TEIGE, TRUDE: Isoäiti tanssi sateessa

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Mormor danset i regnet (2015)

Suomennos: Saara Kurkela

Kansikuva: Ville Laihonen

Norjalaisen toimittajan, kirjailijan ja televisiojuontajan Trude Teigen (s. 1960) teos Isoäiti tanssi sateessa on romaani, mutta saanut innoitusta todellisista tapahtumista. Kirja oli Norjan bestsellerlistalla vielä seitsemän vuotta ilmestymisensä jälkeen ja herätti kiivasta keskustelua saksalaisten kanssa seurustelleiden norjalaisten naisten kohtelusta. Tämä johti valtion viralliseen anteeksipyyntöön.

Nykyhetkeen sijoittuvan osuuden päähenkilö on Juni, jonka tarina on surullisen yleinen. Nuori Juni rakastui komeaan, rikkaaseen ja hurmaavaan Jahniin, mutta havaitsikin ajautuneensa perheväkivallan uhriksi. Lapulta Juni pakenee miehensä luota – ja huomaa sitten olevansa raskaana. Haluaako hän pitää lapsen – siitä Juni ei ole lainkaan varma.

Lukioikään asti Juni asui mumminsa ja vaarinsa kanssa saaressa. Tekla-mummin ja Konrad-vaarin välillä vallitsi lapsenkin havaitsema suuri ja lämmin kiintymys ja sopu. Mummi oli värikäs henkilö, joka maalasi värikylläisiä tauluja ja käytti enimmäkseen punaisia mekkoja. Erikoisinta hänessä oli tapa lähteä sateella tanssimaan ulos puutarhaan.

- Hän on sekaisin, Lilla sanoi, kun mummi tanssi rauhallisesti lämpimässä kesäsateessa.

- Ei hän sekaisin ole, vaari vastasi. - Hän on iloinen.

En koskaan nähnyt mummia niin suruttoman näköisen kuin silloin kun hän tanssi sateella puutarhassaan. Panin silmät kiinni ja tunsin hänen tuoksunsa, sen, miltä mummi tuoksui ollessaan iloinen. 

Mummin kuoleman jälkeen taloon muutti hänen tyttärensä ja Junin äiti Lilla. Lilla oli kaunis ja tyylikäs nainen, mutta jostain syystä hyvin katkeroitunut. Jo lukioaikana Juni ymmärsi äitinsä käyttävän liikaa alkoholia ja ajan myötä tilanne vain paheni. Aneluista huolimatta Lilla ei missään vaiheessa suostunut kertomaan, kuka tai millainen Junin isä oli.

Nyt myös Lilla on kuollut ja saaren taloon asettuu tulevaisuuttaan miettimään Juni. Tavaroita järjestellessään ja sotkuja siivotessaan hän löytää vanhoja asiakirjoja, jotka hämmentävät häntä: oliko Lilla syntynyt ennen mummin ja vaarin vihkimistä? Valokuva nuoresta Teklasta säteilemässä saksalaisen sotilaan rinnalla hämmentää lisää. Onko mummikin salannut tärkeitä osia elämästään?

Meillä kaikilla on varmasti salaisuuksia – isoja tai pieniä. Joskus valehtelemme, koska haluamme pitää ne salassa muilta. Ja itseltämme. Tai vältämme totuuden kertomista, mikä sekin on eräänlaista valehtelua. Useimmiten ihmisten salaisuudet vaikuttavat vain heihin itseensä. Ne ovat vain asioita, joita he eivät halua muiden tietävän. Mutta on myös salaisuuksia, joiden paljastuminen vaikuttaa muiden elämään.

Junin tutkimuksiin mumminsa menneisyydestä limittyy Teklan oma tarina. Kesäkuussa 1945 hän on 19-vuotias ja seurustellut salaa saksalaissotilaan Otto Adlerin kanssa. Suhde paljastuu tytön järkyttyneelle perheelle juuri, kun juhlitaan Norjan vapautumista miehityksestä, Teklaa kielletään ehdottomasti enää tapaamasta Ottoa, mutta rakastunut neitokainen lähtee mieluummin tämän mukana Saksaan, missä odottavat rikas perhe ja komeat tilukset hevosineen.

Paikan päällä unelmat romahtavat. Saksa on raunioina ja ihmiset taistelevat pysyäkseen hengissä. Tekla joutuu kokemaan (yllättävän vähän tunnetun) Demminin murhenäytelmän jälkimainingit. Hän näkee hirveitä asioita ja hänelle tehdään hirveitä asioita. Hän joutuu kohtaamaan surua, menetystä ja luopumista. Hän päättää, ettei koskaan kerro näistä asioista.

… jos kukaan ei saisi tietää, totuus olisi olemassa ainoastaan hänen sisällään. Ajan myötä siitä tulisi kuin tumman pullon pohjalle jäänyttä sakkaa, joka pysyy näkymättömissä, kunhan sitä ei kaadeta ulos.

Teklaa pitää pystyssä määrätietoinen pyrkimys päästä takaisin Norjaan, vaikka tie osoittautuukin yllättävän vaikeaksi ja mutkikkaaksi. Onneksi pahuuden keskeltä löytyy myös hyviä ihmisiä, jotka jakavat tarvitseville vähästäänkin. Jotka hoitavat Teklaa sairauden, kivun ja masennuksen hetkinä. Ja joku opettaa hänet tanssimaan sateessa.

Isoäiti tanssi sateessa -teos on rakenteeltaan hyvä. Teklan ja Junin tarinat kulkevat rinta rinnan, lukija saa vähän kerrassaan asioita tietoonsa ja kaikki mielessä heränneet kysymykset saavat lopulta myös vastauksensa. Teklan kokemukset Saksassa ovat kirjan mielenkiintoisinta antia, sillä aiheesta ei ole juuri romaaneja kirjoitettu.

Junin osuus on kertomuksen kannalta tärkeä, mutta miksi kirjailija ei ole antanut hänen selvitä omilla avuillaan? Nyt hän tukeutuu naapurustoon muuttaneeseen Georgiin, joka tekee historian väitöskirjaa ja on uskomattoman ihana ja ymmärtäväinen. Romanssihan siitä syntyy! Tämä hieman tekemällä tehty kuvio ei kuitenkaan vähennä kirjan merkitystä. Kannattaa ottaa selvää, miksi isoäiti tanssi sateessa!

KINCAID, JAMAICA: Äitini omaelämäkerta

Kustantaja: S&S 2025

Alkuteos: Autobiography of My Mother (1996)

Suomennos: Kaijamari Sivill ja Helka Sivill

Elaine Potter Richardson syntyi vuonna 1949 karibialaisella Antiguan saarella. Ensimmäistä teostaan kirjoittaessaan hän otti itselleen nimen Jamaica Kincaid ikään kuin erottamaan uutta elämänvaihetta entisestä. Romaaneissaan hän sivuaa aina jotenkin Karibian saaristoa ja vahvatahtoista äitiään, mutta Äitini omaelämäkerta -teoksessa pääsee ääneen Dominicalla asuva Xuela Claudia Richardson itse.

Äitini omaelämäkerta -teoksessa toistuu lause: Äiti kuoli sillä hetkellä kun synnyin. Äidittömyydestä tuli Xuelan elämän keskeisin tekijä: siitä versoivat koko elämän mittaiset yksinäisyyden ja erilaisuuden tunteet. Kaipauksesta kertoivat unet, joissa nuori Xuela näkee taivaasta tyttärensä luo laskeutuvan äitinsä.

Äiti laskeutui tikkaita, uudestaan ja uudestaan, kerran toisensa jälkeen, pelkät kantapäät ja valkoinen helma näkyvissä, hän laskeutui ja laskeutui, uudestaan ja uudestaan. Katsoin häntä unessani koko yön. En nähnyt hänen kasvojaan. En ollut pettynyt.

Xuelan isä pitää tyttärestään huolta omalla tavallaan. Hän vie vastasyntyneen perheen pyykeistä huolehtivalle Eunice-mamalle, joka vielä imettää omaa lastaan. Hän pistää tytön kouluun, mikä saarella on melko harvinaista. Hän ottaa teini-ikää lähestyvän Xuelan kotiinsa mentyään uudelleen naimisiin. Hän siirtää neitokaisen ystäväperheen kotiin, pois vihamielisen äitipuolen ulottuvilta.

Lapsena ja nuorena Xuela ei saa osakseen rakkautta eikä hyväksyntää. Häntä halveksitaan, koska hänen äitinsä oli yksi viimeisimmistä alueen alkuperäiskansan edustajista eli karibi-intiaani. Häntä vieroksutaan, koska hän on älykäs ja nopea oppimaan. Häntä pidetään taakkana tai kilpailijana. Niinpä Xuelakaan ei opi rakastamaan lähimmäisiään, mutta yrittää sentään rakastaa itseään.

Opin rakastamaan itseäni uhmakkaasti, epätoivosta, sillä muuta ei ollut. Sellainen rakkaus on välttävää: se kelpaa muttei ole parasta mahdollista…

Viisitoistavuotiaana Xuela tutustuu isän ystävän luona seksiin ja huomaa pitävänsä siitä. Suhde sinällään ei kosketa hänen tunteitaan, sillä Xuela ei pidä rakastajastaan eikä sääli tämän vaimoa, mutta kokee nyt omaavansa valtaa toisiin nähden. Kun Xuela huomaa olevansa raskaana, hän teettää abortin ja muuttaa sen jälkeen omilleen. Tämä on ensimmäinen kerta, kun Xuela ottaa elämänsä omiin käsiinsä.

Siitä että puhuin tilanteestani, itselleni ja muille, tuli jotain mitä olen tehnyt siitä pitäen aina. Juuri sillä tavalla tulin äärimmäisen tietoiseksi itsestäni, kiinnostuin omista tarpeistani ja niiden täyttämisestä, tulin tietoiseksi omista murheistani ja omista iloistani.

Xuela kertoo hyvin lakoniseen sävyyn kokemistaan asioista. Kuvauksissa korostuvat fyysiset tuntemukset kuten kivut ja hajut, mutta aina välillä pilkahtaa myös sisimmässä piilevä viha ja kaipuu. Kuvaus ei kaihda rumuutta, mutta silti ote on miltei runollinen. Suurinta kauneuselämystä Xuelalle tuottaa saaren aistikylläinen luonto, johon kietoutuu yliluonnollisuuteen viittavia tarinoita.

Xuelan äiti kuului kukistettuun kansaan, mutta muitakin saarelaisia luokitellaan esimerkiksi sen perusteella, käyttävätkö he oikeaa englantia vai saaren kieltä eli murteellista ranskaa. Ihonvärilläkin on merkitystä, sillä valkoinen rotu edustaa valloittajia ja ylivaltaa. Xuela ei kuulu valloittajiin, mutta ei kyllä alistettuihinkaan. Hänen kohtalonsa herättää myötätuntoa, mutta kovin miellyttävää henkilöä hänestä ei taida kehittyä.

Tämä on ollut kertomus äitini elämästä yhtä paljon kuin minun elämästäni, ja silti se on kertomus niiden lasten elämästä, joita en saanut… Tämä kertomus on kertomus ihmisestä, jonka ei koskaan sallittu olla, ja kertomus ihmisestä, joksi en päästänyt itseäni kasvamaan.

HAWKINS, PAULA: Sininen hetki

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: The Blue Hour (2024)

Suomennos: Oona Nyström

Koronasulun jälkeen Lontoon Tate Modernissa avataan viisi vuotta aiemmin kuolleen Vanessa Chapmanin maalauksia, keramiikkaa ja veistoksia esittelevä näyttely, mutta yhtäkkiä syntyy ongelma: asiantuntijan mukaan erään installaation yhtenä materiaalina saattaa olla ihmisen luu. Raja II -niminen keramiikkaa ja löytömateriaaleja yhdistelevä teos vedetään pois näyttelystä ja selvitystyöt alkavat.

Paine kohdistuu Fairburn-säätiöön, joka on lainannut teokset taidemuseolle, ja erityisesti säätiön intendenttiin James Beckeriin. Väite ihmisluusta tuntuu järjettömältä, mutta asiaan liittyy eräs huolestuttava seikka: Vanessan ”tunnetusti uskoton” aviomies Julian katosi vuonna 2002 jäljettömiin vierailtuaan vaimonsa luona Erisin saarella. Saarelta pääsee Skotlannin mantereelle vain vuoroveden armoilla olevaa pengertietä pitkin.

Becker ihailee suuresti Vanessa Chapmania, jonka elämään ja tuotantoon on hyvin perehtynyt. Vanessalla oli kuitenkin hankalan ihmisen maine, sillä hän piti kaikkea muuta turhana taiteen tekemisen rinnalla. Kauniilla taiteilijalla riitti ihailijoita, mutta oma vapaus merkitsi hänelle enemmän kuin ystävyys tai rakkaus. Yksi hylätyistä rakastajista oli galleristi ja Fairburnin johtaja Douglas Lennox. Siksikö Vanessa testamenttasi taiteellisen jäämistönsä säätiölle?

Douglas Lennoxin kuoltua säätiön on ottanut vastuulleen hänen poikansa Sebastian, joka on Beckerin ystävä. Tilanteen tekee arkaluonteiseksi se, että Beckerin vaimo Helena oli jo menossa naimisiin Sebastianin kanssa, kun päättikin valita puolisokseen Jamesin. Kaikki käyttäytyvät sivistyneesti, mutta Becker on silti epävarma onnensa kestämisestä. Onhan hänen taustansa työväestössä, kun muut taas ovat yläluokkaa.

Helena on lähes kahdeksannella kuulla raskaana ja vaimon jättäminen edes pariksi päiväksi huolettaa Beckeriä. Hän ymmärtää kuitenkin Tate Modernissa syntyneen tilanteen vaativan sitä, mistä on jo pitkään unelmoinutkin: matkustamista Erisin saarelle haastattelemaan Vanessa Chapmanin testamentin toimeenpanijaa Grace Haswellia, joka oli taiteilijan pitkäaikainen ystävä ja loppuvaiheissa myös omaishoitaja ja joka peri tämän talon.

Fairburnin ja Haswellin välit tulehtuivat, kun Douglas väitti Haswellin jättäneen toimittamatta säätiölle useita Chapmanin töitä ja likimain syytti tätä varkaudesta – testamentin mukaanhan Gracelle ei kuulunut ainuttakaan Vanessan teosta. Puhutaan oikeustoimista, mutta Becker toivoo ystävällisen puheen auttavan uhkailuja paremmin. Gracen vihamielisyys talttuukin nopeasti, kun Becker vihjaa hänen olevan kullanarvoinen tietolähde, mutta onko kaikki Gracen kertoma totta?

Kirja etenee aluksi hitaasti ja keskittyy lähinnä esittelemään tarinan henkilöitä ja vallitsevaa tilannetta, mutta loppua kohti vauhti kiihtyy. Aina välillä luulee olevansa perillä asioista, mutta sitten seuraakin uusi käänne. Tunnelma muuttuu pahaenteiseksi ja uhkaavaksi, kun menneisyyden salat alkavat toinen toisensa jälkeen paljastua, mutta missä vaara piileskelee?

Nykyhetkessä etenevään tarinaan lomittuu otteita Vanessa Chapmanin päiväkirjoista ja kirjeenvaihdosta. Niissä kuvataan, miten myrskyisä meri, vaihtelevat sääolot ja jylhä luonto vaikuttivat taiteilijan teoksiin ja ajatuksiin. Teokset puolestaan on kuvattu niin, että niiden luulisi olevan oikeasti olemassa. Tekstit paljastavat myös taidemaailman nurjia puolia, mutta päällimmäiseksi jää rakkaus taidetta kohtaan.

Taide on perintö, se on turvasatama. Se rauhoittaa, lohduttaa, kiihottaa. Se on työtä. Se on sitä, mitä tekee päivät pitkät. Se on tapa selvittää ajatuksia, tapa ymmärtää maailmaa. Se on mahdollisuus aloittaa alusta, luoda nahka, kostaa, rakastua. Olla hyvä. Elää pitkään.

DA COSTA, MÉLISSA: Toivoa versovat päivät

Kustantaja: Tammi 2025

Alkuteos: Les Lendemains (2020)

Suomennos: Saana Rusi

Kansi: © Eevaliina Rusanen / Tammi

Kolmekymppisellä Amandella kaikki on hyvin. Hän on kahdeksannella kuulla raskaana ja viimeistelee suloista lastenhuonetta odotellessaan Lyonin kulttuuri- ja nuorisokeskuksessa työskentelevää Beniä (Benjaminia) takaisin kotiin. Puolison sijasta saapuu suruviesti: Ben on kuollut. Järkytys käynnistää synnytyksen ja sairaalan henkilökunnan ponnisteluista huolimatta Manon-vauva kuolee.

Sairaalasta päästyään Amande haluaa vain paeta kaupungin kesää, aurinkoa ja iloisia ihmislaumoja. Ajomatkan päässä Lyonista löytyy auvergnelaisen kylän liepeiltä omassa yksinäisyydessään nököttävä vuokramökki. Sinne Amande vetäytyy ikkunaluukkujen taakse pimeään, vaeltelemaan öisin unettomana ympäriinsä. Kellon hän on poistanut seinältä – mikään ei saa viestiä, että aika jatkaa kulumista, että elämää on yhä.

Miten ihmiset sen tekevät? Kuinka he jatkavat elämäänsä, kun maailma on romahtanut? Palaavat muutaman päivän päästä töihin, asuvat samassa asunnossa kuin ennenkin, kulkevat samoja katuja…

Maailma ei kuitenkaan unohda Amandea. Yhteyttä on pidettävä Benin herttaisiin vanhempiin ja ajoittain omaan äitiinkin, joka patistaa tytärtään menemään mahdollisimman nopeasti takaisin töihin. Amanden vuokraamassa talossa kuolemaansa asti asuneen Lucie Huguesin tytär Julie käy hakemassa äitinsä tavaroita ja jättää Amanden tutkittavaksi äidin päiväkirjoja ja kalentereita.

Muistiinpanot saavat Amanden kiinnostumaan villiintyneestä puutarhasta, joka piti rouva Huguesia elämässä kiinni aviomiehen kuoleman jälkeen. Ehkäpä Amandekin löytää lohtua ryhtyessään kunnostamaan vihannestarhaa – ainakin hän vihdoinkin poistuu talosta. Rouva Huguesin listojen innoittamana hän alkaa antaa itselleen yksi kerrallaan erilaisia tehtäviä.

Ensimmäinen tehtävä: Päästä sisään. Amande antaa kodin laihalle kulkukissalle, vaikka on aiemmin hieman pelännyt eläimiä. Hän suostuu ottamaan vastaan Lyonin nuorisokeskuksen bändikaverukset, jotka haluavat jotenkin muistaa hyvää ohjaajansa Beniä. Samalla Amande päästää sisään myös menneisyyden erilaisine muistoineen.

Toinen tehtävä: Löydä juhlahetket. Sehän onnistuu kyllä! On täysikuun juhlaa kynttilöin koristellussa puutarhassa. On Benin veljen ja tämän vaimon esikoisen syntymän kunniaksi värikkäin nauhoin ja tuulikelloin koristeltu puu. On kevään saapumisen juhla puutarhan tuottaminen kukkineen. Aina löytyy jotain kiitoksen aihetta. 

Kolmas tehtävä: Jaa toisten kanssa. Amande alkaa olla niin vahva, että pystyy vuorostaan tukemaan Benin vanhempia, jotka eivät jättäneet Amandea yksin surun ensi hetkinä. Pelkkä hiljainen työskentely puutarhassa rinta rinnan voi auttaa masentunutta ja vielä enemmän oman salaisen hiljentymispaikan luovuttaminen toisen käyttöön.

Neljäs ja viimeinen tehtävä: Päästä irti. Amande luopuu nyt sellaisista asioista, jotka eivät enää tunnu oikeilta, ja antaa rohkeasti mahdollisuuden aivan uusille ja yllättäville ideoille. Suru Benin ja Manonin kuolemasta ei katoa, mutta se ei enää himmennä rakkautta elämää kohtaan, koska me muistamme valon, jonka jätit jälkeesi.

Toivoa versovat päivät -romaani ei ole liian melodramaattinen, vaan kertoo lempeästi suuresta surusta, surun eri vaiheista ja rakkaudesta elämää kohtaan. Kirjailija luottaa vahvasti puutarhanhoidon ja luonnon parantavaan voimaa, mutta tietää myös sen, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Ja ehkä lemmikkieläimen.

Mèlissa Da Costa (s. 1990) otti viime vuonna Ranskan myydyimmän kirjailijan tittelin dekkarikirjailija Guillaume Mussolta, joka oli kaksitoista edellistä vuotta ykköspaikalla. Kriitikot eivät ole Da Costan teoksia juuri noteeranneet, mutta lukijoiden tunteita ne ovat koskettaneet – kuten kirjailija on halunnutkin.

 

SHIBLI, ADANIA: Sivuseikka

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Tafşīl thānawī (2017)

Suomennos: Sampsa Peltonen

Palestiinalaistaustainen Adania Shibli oli kolmannella romaanillaan Sivuseikka National Book Award – ja International Booker Prize -finalisti. Hänen oli tarkoitus saada lokakuussa 2023 Frankfurtin kirjamessuilla LitPromin jakama kirjallisuuspalkinto, mutta tilaisuus peruttiin Hamasin hyökättyä Israeliin. Useat kirjailijat ja kustantamot kritisoivat päätöstä, jota pitivät yrityksenä vaientaa palestiinalaisääni. Toisaalta on niitäkin, jotka ovat arvostelleet tapaa, jolla Shibli kuvaa teoksessaan israelilaisia.

Sivuseikka-romaanissa on vain 104 sivua, mutta sen lukeminen jättää suuren jäljen. Kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä eletään Israelin valtion perustamisen jälkeistä aikaa, elokuuta vuonna 1949. Joukko sotilaita on rakentamassa leiriä Negevin autiomaassa. Heidän tehtävänään on estää Egyptistä tulevia soluttautujia ylittämästä rajaa ja puhdistaa alue arabeista noudattaen sanontaa ”tapa sinä ensin se, joka aikoo sinut tappaa”.

Heti ensimmäisenä yönä joukko-osaston upseeria puree jokin hyönteinen. mutta hän ei anna tulehtuvan haavan estää päivittäisi rutiinejaan. Joka päivä toistuvat miehen puhdistautumistoimet. Joka päivä joukot ajelevat auringon paahteessa hiekkadyynien keskellä. Eräänä päivänä koiran haukunta johdattaa joukot keitaalle, jolla lepotaukoa viettäneet ihmiset ja kamelit ammutaan. Vain nuori tyttö tuodaan sotilasleiriin. Räksyttävä koira seuraa perässä.

Voihan olla, että huononevan vointinsa vuoksi mies ei pysty ajattelemaan selkeästi, mutta toiminta on joka tapauksessa sekavaa. Ensin mies kieltää ketään kajoamasta tyttöön, mutta kun raiskauksia kuitenkin tehdään, hän ei jakele rangaistuksia. Hän taitaa pikemminkin kokea tytön olemassaolon leirissä häiriötekijänä, mikä oikeuttaa tämän tappamiseen ja hautaamiseen aavikolle.

Hiekka imi välinpitämättömänä tytön päästä pulppuavan veren. Keskipäivän auringon säteet tuntuivat kohdistuvan kimppuna tytön paljaisiin pakaroihin, jotka olivat aivan saman väriset kuin hiekka.

Sivuseikka-romaanin ensimmäisessä osassa näkökulma on upseerin. Kylmäävä tunne syntyy siitä, että hän kuvaa vain sotilaiden tekoja muttei lainkaan heidän tunteitaan. Tyttökin on miehille vain hetken hupi, kuin esine, sillä vihollisiksi katsotut eivät heidän silmissään ole ihmisiä lainkaan.

Kirjan toinen osa sijoittuu 2010-luvun puoliväliin. Päähenkilö on nuori nainen, joka on saanut työpaikan palestiinalaisten hallinnoimalla A-alueella. Eräänä aamuna hän lukee lehtiartikkelin israelilaisten sotilaiden raiskaamasta ja tappamasta beduiinitytöstä ja kiinnostuu aiheesta, koska on syntynyt tarkalleen neljännesvuosisata kyseisen tapahtuman jälkeen. Se on sivuseikka, mutta synnyttää tunteen kohtalonyhteydestä..

Ehkäpä juuri tämä sivuseikka on kaikkein olennaisin avain koko siihen täydelliseen totuuteen, jota lehtijuttu ei tavoita, koska se jättää huomiotta tarinasta tytön näkökulman.

Nainen tietää toimivansa usein epärationaalisesti ikään kuin ei ymmärtäisi, mitä rajoja hänen ei kannata ylittää. Nyt hän päättää lähteä tutkimaan, löytäisikö beduiinitytöstä lisää tietoa arkistolähteistä ja rikospaikalta. Yhdeltä työtoverilta nainen saa lainaksi henkilökortin, joka oikeuttaa liikkumaan C-alueella asti, ja toinen auttaa häntä vuokraamaan oikeanlaisilla rekisterikilvillä varustetun auton. Matkalla hän tulee puhumaan englantia ja käyttämään mahdollisimman kansainvälistä nimeä.

Jo ensimmäinen tarkastuspiste saa naisen ahdistumaan niin, että hän olisi valmis tekemään U-käännöksen ja palaamaan kotiin. Sähläys kuitenkin kiinnittäisi sotilaiden huomiota, joten naisen on jatkettava matkaa, vaikka on täysin poissa tolaltaan. Onneksi ennen tarkastusta pieni tyttö sai väkisin myytyä naiselle pari purukumipakkausta – purkan jäystäminen pelottavissa tilanteissa helpottaa paniikkia.

Apunaan naisella on erilaisia karttoja. Yhdestä näkee, millainen Palestiina oli vuoteen 1948 asti, ja toisesta tiet ja asutuskeskukset Israelin viranomaisten näkökulmasta. Kolmanteen on merkitty alueiden rajat, Israelin pystyttämä muuri ja armeijan tarkastuspisteet. Ajaessaan kohti Jaffaa nainen huomaa, miten hänelle aiemmin niin tutut seudut ovat vuosien poissaolon aikana muuttuneet - kaikki palestiinalaisuus on kitketty pois. 

Israelilaiskartan alle jäävät kyräilemään muut mukaan ottamani kartat, kuten se, joka kuvaa Palestiinaa ennen vuotta 1948, mutta nyt en avaa sitä. Olen kuullut riittävästi juttuja tältä seudulta kotoisin olevilta ihmisiltä, että tiedän, miten paljon Jaffan ympäristössä aina Askaloniin asti oli kyliä ja kaupunkeja, eikä edes niin kauan sitten, ennen kuin ne hävitettiin jäljettömiin.

Loppujen lopuksi vierailut museossa, arkistossa tai beduiinitytön oletetulla kuolinpaikalla eivät lisää millään lailla naisen tietoutta itse tytöstä. Kuitenkaan hän ei saa lähdettyä pois alueelta, vaan ajelee umpimähkää ympäriinsä surullisen kuuluisan Rafahin ympäristössä. Onkohan hän taas ylittämässä rajaa, jota ei pitäisi?

Nainen on Sivuseikka-teoksen toisen osan minäkertoja Hän on runsassanainen ja rönsyilevä, tunteikas ja kokonaisuuden sijasta sivuseikkoihin huomionsa kiinnittävä. Hänen kohdallaan on riipaisevaa, miten arkipäiväisiksi ovat palestiinalaisille muuttuneet väkivallan äänet ja näyt. Vähentäkö turtumus tervettä varovaisuudentunnetta?

Pyssynpauke, partioautojen sireenien ulvonta, joskus myös taistelukopterien ja hävittäjien jyrinä ja tulitus, ja heti niiden jälkeen ambulanssien huuto, edustavat enää - sen lisäksi että niiden jälkeen alkaa aina uutisten erikoislähetys – vain samanarvoista äänimaisemaa kuin niiden kanssa kilpaileva koiran haukku.

Tietyt pienet asiat – sivuseikat - yhdistävät romaanin osia. Yhteistä ovat auringon armoton paahde, auton nostattamat pölypilvet, bensiinin katku ja jäljet hiekassa. Miehen tavoin nainenkin tapaa räksyttävän koiran ja osuu kamelien luo keitaalle. Jopa hiekalla makaava nainen paljaine pakaroineen löytyy kummastakin osasta. Vaan toteutuuko kummankaan kohdalla iskulause: Tykki ei voita, ihminen voittaa.

Adania Shibli syntyi Palestiinassa vuonna 1974. Hän opiskeli media-alaa ja kulttuurintutkimusta eri yliopistoissa Palestiinassa ja Isossa-Britanniassa ja väitteli tohtoriksi Itä-Lontoon yliopistosta. Nykyisin hän toimii tutkijana Berliinissä ja jakaa aikansa Berliinin ja Jerusalemin kesken. Shibli on julkaissut esseitä, novelleja ja näytelmiä sekä kolme romaania, joista viimeisimpänä Sivuseikan.

HIGASHINO, KEIGO: Pahan asialla

Kustantaja: Punainen Silakka 2024

Alkuteos: Akui (2001)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Palkittu kirjailija Kunihiko Hidaka on muuttamassa Kanadaan uuden vaimonsa, kustannustoimittaja Rien kanssa. Heitä käy hyvästelemässä lastenkirjailija Osamu Nonoguchi, joka tunsi Hidakan jo lapsena ja uudisti ystävyyden miesten tavattua taas aikuisina aikuisina. Illalla Nonoguchi matkustaa Hidakan kutsusta vielä uudestaan tämän luo ja löytää ystävänsä murhattuna.

Minun olisi kirjoitettava kokemukseni ylös. Halusin tallentaa muistiin kaikki dramaattiset tapahtumat, jotka liittyivät ystäväni kuolemaan. Päätin jatkaa kirjoittamistani aina siihen asti, että totuus paljastuisi.

Nonoguchin muistiinpanot kiinnostavat myös murhaa tutkivaa rikosetsivä Kagaa. Nonoguchille etsivän tapaaminen on yllätys, sillä miehet olivat muutama vuosi aiemmin opettajina samassa koulussa ja nyt siis kumpikin aivan uusilla urilla. Kaga löytää muistiinpanoista asioita, joiden pohjalta päättelee todennäköisen tapahtumaketjun. Yksi ratkaiseva seikka on tietokoneelle ajastettu faksin lähettäminen – edistyksellinen toiminto 1990-luvun alussa.

Etsivä Kaga uskoo, että Nonoguchi on hänen etsimänsä murhaaja. Aikansa väisteltyään tämä tunnustaakin olevansa syyllinen, mutta kieltäytyy ehdottomasti paljastamasta motiivia tekoonsa. Tästä Pahan asialla -teos oikeastaan vasta alkaakin, kun lukija saa seurata Kagan kaivautumista yhä syvemmälle sekä Hidakan että Nonoguchin taustoihin, elämään ja persoonaan löytääkseen selityksen murhalle.

Etsinnöissä paljastuu asioita, joiden perusteella Hidakan suhde Nonoguchiin saattoikin olla ihan erilainen kuin on uskottu. Onko pelattu kieroa peliä, johon yhtenä osana on liittynyt Hidakan ensimmäisen vaimon kohtalo? Mediassa leviää huhuja ja mielipiteet vellovat. Loppujen lopuksi muuan pienen pieni yksityiskohta paljastaa etsivä Kagalle, mikä on totuus ja kuka on ollut pahan asialla.

Pahan asialla kuuluu cozy crime -dekkareihin. Rikos on vain lähtökohta ja tärkein osuus on teon ratkaiseminen keskittymällä viime kädessä sen psykologiseen puoleen. Juoni on yllätyksellinen ja ovela ja etsivä Kaga oikein mukava uusi tuttavuus harmaiden aivosolujen käyttäjänä. Alan klassikko Agatha Christie tulee teosta lukiessa mieleen, mutta hyvällä tavalla.

Raisa Porrasmaa tuntee hyvin japanilaisen kulttuurin ominaispiirteet ja osaa suomennoksissaan avata niitä hienovaraisesti lukijoillekin. Japanilainen kirjallisuusmaailma on ihan omanlaisensa jo siinäkin suhteessa, että monet teokset ilmestyvät ensin jatkokertomuksena lehdissä. Mitä kaikkea sitten tapahtuukaan kulissien takana?

Keigo Higashino (s. 1958) syntyi ja kasvoi Osakassa. Hän opiskeli sähköinsinööriksi, mutta jättäytyi kokopäiväiseksi kirjailijaksi, kun hänen esikoisteoksensa voitti parhaan uuden dekkarin palkinnon vuonna 1985. Keigo Higashino on kirjoittanut lukuisia dekkareita, romaaneja ja lastenkirjoja, joiden pohjalta on tehty useita elokuvia ja tv-sarjoja. Pahan asialla on neljäs häneltä suomennettu teos.

 

ANYURU, JOHANNES: Ixelles

Kustantaja: S&S 2024

Alkuteos: Ixelles (2022)

Suomennos: Outi Menna

Ugandalaisen isän ja ruotsalaisen äidin poika Johannes Anyuru (s. 1979) on romaani- ja näytelmäkirjailija sekä runoilija. Hän on ollut ehdolla arvostetun August-palkinnon saajaksi neljä kertaa ja voitti palkinnon vuonna 2017 dystopiallaan He hukkuvat äitiensä kyyneliin. Romaani Ixelles on kolmas Anyurulta suomennettu teos.

Ruth asuu kymmenvuotiaan poikansa Emin kanssa merenrantatalossa Ixellesin hienostokaupunginosassa Belgiassa. Hän työskentelee agentuurissa, jolta asiakkaat saavat apua yleisen mielipiteen muokkaamisessa haluttuun suuntaan tai mediassa julkaistavien uutisten sisältöön vaikuttamisessa. Ruthin työnä on laatia tarinoita, luoda valehenkilöitä ja etsiä niihin sopivat näyttelijät. Hän on taitava, mistä kertoo kova palkkakin.

Vuosien varrella hän on luonut ääniä jotka ovat vakuuttaneet poliitikkoja lakimuutoksista ja investoinneista, ääniä jotka ovat saaneet taidemarkkinat hullaantumaan uusista tähdistä…

Lapsuutensa ja nuoruutensa Ruth kuitenkin vietti aivan toisenlaisessa ympäristössä. Antwerpenin lähiössä, jota postinumeron mukaan kutsutaan 2070:ksi ja jota asuttavat maahanmuuttajat, köyhät ja rikolliset. Siellä asuu edelleen Ruthin äiti; Kongosta saapunut pakolainen, alkoholisti ja uhkapeluri. Nyt 2070:n alueelta aiotaan purkaa rakennuksia uusien liikennejärjestelyjen tieltä ja Ruthin tehtävänä on muokata asukkaiden mielipiteitä niin, etteivät he vastustaisi purkusuunnitelmaa.

Äitinsä luona käydessään Ruth kuulee huhuja kultaisesta cd-levystä, jolla kuvataan väkivallan ulkopuolella olevaa paikkaa nimeltä ei-minkään osasto ja jonne 2070:n nuoretkin olisivat tervetulleita.  Ruth saa levyn käsiinsä ja tunnistaa puhujan äänen: Mion, joka oli Ruthin rakastettu ja Emin isä. Mion, joka puukotettiin kävelytunnelissa kuoliaaksi kymmenen vuotta sitten. Mutta puhuja ei voi olla Mio, sillä hän ei ikinä olisi jättänyt Ruthia selviytymään yksinään!

Aallot vyöryy halkeilleiden katujen yli. Pärskyy ovista sisään. Ja kun ne kääntyy ja vetäytyy takaisin, tuntuu kuin niiden mukana menisi kokonainen ihmiselämä – lastensuojeluilmoitukset ja tapaamiset sossun työntekijöiden kanssa, hasis- ja pilleripussit, ahdistuksen vallassa valvotut yöt. Kaikki katoaa aaltoihin… Mä odotan sua täällä. Veli.

Muiden 2070:n nuorukaisten tavoin myös arabipoika Mio (Muhammed) häiriköi ja tappeli, sillä väkivalta oli aina kuulunut hänen elämäänsä. Muiden tavoin hänkin ryösteli, toimi huumediilerinä ja käytti huumeita. Miossa oli kuitenkin myös jotain muuta, hellyyttä tai ehkä sisäistä valoa. Tai vapaudenkaipuuta – uneksihan hän joskus muuttuvansa linnuksi.

Mustaihoinen Ruth puolestaan oli palkittu runotyttö. Monen muun nuoren tavoin kirjasto oli Ruthin turvakeidas ja siellä hän myös tutustui 17-vuotiaana Mioon. Ruth uskaltautui seikkailemaan ja Mio unelmoimaan elämästä Ruthin kanssa jossain muualla kuin 2070:ssä, mutta Ruthista tulikin yksinhuoltajaäiti ja Miosta marttyyri, jonka kuva maalattiin kirjaston ulkoseinälle.

Ruth ei ole halunnut kertoa pojalleen totuutta Mion elämästä ja kuolemasta, mutta Em on alkanut kysellä. Oliko isä hyväntekijä, kuten jotkut sanovat? Vai oliko hän paha? Em on yksinäinen poika, joka purkaa tunteitaan roolipeleihin ja näkee öisin painajaisia ikkunan takaa tuijottavasta hahmosta. Ja nyt Em on tavannut miehen, joka on antanut hänelle lahjaksi linnunsulkakokoelman. Mio keräili ja osteli itselleen sulkia, mutta ei tuo mies voi olla Mio!

Ixelles kertoo lähiöstä, jonka asukkaat tuntevat jääneensä jumiin paikkaan, jossa ei ole tulevaisuudennäkymiä eikä toivoa ja jossa liian moni nuori poika kuolee jengien välienselvittelyissä. Nuo pojat esittävät kovaa ja uhmakasta, mutta sisimmässään he haluaisivat tulla hyväksytyiksi ja saada tukea. Onneksi on ihmisiä, jotka yrittävät nostattaa alueen ihmisten yhteishenkeä. Onneksi on kirjasto ja islaminuskoisilla myös viisaan imaamin johtama moskeija.

Ixelles-romaanissa on keskeisissä rooleissa kaksi henkilöä, jotka yrittävät vaikuttaa muihin ihmisiin kertomusten voimalla. Ruthin asiakkaat ovat varakkaita ja heidän päämääränään on useimmiten saavuttaa hänen avullaan kaupallista- tai poliittista menestystä. Kuinka eettisesti oikeaa se sitten aina onkaan? Kultaisella cd-levyllä puhuva henkilö taas haluaa tuoda tulevaisuudenuskoa ja toivoa kaikkein huonoimmassa asemassa oleville.

Mies sanoo, ettei järjestelmän ulkopuolella ole mitään vaan kaikki on osa järjestelmää, jopa kapinointi sitä vastaan, mutta että täkäläisillä nuorilla, varastetuilla mopoilla ajavilla nuorilla ja vanhemmilla vanhanaikaisine uskontoineen on ainoastaan juuri se - ei mitään. Meillä ei ole mitään. Ja ei-mitään on ainoa, joka voi kaataa järjestelmän – sanaleikki, jonka varaan on rakennettu kokonainen maailmankuva.

Anyurun kaunis ja runollinen kieli luo tarinaan haikean pohjavireen. Toisiinsa sekoittuvat menneisyys ja nykyisyys, tosi ja kuvitelmat. Näkökulmia on useita, mutta lukujen otsikot kertovat, kenestä on kulloinkin kyse. Kultaa-otsikon alta löytyy kultaiselle cd-levylle tallennettu teksti ja lisäksi on lukuja, jotka kuvaavat vanhemman eli Ruthin ja pelintekijän eli Emin suhdetta. Outi Menna on suomennoksessaan tavoittanut kaikki vivahteet.

Vaikka Ixelles sijoittuukin jonnekin tarkemmin määrittelemättömään lähitulevaisuuteen, ovat sen käsittelemät asiat jo nyt olemassa yhteiskunnassamme: ihmisryhmien välinen eriytyminen, maahanmuuttajat, sopeutumattomuus, rasismi, väkivalta ja huumeet. Pelottavaa on se, mihin päädytään, jos mitään ei tehdä. Tämä kirja kannattaa lukea!

TEIR, PHILIP: Elokuun varjot

Kustantaja: Otava 2024

Alkuteos: Eftermiddag i augusti (2024)

Suomennos käsikirjoituksesta: Jaana Nikula

Ehkä kirjailijalla ei kerta kaikkiaan ole valinnanvaraa, vaan hänen on kaiken aikaa oltava uskollinen totuudelle ja juuri se – pyrkimys kuvailla maailmaa sellaisena kuin miltä se hänestä näyttää – ajaa häntä eteenpäin.

Elokuun varjot -teoksen alkuluvussa ajatuksia omasta työstään selvittelee kirjailija, joka hyvinkin saattaisi olla Philip Teir itse. Hän on matkalla Suomeen ja hautajaisiin, mutta lukija tietää vasta koko kirjan luettuaan, mikä tilanteeseen on johtanut ja keitä tarinaan liittyy. Kirjailija pohtii, millaisen näkökulman monien mahdollisten joukosta kertomukseen valitsisi, ja pohdiskelun tulos selviää nyt.

Ollaan Pietarsaaressa 1990-luvun alkupuolella. Keski-ikää lähentelevät Mona ja Mick ovat asuneet omakotitalossaan muutaman vuoden ja järjestävät nyt grilli-illan naapureilleen, vaikka se ei alueella ole ollut tapana. Mick työskentelee laivalla ja on paljon poissa kotoa, mutta Mona hoitaa kodin ja lapset, tekee päivätyötä ala-asteen luokanopettajana ja toimii vapaa-aikanaan vielä kirjallisuuslehden päätoimittajanakin.

Mickin parannellessa krapulaansa Mona syventyy täysillä juhlien valmisteluun. Pikkutarkasti ja hitaasti valmistuu hänen elämänsä upein kermavaahdolla kuorrutettu mansikkatäytekakku, joka lumoaa yhdeksänvuotiaan Josefin-tyttären niin, ettei hän malta syödä mitään muuta herkkupalaa odotellessaan. Ja sitten koirat hotkivat koko komeuden ja vieraat joutuvat tyytymään kaupasta otettuihin kekseihin!

… hän oli nauttinut tietäessään, ettei ollut nalkuttava vaimo, joka purnaa heti kun mies pitää hauskaa kavereineen, hän ei ollut niitä, jotka kitisevät koko ajan, hän oli sitä vastoin moderni nainen joka luki moderneja feministikirjailijoita ja osasi keskittyä omaan päiväänsä antamatta muiden pilata sitä, hänellä oli ylpeytensä, oma sisäinen onnensa…Mutta nyt hän ei saanutkaan olla se nainen, joka on päättänyt nauttia ja myös osoittaa sen, sitä roolia hänelle ei oltu suotu.

Perheen kaksitoistavuotias poika Robert on ystävystynyt luokkatoverinsa Jacobin kanssa, jonka äiti on jättänyt perheensä ja muuttanut Kööpenhaminaan. Ehkäpä siksi Jacob on rakastunut kauniiseen Monaan ja käyttää eri tekosyitä voidakseen olla tämän lähellä. Jotain tuntee Monakin, mutta onko se pelkkää sääliä? Ainakin Robert alkaa miettiä, olisiko Jacob Monalle parempi poika kuin hän itse.

Minusta tuntuu, että sinä havaitsit perheessämme jotain mikä minulta jäi huomaamatta. Viihdyit meillä niin hyvin, että ajattelin joskus, pitäisikö meidän vaihtaa perhettä.

Jossain vaiheessa Jacob muuttaa fammunsa ja paapansa luokse. Robert ihailee Jacobin fammua, joka hänen mielestään on cool. Fammu esimerkiksi taistelee Kosovosta Suomeen paenneen albaaniperheen puolesta ja jopa piilottaa perheen lapset viranomaisilta. Yksi noista lapsista on Besim, Robertin ja Jacobin ikätoveri, joka osaa jo puhaltaa täydellisiä savurenkaita – iso meriitti! 

Josefin on kurinalainen opinnoissaan, mutta poikakolmikko keskittyy lähinnä rock-musiikkiin, päihteisiin ja runkkaamiseen. Heistä kenelläkään ei ole ihannekotia: Jacobin perhe on hajonnut, Robertin ja Josefinin vanhemmat ovat kykenemättömiä tukemaan lapsiaan, ja Besimin perheelle on jäänyt pakolaisen status. Silti jotkut heistä menestyvät jopa kansainvälisesti, kun taas joku luopuu leikistä kokonaan.

Elokuun varjot -romaani päättyy Jacobin ja Monan tapaamiseen hautajaisten jälkeen. Ilmassa on haikeutta. Jokin aikakausi on juuri päättynyt ja varhaisvuosista mieleen rakkaana jäänyt paikka jäämässä taakse.

”Minulla oli varmaan niin kiire kasvaa aikuiseksi, että kaikki sai silloin valtavan merkityksen. Aikuisena olen sitten muistellut tätä puutarhaa jonkinlaisena alkupisteenä.”

Mona oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ”Usko minua, sellaisia paikkoja tulee lisää.”

Teir kuvaa asialliseen sävyyn pienen kaupungin ilmapiiriä ja ihmisiä: mitä kaikkea näennäisesti tasaisen arjen keskellä tapahtuukaan! Pienistä yksityiskohdista paljastuu koko elämään liittyvää symboliikkaa kuten esimerkiksi Monan huolella hoitamaa puutarhaa varjostavasta kuivuneesta puusta, jota Mick ei saa kaadettua.

Elokuun varjot ei sovi vauhdikkaista tapahtumista ja ilotulitusmaisesta tekstistä pitäville, mutta sen hillityssä tyylissä on oma viehätyksensä. Sitä voi myös verrata toisen pietarsaarelaisen kirjailijan eli Lars Sundin romaaniin Vaasan prinsessa.

KUANG, REBECCA F.: Yellowface

Kustantaja: Teos 2024

Alkuteos: Yellowface (2023)

Suomennos: Helena Bützow

Lähes kolmekymppiset Athena Liu ja June Hayward ajautuivat aikoinaan  ystävyssuhteeseen olosuhteiden seurauksena. He asuivat ensimmäisenä opiskeluvuonnaan Yalessa samassa asuntolassa, kävivät samoilla luovan kirjoittamisen kursseilla, julkaisivat novelleja samoissa kirjallisuuslehdissä ja valmistuttuaan yliopistosta muuttivat Georgetowniin.

Junen ja Athenan tiet kirjailijoina kulkivat kuitenkin eri suuntiin. Junen esikoisteos jäi lähes huomiotta, kun taas kuvankauniin Athenan romaanista maksettiin kuusinumeroinen ennakkomaksu, oikeudet myytiin kolmeenkymmeneen maahan, arvosteluissa ylistettiin ”kustannusmaailman uusinta ihmelasta” ja palkintoehdokkuuksia sateli. 

Kustannusmaailma valitsee voittajan – jonkun joka on tarpeeksi hyvännäköinen, tarpeeksi cool ja tarpeeksi nuori, ja sanotaanpa se nyt tässä ääneen, tarpeeksi ”erilainen” – ja kaikki rahat ja resurssit syydetään hänelle.

Nyt sitten juhlitaan menestyskirjailijan kuusinumeroista sopimusta Netflixin kanssa.  Ensin baarissa drinkkien parissa ja sitten Athenan hulppeassa asunnossa, missä juomia nostellaan myös hänen juuri valmistuneelle uudelle romaanikäsikirjoitukselleen. Humaltuneet naiset ovat varomattomia, minkä seurauksena Athena kuolee.

Kun June palaa kotiinsa, hänellä on mukanaan Athenan käsikirjoitus. Se ei ole vielä läheskään valmis, vaan monissa kohdin suuntaa osoittavat vain muutamat sanat tai lauseet. Teksti on kuitenkin jo nyt kadehdittavan varmaotteista; tiivistä ja samalla runollista. Jonkinlaisena kirjoitusharjoituksena June alkaa kokeilla, osaisiko täydentää käsikirjoituksen aukkopaikkoja.

Athena oli taustaltaan kiinalainen, vaikka Kiina ei ollutkaan hänelle tuttu maa eikä hän osannut kiinan kieltä mitenkään täydellisesti. Aiheensa hän kuitenkin löysi kiinalaisesta kulttuurista ja historiasta, myös viimeisimmässä käsikirjoituksessaan, joka kertoo brittiarmeijan ensimmäisessä maailmansodassa värväämien kiinalaisten työläisten raskaista ja surullisista kohtaloista rintamalla.

Junelta käsikirjoituksen muokkaaminen vaatii perehtymistä hänelle vieraaseen kulttuuriin, ajattelutapaan ja historiaan, mutta noin kolmen kuukauden kuluttua on valmiina niin hyvä versio, että hän voi lähettää sen kirjallisuusagentille. Omissa nimissään, koska tekstin jokainen sana on nyt hänen käsialaansa – Athenaa hän muistaa kiitoksissa innoittajanaan.

Niin sitten pyörähtää markkinointikoneisto käyntiin. Teksti kammataan läpi, jottei siihen jäisi mitään rasistiseksi tulkittavaa. Junen kirjailijanimeksi valitaan Juniper Song (hänen ihka oikeat etunimensä), jotta syntyisi mielikuva aasialaisesta taustasta ja vältettäisiin syyte ”kulttuurisesta omimisesta”. Valkoisella amerikkalaisella ei ole oikeutta kirjoittaa aasialaisista?

Kirjailijasta – eikä hänen kirjastaan – tulee tuote, jonka ulkonäöllä, nokkeluudella, nasevilla kommenteilla ja sanavalmiudella on merkitystä…

Juneen / Juniperiin suhtautuu ristiriitaisin tuntein. Hänen tekonsa on tuomittava, mutta kertomuksen mittaan paljastuu asioita, jotka tekevät sen hieman ymmärrettävämmäksi. Alkaa toivoa, että June jatkossa menestyisi kirjailijana ihan omilla aiheillaan ja omilla ansioillaan. Hänellä on kyllä lahjoja ja sinnikkyyttä nousta vaikeuksista, mutta jatkuuko onni loputtomiin?

Yellowface-romaanissa on sekä dekkarin että kummitustarinan piirteitä. Ennen kaikkea se on satiirinen kuvaus kirjamaailmasta: kirjailijan roolista, kustantamon toiminnasta, markkinoinnista ja kirjallisuustapahtumista. Somemaailma on sitten asia erikseen. Siellä hymistelyt voivat hetkessä kääntyä vihapuheiksi ja tappouhkauksiksi pelkkien huhujen ja pahantahtoisten heittojen perusteella.

Ihminen menettää kaiken turvallisuudentunteensa, koska joka ainoalla hetkellä – kun hän nukkuu, kun hän on valveilla, kun hän on laskenut puhelimen kädestään mennäkseen suihkuun – kymmenet tai ehkä sadat tai tuhannet ventovieraat ihmiset etsivät tietoja hänestä, kaivautuvat hänen elämäänsä, etsivät keinoja pilkata, nöyryyttää tai jopa vahingoittaa häntä.

Kuangin teos on hauska ja sujuvasti etenevä, mutta myös varsin ajankohtainen ja ajatuksia herättävä. Kannattaa lukea!

SUND, LARS: Vaasan prinsessa

Kustantaja: Teos & Förlaget 2024

Alkuteos: Prinsessan av Vasa (2024)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Lars Sundin Pietarsaari-trilogian ensimmäisessä osassa Kolme sisarta ja yksi kertoja (2014) harrastajateatteriryhmä harjoittelee vuonna 1948 Tšehovin näytelmää Kolme sisarta, mutta traaginen tapahtuma estää sen esittämisen. Siskoksia esittäneiden Maggien, Ulla-Majn ja Iriksen ystävyys kuitenkin säilyy. Toisessa osassa Mistä musiikki alkoi (2018) ollaan 1960–1980-luvuilla ja pääosassa Ulla-Majn poika Alf Holm, josta vastoin äitinsä tahtoa tulee säveltäjä.

Trilogian päätösosassa Vaasan prinsessa eletään jo vuotta 2018. Näkökulma kirjassa on vuorotelle noin kuusikymppisen Alf Holmin, arvostetun säveltäjän, ja hänen tyttärensä Alexandra Schalin-Holmin, balettitanssijan. Heidän tarinastaan pystyy kyllä nauttimaan, vaikkei aiempia osia olisi lukenutkaan, sillä Sund ujuttaa sopivissa kohdissa mukaan tarpeellista tietoa menneestä.

Nuori Alexandra on muuttanut Ruotsiin luodakseen uraa tanssijana. Hän tapaa Samin, jonka seurassa on niin luontevaa ja turvallista olla, että Alexandra suostuu jo lyhyehkön tuttavuuden jälkeen lähtemään miehen kanssa saarihyppelylle Tukholman saaristoon. Pari ehtii kuitenkin vain rantautua ensimmäiselle saarelle, kun Alexandra saa puhelinsoiton: hänen 88-vuotias kummitätinsä Iris on kriittisessä tilassa Kokkolan sairaalan teho-osastolla.

Alexandralla ei ole vaihtoehtoa. Hänen on lähdettävä heti Suomeen, vaikka se tuhoaisikin orastavan suhteen Samiin. Iris on hoivannut kummitytärtään vauvavuosista asti, ollut tukena, opastanut ja kannustanut vaikeina hetkinä ja rakastanut Alexandraa koko sydämestään. Hänelle Alexandra on pystynyt puhumaan avoimesti vaikeistakin asioista ja uskaltanut purkaa tunteitaan.

Istuessaan Iriksen vuoteen vieressä muuten tyhjällä osastolla Alexandra vaipuu mietteisiinsä. Hän muistaa, miten Iriksen ansiosta nelivuotiaana löysi tanssin ja miten tanssi kannatteli häntä vaikeina lapsuus- ja nuoruusvuosina. Alexandra nimittäin on autismin kirjolla, mutta asia paljastui vasta hänen mennessään 17-vuotaana rajun kokemuksen jälkeen psykologille. Siihen asti häntä oli pidetty vain hyvin ujona.

Hänenhän on vaikea tulkita äänensävyjä, eleitä, ilmeitä ja katseita; sosiaaliset koodit, joita useimmat meistä pitävät itsestään selvinä ja ymmärtävät melkein vaistomaisesti, ovat Alexandralle visaisia pähkinöitä, jotka tekevät hänet avuttomaksi monissa tilanteissa.

Myös Alf on vajonnut muistoihinsa. Vaimon kuoleman jälkeen hänestä tuli pienen vauvan yksinhuoltaja, joka pidättäytyi kaikista naissuhteista, kunnes nyt Alexandran itsenäistyttyä on löytänyt rinnalleen ymmärtäväisen ja järkevän Marian. Syyllisyydentunne kalvaa muutenkin haurasta mieltä: miten hän ei aikoinaan huomannut rakkaan ”Vaasan prinsessansa” vaikeuksia? Syventyikö hän liiaksi sävellystyöhön?

Alexandran isä istuu pianon ääressä ja miettii… Hän soittaa esiin ideoita, ajatuksia, teemoja. Hakee säveliä ja sointuja päästään, jossa soi aina musiikki, niin hän ainakin itse väittää.

Nykyisin Alf suhtautuu tyttäreensä hieman arasti, koska tietää, ettei elämäntavoissaan täytä tämän vaatimuksia. Alexandran ominaispiirteisiin kuuluu totaalinen uppoutuminen sellaisiin asioihin, jotka häntä kiinnostavat, kuten ilmastokysymyksiin, eläinten oikeuksiin ja vegaanisuuteen. Omaksumistaan periaatteista hän ei tingi vähääkään. Hän on vakaumuksellinen streittari.

Musiikki oli Pietarsaari-sarjan aiemmissa osissa suuressa roolissa ja on sitä myös Vaasan prinsessassa. Maininnat ulottuvat Beethovenista Arvo Pärtiin, kansanmusiikista iskelmiin, jatsista musikaaleihin, Frank Zappasta Klamydiaan. Oskar Merikannon kaihoisaa laulua Miss’ soutaen tuulessa laulaa Alexandra hiljaa Iriksen korvan juuressa, mutta myös Alf lepytellessään Mariaa.

Lars Sund osaa tarinoinnin taidon. Vaasan prinsessan juoni on aika yksinkertainen, mutta siinä on yksityiskohtaisia kuvauksia dramaattisista tapahtumista kuten esimerkiksi Alexandran myrskyisistä ristiäisistä. On kuvauksia ihmisistä ja heidän elämänvaiheistaan. On luonnon kauneutta ja mahtia. Jotain kaikille aisteille. Luvut ovat melko lyhyitä ja niiden otsikot osuvia ja hauskoja.

Vasta Vaasan prinsessa -romaanin lopussa selviää tarkalleen, millaisia ikäviä asioita sen henkilöt ovat kokeneet ja miten muistot kokemuksista ovat vaikuttaneet heidän elämäänsä. Kaiken surun ja luopumisen keskellä he kokevat nyt myös vapautumista - tulevaisuudella on luvassa jotain hyvää niin Alexandralle kuin Alfille!