän iässä. Rakastumaan altis Aino uskoi löytäneensä sielunkumppaninsa Eino Leinosta ja Oskarin järkytykseksi suunnitteli hetken avioeroakin ajattelematta juurikaan lapsiaan.

Viron itsenäistyttyä Oskar oli kaksitoista vuotta suurlähettiläänä Lontoossa ja Aino pääsi suuren maailman makuun, vaikka rakkain paikka hänelle olikin Kassarin saari Hiidenmaalla. Viron itsenäisyys päättyi 1940 neuvostomiehitykseen. Se tuotti Kallaksen perheelle surua: Sulev-poika teki itsemurhan NKVD:n kuulustelujen jälkeen ja tytär Laine kuoli puna-armeijalaisen harhaluodista.

Pakolainen-teos kuvaa kronologisesti  - joskin muistojen värittämänä - Aino Kallaksen viimeisiä elinvuosia. Vuonna 1944 saksalaismiehitys on ohi ja puna-armeija vyöryy jälleen Viroon. Tuhansien muiden virolaisten tavoin myös Aino ja Oskar pakenevat maasta. Ensin he tulevat Suomeen, mistä jatkavat oman turvallisuutensa vuoksi Ruotsiin, joka on avannut ovensa pakolaisille.

Murhetta riittää. Henkisesti ja fyysisesti hauras Oskar kuolee Tukholmassa vuonna 1946. Ruotsiin lapsiensa kanssa saapunut Virve-tytär huolehtii Ainosta, mutta pelkää Viroon jääneen puolisonsa puolesta. Rahat ovat vähissä. Lisäksi ruotsalaisten myötätunto pakolaisia kohtaan on lopahtanut, kun nämä eivät rauhan tultuakaan palaa synnyinmaahansa eli Viron neuvostotasavaltaan.

   Hän tuntee, miten raivo ja kipu nousevat, ymmärtämättömyys pakolaisten asemaa kohtaan sattuu taas kuin tuttu huitaisu puukolla,

   vaikka ei ole hänen syytään, että Diakonissalaitos antaa heille pakolaisille alennusta, heitä on täällä muitakin kuin hän, josta oman maan asukkaat juoruilevat, hän tietää sen kyllä, ja tietää että herättää ihmisissä ärtymystä, koska ei osaa olla tarpeeksi nöyrä ja kiitollinen ja pidättyväinen…

Taloudellinen tilanne saa Ainon pyörtämään päätöksensä, jonka mukaan hänen vuosina 1897–1931 kirjoittamiaan päiväkirjoja saisi julkaista vasta kuoleman jälkeen. Kustantaja uskoo kirjojen menestykseen, sillä intiimit tekstit tyydyttävät varmasti lukijoiden sensaationnälkää. Valvontakomission pelossa Ainon on kuitenkin poistettava tekstistä Viroon liittyviä merkintöjä, aivan kuin koko kansaa ei olisi koskaan ollutkaan.

Tilanne on ahdistava. Suomessa Aino on Viron kansalaisena todellisessa vaarassa joutua luovutetuksi venäläisille ja karkotetuksi Siperiaan, sillä Suomi on aiemmin jo luovuttanut Neuvostoliittoon joukon inkeriläisiä ja virolaisia. Toisaalta Virossa ei voida julkaista Aino Kallaksen teoksia, koska häntä pidetään suomalaisena.

Heikon kuntonsa vuoksi Aino on muiden avun varassa, mutta toivomiaan helpotuksia – esimerkiksi matalampaa sänkyä – hän joutuu suorastaan tivaamaan. Oma avuttomuus kaihertaa, mutta myös kodittomuuden tunne. Mitä on tapahtunut Viron kodille ja sinne jääneille rakkaille tavaroille? Milloin Aino voi palata Suomeen? Pääseekö hän synnyinmaahansa edes kuolemaan?

   Hän ajattelee, ettei tule koskaan kotiutumaan Tukholmaan,

   ei tyytymään toisen luokan kansalaisuuteen, ei pakolaisuuden pakostakin synnyttämään alemmuuden tuntoon, ei vapaaehtoisesti sulautumaan itselle elimellisesti vieraaseen mentaliteettiin,

   Tukholma ei ole merkinnyt hänelle koskaan mitään muuta kuin hätäsatamaa.

Stalinin kuolema vuonna 1953 poistaa pahimman pelon. Ainokin on nyt tervetullut takaisin Suomen kansalaiseksi sekä oikeutettu ottamaan vastaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston myöntämän miljoonan markan elämäntyöpalkinnon. Taloudellisia huolia Ainolla ei enää ole, mutta lisää surua kyllä: Virve-tytär kuolee syöpään.

Aino Kallas kuoli vuonna 1956. Hänen asemansa niin Suomen kuin Vironkin kirjallisuudenhistoriassa on vakaa, mutta mitä hänen henkilökohtaisesta elämästään nykyisin muistetaan? Ratisen kirja avaa siihen aivan uuden näkymän ja herkistää ajattelemaan myös tämän hetken pakolaisten tilannetta.

Ratinen on kehittänyt Pakolainen-teokseen erikoisen tyylin: hän rytmittää pitkiä ja monipolvisia lauseita sisennyksin. Yllättävää on sekin, että näkökulma on kyllä koko ajan Ainon, mutta minämuodon sijasta teksti onkin hän-muodossa. Tällä lailla lukijan ja Ainon välille syntyy pieni - ja helpottava - etäisyys. Tunteet kyllä koskettavat, mutta eivät muserra.

Suvi Ratisen biofiktiivinen teos Pakolainen tarjoaa sekä asiantuntevan katsauksen Aino Kallaksen elämään ja tuotantoon että tunteita koskettavan tarinan. Kannattaa lukea!

WESELIUS, HANNA: Pronominit

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Matti Ruokonen

Hanna Weselius (s. 1972) on kirjailija, valokuvaaja ja taiteen tohtori, joka työskentelee valokuvataiteen yliopistolehtorina Aalto-yliopistossa. Hänen esikoisromaaninsa Alma! voitti Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnon vuonna 2016 ja Tulenkantaja-palkinnon vuonna 2017. Weseliuksen neljäs romaani Pronominit oli ehdolla vuoden 2025 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon.

Jokainen sana pullistelee potentiaalia. Jokaisella sanalla on mahdollisuus osua kohteeseensa, johonkin asiaan todellisuudessa, ja yhdistää todellisuuden asioita toisiinsa. Silloin kun sanat osuvat ja yhdistävät, kirkas ymmärryksen verkko ilmestyy hetkeksi näkyviin.

Lentokone on lähtenyt matkaan, mutta kaikki ei ole kohdillaan. Puolityhjien ruokakärryjen valikoima on outo: pikapuuropakkauksia, vanhentuneita croissanteja... Matkustajat eivät tiedä, minne ovat menossa. Lentäjiltä ei tule kuulutuksia. Vain yksi stuertti on palvelemassa lähes kahtasataa ihmistä. Osa tuoliriveistä on peitetty pressulla. Elokuvista on katsottavissa vain Titanic.

Matkustajat nimetään heidän istuinpaikkojensa perusteella. Kirjan alussa on matkustamon kartta, mutta siinä kunkin istumapaikan kohdalla on vain määritelmä siitä, mitä kyseinen matkustaja on sanonut tai tehnyt. Esimerkiksi näin: ”45 A ja 45 C Ämpärit”, koska nämä vierustoverit ovat löytäneet ämpärit yhteiseksi puheenaiheekseen. Matkustajat eivät siis ole yksilöitä, vaan lentokoneessa oleva joukko. He.

Ajattelin, että lentokone on maapallosta irrallinen metallikapseli, joka on täynnä toisistaan irrallisia ihmiskapseleita, jotka ovat kaikki täynnä tunnetta. Ajattelin, että suru, esimerkiksi, on toisaalta äärimmäisen yksityinen tunne, mutta toisaalta kaikilla samanlainen riippumatta siitä, mikä todellisuuden tapahtuma tai olosuhde sitä kenellekin aiheuttaa. Vaikka suru on äärimmäisen yksityistä, se tuntuu kaikissa kehoissa samalta, asuu vatsoissa ja käsissä.

Tässä tarinassa ei ole merkittävää se, kuka puhuu. Tärkeämpää on seurata koneessa olijoiden keskusteluja ja ajatuksia ja huomioida puheenaiheet ja ajatusten suunnat. Moni on hämmentynyt ja peloissaan ja katuu elämänsä aikana tekemiään valintoja tai ihmettelee omaa muuttunutta käytöstään. Joku ajattelee rakkaitaan, kun taas jonkun toisen mieli on täynnä vihaa.

Suurimpia matkustajia huolettavia asioita ovat pandemiat ja ekokriisit, joten voi olla, että lentokoneen epämääräinen lähtökin johtui jostakin katastrofista. Vuodenajat ovat sekaisin, kaupungit tulvivat ja metsät palavat. Varsin monessa yhteydessä mainitaan uusi sienilaji, joka leviää todella nopeasti ja jota on jo lentokoneessakin. Onko tämä merkityksellistä?

Kirjan nimi on Pronominit, ja pronomineista siinä myös puhutaan. Etenkin luvussa Kivi (tämä) pyöritellään sitä, mitä tarkoittaa pronomini ”me”. Ketkä siihen kuuluvat? Onko tämä ”me” niin voimakas, että ohittaa senkin, mitä ”minä” pitäisin oikeana? Onko kaikkitietävä kertoja ”hän” vai ”se”?  Voisinko ”minä” olla yhtä hyvin ”sinä”?

Se, että minä olen tässä, rakentaa paikan sinullekin. Sinun paikkasi ei ole ihan tässä missä minä olen mutta se on hyvin lähellä tätä, sillä tavalla rinnalla, että sinä voisit olla juuri tässä ihan yhtä hyvin kuin minäkin.

Ainoa tekstissä nimeltä mainittu henkilö on Pyry. Joku on jo vuosia yrittänyt löytää Pyryn ja satumaisen sattuman ansiosta Pyry kuulee tästä lennon aikana. Toisaalta ainoa henkilö, johon tutustuu muita paremmin, on koneen kiireinen stuertti. Hän tarkkailee ja palvelee matkustajia järkähtämättömän rauhallisesti, mutta on sisimmässään surullinen ja huolissaan.

Voi koira, voi pikku Lupita, voi ilmastoitu matkustamo täynnä ihmisiä, ettekö te ymmärrä miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Pronominit-romaani ei aukea helposti, vaan vaatii jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Aika synkkäkin se on, mutta toisaalta arvoituksellisuudessaan kiehtova ja täynnään pohdintaa vaativia lauseita ja oivalluksia. Toki löytyy myös tunnelmaa keventäviä huumorin pilkahduksia, esimerkiksi kertomus ihmisiin ja uskontoon pettyneestä piispasta joka luopuu sekä lipereistään että business-luokan paikastaan.

Kannattaa kyllä tarttua haasteeseen ja lukea Pronominit, se palkitsee!