SCHLESSER, THOMAS: Monan katse

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Les yeux de Mona (2024)

Suomennos: Lotta Toivanen

Kannen suunnittelu: Piia Aho

Ranskalainen Thomas Schlesser (s. 1977) työskentelee Fondation Hartung-Bergman-taidesäätiön johtajana Antibesissa ja taidehistorian professorina École Polytechnique -korkeakoulussa Pariisissa. Esikoisromaniaan Monan katse Schlesser kirjoitti kymmenen vuoden ajan, joten teoksen saavuttama kansainvälinen menestys on varmasti ollut iloinen yllätys. Elokuvaakin teoksesta suunnitellaan.

Mona on kymmenvuotias pariisilaistyttö. Hänellä on tomera äiti, joka tekee päivätyönsä henkilöstönvälitysfirmassa, mutta auttaa vapaa-ajallaan vähäosaisia. Isällä taas on vanhan tavaran kauppa, jossa Mona mielellään käy auttelemassa. Laman vuoksi divarilla menee huonosti ja isä on alkanut etsiä lohdutusta punaviinipullosta.

Eräänä päivänä Mona istuu tavanomaiseen tapaansa keittiön pöydän ääressä tekemässä matematiikanläksyjä, kun yhtäkkiä sokeutuu ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta tai syytä. Minuutit kuluvat ja koko perhe panikoi, kunnes perhelääkäri onnistuu järjestämään Monalle ajan erikoislääkärille. Tytön näkö palautuu jo ennen vastaanotolle saapumista, mutta yli tunnin kestänyt sokeus on hälyttävää.

Lääkäriasemalla Monalle tehdään useana päivänä monenlaisia testejä ja kokeita magneettikuvausta myöten, mutta mitään elimellistä syytä sokeutumiselle ei löydy. Lopulta lääkäri ehdottaa varmuuden vuoksi käyntiä lastenpsykiatrilla. Tässä vaiheessa Monan äidinisä Henry päättää hoitaa asian omalla tavallaan: Monan pitää kerätä mieleensä kauneuden varantoa sokeutumisen varalta.

Muut uskovat, että ukki vie Monan joka keskiviikko terapiaan, mutta kohteenaan onkin jokin taidemuseo; Louvre, Orsay tai Beaubourg (Pompidou). Jokaisen vierailun aikana parivaljakko tutustuu vain yhteen uuteen taideteokseen, mutta siihen sitäkin perusteellisemmin. Ensi alkuun Monan keskittymiskyky on rajallinen, mutta vähitellen taiteen tutkiminen alkaa viehättää häntäkin.

Henry ja Mona ennättävät vuoden aikana tutustua viiteenkymmeneenkahteen teokseen kronologisessa järjestyksessä alkaen 1400-luvun mestareista ja päätyen lähelle nykyaikaa. Joukossa on taidehistorian suuria nimiä ja uudistajia kuten Leonardo da Vinci, William Turner, Paul Cézanne, Jackson Pollock ja Marina Abramović, mutta myös tuntemattomampia tekijöitä.

Kaikista Monan ja ukin tutkimista teoksista on kirjan liitesivuilla pieni kuva ja jokaista kuvaillaan vuorollaan suusanallisesti tavalla, jota voisi hyödyntää museossa vierailevien näkövammaisten kohdalla. Kerrotaan teoksen koko, aihe, kompositio, värien käyttö ja tunnelma. Tässä esimerkkeinä lyhyitä otteita Gustav Klimtin ja Pablo Picasson teosten kuvailuista:

Kapeissa kehyksissä hohtava teos on yhtä vihreiden täplien muodostamaa muodotonta ja perspektiivitöntä runsautta… Lehvästöt lomittuvat väriseväksi väriloistoksi: kun sitä katsoo pitkään, aiheet vuoroin katoavat, vuoroin erottuvat. (Gustav Klimt: Ruusupensaita puiden alla)

Ihmishahmot ja esineet voi toki erottaa, mutta niiden tunnistaminen vaatii pientä ponnistelua, sillä mitään ei ole maalattu pehmeästi tai realistisesti. Kaikki on särmikästä, vinksahtanutta ja kulmikasta (päät, leuat, polvet ja kyynärpäät ovat teräväkärkisiä, eivät pyöreitä) ja kaikki kylpee synkässä valossa… Makaavan mallin iho on sairaalloisen beige, ja mandoliininsoittajan hipiä on sininen ja nuttura vihreä. (Pablo Picasso: Serenadi)

Monan ja ukin keskustelut lisäävät tietoa. Ukki kertoo tyyleistä, taiteilijoista ja yhteiskunnan vaikutuksesta taiteilijoiden työhön ja nostaa esiin kiinnostavia yksityiskohtia. Mona puolestaan puhuu teosten hänessä synnyttämistä tunteista ja oivalluksista, esimerkiksi samankaltaisuuksista eri aikakausien teosten välillä.

Mona käy edelleen myös lääkärin luona tutkimuksissa, mutta mitään uutta ei ilmene. Hoitavalla lääkärillä on kuitenkin radikaali idea: hän hypnotisoi Monan palauttaakseen tämän siihen hetkeen, jolloin näkö pimeni. Näin sokeutumisen arvoitus todella lopulta ratkeaa, Mona vapautuu taakastaan ja hänen läheisensäkin kokevat iloisia yllätyksiä.

Ehkä kaikki Henryn valitsemat taideteokset eivät ole sellaisia, joita haluaisi sokeuduttaan mietiskellä, mutta Monan katse onkin tarkoitettu helppotajuiseksi oppaaksi taidehistoriaan. Se on myös kertomus Monasta ja hänen perheestään. Perheessä on paljon rakkautta, mutta myös erimielisyyksiä esimerkiksi suhteutumisessa alkoholismiin, ikääntymiseen ja eutanasiaan. Kirjan alussa Mona on vielä pikkutyttö, mutta vuotta myöhemmin jo teini, joka tietää ketä haluaisi suudella…

Monan katse -romaani tuo mieleen Jostein Gaarderin teoksen Sofian maailma, jossa seikkaillaan filosofian suuntausten parissa. Molemmat lukemisen arvoisia!

YAGI, EMI: Venus ja minä

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: Kyukanbi no kanojotachi (2023)

Suomennos: Raisa Porrasmaa

Tokiosta kotoisin oleva Emi Yagi (s. 1988) herätti laajaa kansainvälistä huomiota esikoisromaanillaan Tyhjyyspäiväkirja, jolla voitti Dazai Osamu -palkinnon. Hänen toinen romaaninsa Venus ja minä jatkaa kirjailijan omaperäistä linjaa ja tarjoaa paljon enemmän ajateltavaa kuin 105 sivua sisältävältä teokselta odottaisi.

Rika Horauchi on yliopistosta valmistunut nuori nainen, joka työskentelee pakastevarastolla. Yliopistossa Rika opiskeli latinaa Suomessa vietetyn opiskelijanvaihdon innoittamana ja sai ainoana oppilaana professorin jakamattoman huomion. Nyt professori suosittelee häntä työhön museolle – keskustelemaan kerran viikossa latinaksi kreikkalaisesta Afrodite-patsaasta Roomassa veistetyn kopion kanssa. Synnyinpaikkansa vuoksi veistos haluaa käyttää nimeä Venus.

Rika hieman arastelee työhön suostumista, mutta Venus ottaa hänet kiitollisena vastaan ja keksii Rikalle heti uuden kutsumanimenkin. Hän on nyt Hora. Venus on tuntenut itsensä tylsistyneeksi ja yksinäiseksi, sillä salin muut seitsemän jumalatarpatsasta puhuvat keskenään kreikkaa tai jotain muuta muinaiskieltä (ja hieman englantia). Horan sujuva latina siis ilahduttaa uhkeaa kaunotarta.

Hän totta vie näytti rakkauden ja kauneuden ilmentymältä. Korokkeella uhkea vartalo taipui upeaan s-kurviin. Symmetrisistä, hymyilevistä kasvoista oli huolella raavittu pois kaikki persoonalliset piirteet; niistä puuttuivat suupielten hymyrypyt ja silmäkulmien rypyt, ja toisaalta niihin oli kaiverrettu hienoinen antautuminen onnen pauloissa, mikä sai hänet näyttämään entistäkin elegantimmalta ja myyttisemmältä.

Muiden patsaiden tavoin Venuskin pystyy liikuttamaan vain päätään, mutta kuinka mieluusti hän haluaisikaan tehdä jotain! Nukkuakin! Entistä tomerammaksi muuttunut Hora tuo hänelle viihdykkeeksi musiikkia ja valokuvia maailman eri kolkista. Rakkauden jumalatar puolestaan osaa tuudittaa kuulijan lähes transsiin viekoittelevan käheällä alttoäänellään ja hyväilevillä sanoillaan.

Hora huomaa rakastuneensa jumalattareen! Hän alkaa suunnitella yhteistä tulevaisuutta jossain kaukana, poissa museosta, jossa Venusta ahdistaa olla koko ajan katseiden ja arvioinnin kohteena. Kiusallista jumalattarelle on myös museon komean intendentin Hashibami tunkeileva omistuksenhalu. Mutta miten Venus saataisiin pois museosta?

Venus ja minä -teos kertoo myös Rikan taustasta. Hän oli lapsena hieman muista poikkeava ja jo alakouluiässä hänelle kehittyikin katseilta suojaava kuori: pitkä keltainen sadetakki, joka pysyi päällä, olipa Rikalla millaiset vaatteet hyvänsä tai ei vaatteita ollenkaan. Rika kompasteli helmoihinsa, kärsi ilmatiiviin kuoren alla hikoilusta, sai ihottumaa ja lakkasi miltei puhumasta leukaan asti vedetyn vetoketjun takia.

Käperryin sadetakkini sisään. Olisin halunnut keltaisen muovin paksunevan entisestään, kunnes mikään lämpö tai kenenkään ääni ei pääsisi läpi, jotta voisin iäksi sulkeutua sen sisään. Ja samalla odotin, että suojani olisi murrettu.

Keltaisen sadetakin paksuus ja peittävyys vaihtelevat Rikan mielentilan mukaan. Kukaan ympäröivistä ihmisistä ei tunnu näkevän takkia, paitsi pieni lapsi, joka näkee monen muunkin yllä olevat suojavarustukset: korvaläpät, maskit, hansikkaat. Ehkä koittaa vielä sellainen hetki, jolloin Rika ei enää tarvitsekaan suojaavaa kuortaan. Ainakaan itselleen.

Venus ja minä -romaanissa kaikki on unenomaista ja hieman sijoiltaan nyrjähtänyttä. Toteavaan sävyyn mainituista yksityiskohdista rakentuu hupaisia mielikuvia ja absurdit mittasuhteet saavuttavia tilanteita, mutta takana on koko ajan johdonmukainen yritys kuvata ennen kaikkea naisen osaa yhteiskunnassa, yksinäisyyttä sekä ystävyyden ja rakkauden kaipuuta. Onni voi löytyä yllättävältä taholta!

PS. Kansikuvaksi valittu Rene Magritten maalaus The Difficult Crossing kuvastaa hyvin kirjan surrealistista henkeä.

YEON SOMIN: Pieni korealainen keramiikkapaja

Kustantaja: Otava 2025

Alkuteos: (2023)

Suomennos: Taru Salminen

Kansi: Ensee

Kolmekymppinen Jeongmin on kiukuspäissään irtisanoutunut tv-käsikirjoittajan työstä ja linnoittautunut uuteen asuntoonsa Kastanjanpiikkikylässä. Eräänä kesäisenä päivänä tarve lähteä ulos paisuu kuitenkin niin suureksi, että hän ryntää kadulle ja ensimmäiseen tielle osuvaan kahvilaan. Tosin kyseessä ei ole kahvila, vaan pieni keramiikkapaja, mutta erinomaista kahvia Jeongmin saa sieltäkin.

Ennen kuin Jeongmin ennättää tajutakaan, hänelle on aikataulu keramiikanteon opetteluun. Alku on hankalaa: ensimmäinen lautanen on muotopuoli ja seuraavat yritelmät hajoavat uunissa. Se ei kuitenkaan harmita, sillä pelkkä käsien upottaminen saveen ilman suuria tavoitteita tuottaa Jeongminille iloa. Hän myös innostuu kehittelemään aivan uudenlaista monikäyttöastiaa.

Eihän keramiikasta niin kuin ei ihmisestäkään tule täydellistä yhdellä yrittämällä. Sitä paitsi ponnistelu tekee lopputuloksesta sitäkin arvokkaamman.

Pienessä keramiikkapajassa Jeongmin pääsee osaksi samanhenkisten ihmisten yhteisöä. Pajassa käy työskentelemässä hyvin monenlaisia ihmisiä aloittelijoista ammattilaistason taitureihin ja lukiolaispojasta senioriin. Työskentelyn ohella osallistujat kahvittelevat ja ruokailevat yhdessä, mikä onkin todella harkittua ja vakavaa toimintaa. Huomiota kiinnittävät myös ihmisten muodollisen kohteliaat tavat.

Keramiikkapajassa vakinaisesti työskentelevistä kerrotaan lyhyesti ja osuvasti taustatietoja. Kaikilla on menneisyytensä joskus kipeinekin salaisuuksineen, mutta myös selkeät haaveensa. Kun kirjan tarina lähenee loppuaan, on moni kasvanut valmiiksi suuriin muutoksiin ja unelmiensa toteuttamiseen. Myös Joengmin on löytänyt jälleen itsensä – sekä karhumaisen miehen ja pienen kissan.

Suuri keramiikkakisa -tv-sarjan ansiosta Pieni korealainen keramiikkapaja -romaanissa kuvatut asiat eivät ole aivan vieraita, vaan tietää jotain savenkäsittelytekniikoista ja ainaisesta epävarmuudesta, tuleeko työ ehjänä ulos uunin 1 250 asteen kuumuudesta. Yhtä leppoisa ja hyväksyvä tunnelma on niin televisiosarjassa kuin Yeon Sominin kirjassakin. Tässä taitaa kiteytyä koko asian ydin:

Saven muovaaminen on kuin sydämen muovaamista. Mitä hartaammin möhkälemäistä ja rujoa savea muovaa ja mitä hellemmin sitä katsoo, sitä kauniimpaa ja rakkaampaa siitä tulee. Samoin käy, kun keskittyy niihin rujoihin tunteisiin, joita ei edes haluaisi kohdata. Vain katsomalla suoraan sydämeen voi nähdä, mitä siellä oikeasti on.

ITKONEN, JUHA: Huomenna kerron kaiken

Kustantaja: Gummerus 2025

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kun sukeltaa menneisyyteensä, kun todella heittäytyy tai sitten vain ajautuu ei ainoastaan muistamaan vaan muistelemaan, ei välttämättä päädy lähemmäs totuutta vaan päinvastoin kauemmas siitä. On mahdotonta tavoittaa elettyä elämää sellaisenaan, mieli jäsentää sen kohtauksiksi, ja jos kohtauksia laittaa peräkkäin, syntyy väistämättä tarina.

Juha Itkosen romaani Huomenna kerron kaiken on Lassen ja Marjan tarina. Tosin sen ainoa kertoja on yli seitsemänkymppinen Lasse ja Marjan ääni kuuluu vain hänen välityksellään, joten ei ole ihan varmaa, miten luotettavaa kaikki kerrottu on. Lasse itsekin välillä epäröi muistikuviensa parissa ja tahattomien unohduksien lisäksi saattaa mukana olla myös tahallisia.

Helsinkiläinen Lasse oli akateemisen perheen poika ja työskenteli itsekin dosenttina yliopistossa. Hän tunsi kuitenkin olevansa eksyksissä kosteiden iltojen ja suhdesotkujen keskellä. Tilanne muuttui, kun Lasse irtaantui yliopistomaailmasta, ryhtyi antikvariaatin pitäjäksi ja sai vastuuta ja rajoja. Lassen lempimusiikkia oli ja on yhä Ludwig van Beethovenin 13. jousikvartetosta osa Cavatina.

Lassen lapsuus ei ollut helppo vaikean isäsuhteen vuoksi ja hänen sisimpäänsä patoutui paljon surua ja kiukkua. Ehkä tästä syystä Lasse ei halunnut sitoutua kehenkään, vaan oli täysin tyytyväinen vaihtuviin kumppaneihin, joista omalla tavallaan välittikin. Hän piti itseään kilttinä, mutta oli oikeasti aika ylimielinen – muka naisten ymmärtämisessä taitavampi kuin useimmat sukupuolensa edustajat!

Kemiläisestä työläisperheestä Helsinkiin saapuneella Marjallekin oli painolastia: isän itsemurha, äidin alkoholinkäyttö, turvattomuus. Hän tapasi Lassen yliopistolla, mutta lyhyttä suhdetta tuskin saattoi kutsua seurusteluksi. Provinssista tullut Marja ei Lassen mielestä ollut hänen tasoaan – mielikuunneltavakin Abbaa! Hylätyksi tuleminen teki silti kipeää.

Kuluu yli kaksikymmentä vuotta, ennen kuin Marja ja Lasse 1990-luvun loppupuolella tapaavat uudelleen. Nyt Marja on tyylikäs seurapiirirouva ja kahden aikuisen pojan äiti, jonka mies on korkeassa asemassa Suomen ylivoimaisesti merkittävimmässä yrityksessä. On optiomiljoonia ja hulppea talo Haukilahdessa. Pariskunta on kuitenkin eroamassa Marjan vaatimuksesta.

Lähes viisikymppisten Marjan ja Lassen seksi on tajunnan räjäyttävää eikä pariskunta ole saada tarpeeksi toisistaan. Jossain vaiheessa Marja alkaa toivoa tilanteen selkiyttämistä, mutta Lasse ei ole valmis ajattelemaan elämäänsä yhtään nykyhetkeä pidemmälle. Ehkä siksi kestää aikansa, ennen kuin hän raottaa edes hieman menneisyytensä ikäviä puolia.

Mutta milloin sinä aiot paljastaa itsesi minulle? Milloin sinä aiot kertoa minulle kaiken?... Ehkä huomenna, minä vastasin. Huomenna kerron kaiken.

Sitten teknokupla puhkeaa ja Marjan huoli perheestään kasvaa. Samalla kasvaa Lassen mustasukkaisuus. Kertoja on aika ajoin viitannut johonkin tulevaan järkyttävään tapahtumaan ja draamaa onkin luvassa. Jälleen asioita, joista Lasse ei pysty kertomaan Marjalle ja jotka johtavat etääntymiseen. Kirja kuitenkin päättyy sanoihin: Huomenna kerron kaiken. Ehkä Lasse seitsemänkymppisenä vihdoinkin uskaltaa!

Huomenna kerron kaiken -teos on tunnelmaltaan kaunis ja surumielinen. Kirjan rakenteen ansiosta mielenkiinto säilyy, vaikka puhutaankin aivan tavallisista ihmisistä ja heidän arjestaan. Henkilöistä lämpimimmin jää ajattelemaan Lassen apulaista Hanssonia, joka vuosien kuluessa kehittyy huikeasti. Kirjaa on helppo ja joutuisa lukea, mutta se sisältää myös suuria kysymyksiä. Miksi ihmisestä tulee sellainen kuin tulee? Tarvitseeko kestävä suhde tekojen lisäksi myös sanoja?

Tässä vielä muutamia Huomenna kerron kaiken -teoksesta poimittuja ajatuksia:

… ihmiselämä on kehdosta hautaan jatkuva tietämättömyyden tila, jonka keskellä teemme mielestämme rationaalisia valintojamme.

Ymmärrys omista teoistaan ja toimintansa motiiveista, siinä määrin kuin sitä ylipäätään on, tulee elämässä aina liian myöhään, vasta kun teot on jo tehty. Sitä ei voi muuttaa. Sille ei mahda mitään. Tämä koskee meitä kaikkia, poikkeuksetta: vahinko on jo tapahtunut.

Rakastava ihminen on suojaton, mutta hän kuitenkin rakastaa. Häntä rakastetaan. Ehkä riippuvuus on rakkautta, mitä muuta se edes voisi olla, ihminen tulee riippuvaiseksi asioista, joita rakastaa. Kaikesta sellaisesta, mikä tuottaa iloa ja onnea ja lohtua tällä tarkoituksettomalla vaelluksella kahden hiljaisuuden välissä.

Mikään ei koskaan ole samanlaista, ei samalla tavalla täydellistä kuin jokin täydellinen aikanaan oli, ja jos jää kiinni täydellisyyden muistoon, uudet onnellisetkin kokemukset värjäytyvät sen sameilla sävyillä niin kuin valkopyykin sekaan unohtunut punainen sukka värjää koko koneellisen.

…yhä vahvemmin minusta tuntuu siltä että kosketus on kaikki. Kaikkein tärkein asia, suurinta ja ihmeellisintä mitä ihmiselämässä on. Ilman kosketusta ihmiset lakastuvat kuin kukat ilman vettä. Kuihtuvat ja kuolevat sisäisesti, muuttuvat kärttyisiksi ja vihaisiksi ja käyvät kiinni toistensa kurkkuihin. Vihaksi kuviteltu tunne on oikeasti vain yksinäisyyttä ja ahdistusta. Se syntyy kosketuksen puutteesta…

KENNEDY, LOUISE: Rikkomuksia

Kustantaja: S&S 2025

Alkuteos: Trespasses (2022)

Suomennos: Maija Heikinheimo

Kansi: Lauren Peters-Collaer

Belfast vuonna 1975. Arkipäivää ovat yhdistynyttä Irlantia tavoittelevien katolisten ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa pysymistä kannattavien protestanttien väliset väkivaltaisuudet. Pommi-iskut ja poliittiset murhat. Muureihin kirjoitetut iskulauseet. Englannista värvättyjen sotilaiden ylimitoitettu reagointi. Tämä on taustana kirjan rakkaustarinalle.

Cushla Lavery on kaksikymmentäneljävuotias katolilaistyttö. Hän työskentelee päivisin alakoulun opettajana ja auttaa iltaisin perheen omistamassa pubissa,  jonka ilmapiirin Cushlan veli pitää niin neutraalina, että sillä viihtyvät sekä katoliset kanta-asiakkaat että brittisotilaat. Cushla huolehtii myös pahasti alkoholisoituneesta äidistään.

Eräänä iltana pubiin saapuu Michael Agnew. Jotain tapahtuu heti ensisilmäyksellä Cushlan ja Michaelin välillä, vaikka oikeastaan ei pitäisi. Michael nimittäin on noin viisikymppinen perheenisä, jolla on vaimo ja lähes aikuinen poika. Lisäksi hän on britti ja protestantti – tosin ei kiihkoilija, vaan valmis asianajajana puolustamaan myös poliittisista rikoksista syytettyjä katolilaisia.

Cushla ja Michael alkavat tapailla, eivät avoimesti mutta eivät täysin salassakaan. Michaelin seurassa Cushla tuntee edes hetken olevansa vapaa uskonnostaan ja sen asettamista vaatimuksista, eikä häntä hirveästi häiritse Michaelin ystävien epäilevä tai huvittunut suhtautuminen. Michaelille puolestaan Cushla on ihme eikä suinkaan ”pala tuoretta lihaa”.

Jumala sai tämän aikaan, tiedätkös, Michael sanoi. Toi sinut eteeni, vaikka minulla ei ole sinulle mitään tarjottavaa.

Koulussa Cushla ottaa siipiensä suojaan Davy McGeow’n, jota muut oppilaat syrjivät. Davyn isän on nuorisojoukko pahoinpidellyt puolikuoliaaksi ja kahdeksantoistavuotiaan isoveli Tommyn unelmat opiskelusta ovat vaihtumassa kansalaisaktivismiin. Cushlan yritys helpottaa perheen tilannetta kääntyy itseään vastaan, mutta Davyn sisimpään hän sentään onnistuu istuttamaan hieman toivoa.

Tarinan alusta asti aavistaa kyllä, että jotain pahaa tulee tapahtumaan, mutta silti uhka alkaa lisääntyä lähes huomaamattomasti. Vääristä päätöksistä ja valinnoista ja pienistä lipsahduksista paisuu vähitellen kohtalokas vyöry, jossa jokainen traaginen tapahtuma johtaa uuteen. Mitä henkilöiden varsinaiset rikkomukset sitten ovatkaan…

Louise Kennedy kuvaa ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia niin osuvin yksityiskohdin, että lukijankin solahtaa tarinaan mukaan kaikkien aistiensa voimalla. Kirja todistaa siitä, että vaikeinakin aikoina säilyvät myötätunto, ystävyys, rakkaus ja huumori. Rikkomuksia on helppolukuinen ja vetävä teos, mutta saattaa myös yllyttää etsimään lisää tietoa Pohjois-Irlannin historiasta.

Irlantilaisen Louise Kennedyn (s. 1966 tai 1967) esikoisromaani Rikkomuksia on voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.  Ennen kirjailijaksi ryhtymistään Kennedy työskenteli lähes 30 vuotta ravintola-alalla. Osallistuminen yliopistossa luovan kirjoittamisen kurssille ja syöpään sairastuminen rohkaisivat uudelle uralle.

PERRIN, VALÉRIE: Sunnuntain unohdetut

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Les oubliés du dimanche (2015)

Suomennos: Saara Pääkkönen

Kansi: Emmi Kyytsönen

Pienessä ranskalaiskylässä asuva Justine oli vuonna 1996 nelivuotias ja serkkunsa Jules kaksivuotias, kun heidän vanhempansa kuolivat auto-onnettomuudessa. Justinen ja Julesin isät olivat kaksoset ja lasten huoltajuus meni heidän vanhemmilleen. Mummi ja vaari eivät kuitenkaan olleet kovin lapsirakkaita, vaan etäisiä ja vaiteliaita. Lasten kysymykset vanhempien kuolemasta jäivät vaille vastauksia.

Nyt Justine on kaksikymmentäyksivuotias. Hän rakastaa musiikkia ja käy usein lauantaisin tanssimassa ja huvittelemassa kolmenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalla Paratiisiklubilla. Usein ilta päättyy jonkun miehen syliin ja viime aikoina syli on ollut miehen, josta Justine käyttää nimitystä Mikäsenytoli. Vaikka mies onkin tosi mukava, ei Justine halua kiinteää suhdetta.

Justine rakastaa myös vanhuksia. Hän työskentelee lähihoitajana Hortensia-vanhainkodissa ja tekee mielellään ylitöitä ehtiäkseen rauhassa kuunnella asukkaita. Sunnuntaisin hän yrittää keksiä piristävää ohjelmaa niille, joiden luona ei tuolloin vieraile ketään. Onkohan joku muukin ajatellut ”sunnuntain unohdettuja” soitellessaan näiden omaisille paikkaansapitämättömiä kuolinilmoituksia?

Justinen ehdoton suosikki asukkaiden joukossa on yhdeksänkymmentäkuusivuotias Hélène, jonka pala palalta paljastuvasta elämäntarinasta löytyy niin rakkautta ja sotaa kuin hieman mystiikkaakin. Tästä Justine kirjoittaa siniseen muistivihkoon oman tulkintansa lahjaksi Hélènen tyttärenpojalle Romanille, joka saa Justinen sydämen läpättämään.

Hélènen kursiivilla kirjoitettu tarina limittyy Justinen omaan tarinaan. Vuonna 1917 syntyneellä Hélènellä koulunkäynti loppui siihen, ettei hän pystynyt lukemaan, vaikka tunsikin kirjaimet. Kuusitoistavuotiaana hän sitten lähes syntyi uudelleen, kun urkurin poika Lucien Perrin opetti hänelle pistekirjoitusta ja Hélène sai vihdoinkin haukata tiedon makeaa hedelmää.

Lucien oli järjettömän rakastunut tyttöön, jota suojeli valkoinen lokki ja joka piti Lucienia onnentuojanaan. Pari asui yhdessä ja hoiti kylän bistroa, kunnes maailmansota kosketti heitäkin. Lucien vangittiin ja myöhemmin hänen ilmoitettiin kuolleen keskitysleirillä. Hélène ei tätä uskonut, sillä hänen lokkinsa oli lähtenyt Lucienin matkaan ja oli yhä poissa.

Ja monen vuoden kuluttua Lucien ja lokki todella saapuivat Hélénen luo mukanaan pieni Rose-niminen tyttö. Vei aikansa ennen kuin pariskunta löysi uudelleen punaisen lankansa, musiikin ja tanssin sekä unelmat lämpimistä maista hiekkarantoineen. Vuosien päästä Lucien kuoli (oikeasti) ja Héléne muutti Hortensiakotiin.

Kun aloitin työt Hortensiakodissa, sain kuulla, että Hélène viettää päivänsä hiekkarannalla päivänvarjon alla. Kun hän muutti taloon, katolle asettui lokki.

Justine ja Héléne tunsivat lapsina ja nuorina itsensä muista poikkeaviksi ja kummankin elämää koskettivat erilaiset salaisuudet. Jotkut näistä arvoituksista aukeavat vain lukijalle eivätkä silloinkaan tuo selvää vastausta kaikkeen, mutta kyllä Justinekin löytää asioita, jotka saavat hänet katsomaan omaa elämäänsä uudessa valossa. Pystyykö hän antamaan valheita anteeksi?

Valérie Perrinin esikoisromaani Sunnuntain unohdetut on yhtä viehättävä kuin pari vuotta sitten suomalaisia ilahduttanut Vettä kukille -romaani. Kerronta on ilmavaa, vetävää ja täynnä lempeää huumoria, vaikka käsitteleekin suuria aiheita: vanhenemista, surua, muistin valikoimia muistoja sekä vahvoja tunteita – etenkin rakkautta ja joskus käsittämättömiäkin tekoja, joita sen vuoksi on valmis tekemään.

 

KREIVILÄ, MIRA: Niin kuin se minussa on

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Martti Ruokonen

Mira Kreivilän esikoisteos Niin kuin se minussa on -romaani alkaa tilanteesta, jossa saksalaiset sotilaat vuonna 1942 tunkeutuvat Rostov-na Donussa venäjänjuutalaisen Sabina Spielreinin kotiin ja vievät hänet tyttärensä kanssa teloitettavaksi. Tämän tapahtuman kuvaus jatkuu Sabina Spielreinin nuoruusajoista kertovien lukujen alussa.

Vuonna 1904 kahdeksantoistavuotias Sabina Spielrein saapuu Sveitsiin Burghölzlin psykiatriselle klinikalle hyvin huonossa kunnossa. Hän on peloissaan. Hän ei pysty kunnolla muodostamaan sanoja, vaan keinuttelee itseään edestakaisin, nyökäyttelee nopeasti päätään ja työntää kieltään ulos suusta. Hän samanaikaisesti sekä nauraa että itkee.

Sabinaa alkaa hoitaa kaksikymmentäyhdeksänvuotias Carl Gustaf Jung aivan uudenlaisella menetelmällä. Ei pakkopaitoja eikä eristystä, vaan pitkiä keskusteluja ja testausta sanapariluetteloilla, missä testattava ilmoittaa spontaanisti, mitä luettelossa oleva sana tuo hänelle mieleen. Jungille kertoo paljon se, ettei Sabine löydä vastinetta sanalle ”isä” ja liittää yleensäkin miehiin sanoja ”valta” ja ”vaara”.

Kun puhut, pääset lähemmäs sitä, mikä sinun mieltäsi kalvaa. Sinun pitää kertoa. Sinun pitää kertoa uudestaan. Sinun pitää kertoa monta kertaa. Ei ole kyse siitä, että minä saan tietää, mitä olet käynyt läpi. Vaikka toki siitäkin. Mutta kerrot samalla itsellesi.

Keskusteluissa paljastuu Sabinan isän arvaamattomuus, tapa pakottaa koko perhe katsomaan lapsen piiskaamista ja vaatia lasta suutelemaan isän kättä kurituksen jälkeen. Jotain muutakin Sabinan isäsuhteeseen saattoi liittyä, vaikkei sitä suoraan sanotakaan. Viimeinen niitti Sabinan horjuvalle mielenterveydelle oli hänen kuusivuotiaan pikkusiskonsa kuolema.

Jung pitää perheen vaikutusta Sabinaan niin haitallisena, että kieltää perheenjäsenten välisen yhteydenpidon. Toisia potilaitakaan ei saa tavata. Näin lujittuu Sabinan tunneside ja luottamus lääkäriinsä, ehkä liikaakin. Miehen poissaolo kertausharjoitusten vuoksi ahdistaa Sabinaa niin, että hänen vasen jalkansa ”halvaantuu”. Hän myös vahingoittaa itseään.

Sabinalle ei merkitse mitään se, että Jungilla on vaimo ja lapsia – Sabinahan on kuitenkin miehen todellinen sielunkumppani! Kun Sabina pääsee pois parantolasta ja alkaa ylilääkäri Bleulerin suosituksesta opiskella psykiatriaa Zürichin yliopistossa, suhde Jungiin muuttuu fyysiseksi. Se on nuorelle naiselle vavahduttava kokemus.

Hengityksesi, sormesi jättivät jälkeensä uuden pehmeyden. En ollut tiennyt, että rakkaus voi olla myös hellää ja tuntua hyvältä.

Opiskelijana Sabina on vakavamielinen ja ahkera. Hän on kiinnostunut ihmisistä sanojen takana ja hänen lopputyönsäkin käsittelee skitsofreniapotilaiden sanastoa. Ennen kaikkea Sabina tuntee myötätuntoa naisia kohtaan, joita lääkärit leimaavat hysteerikoiksi. Aikanaan Sabina valmistuu ja hänestä tulee yksi ensimmäisistä naispsykoanalyytikoista.

Sabinan ja Jungin suhde sen sijaan päättyy. Mies kaiketikin katsoo avioliiton ulkopuolisen suhteen olevan rasite uralla etenemiselle ja asettaa perheensä Sabinan edelle myös vaimon varallisuuden tähden. Kenties Sigmund Freud erottaa Carl Jungin psykoanalyyttisetä liikkeestä juuri suhdesopan vuoksi. Sabinaa Jungin teko tietenkin loukkaa:

Sinä pelastit minut, sinä vedit minut pois siitä pimeästä paikasta, johon perheeni oli minut upottanut, sammiosta, kellarista täynnä vettä, pelastit minut varmalta kuolemalta ja sitten hajotit pahemmin kuin vanhempani koskaan.

Sabinan myöhemmät vaiheet kuitataan kirjassa lyhyesti: avioliitto ja kaksi tytärtä, puolison ja muiden sukulaisten kohtalot Stalinin vainoissa, työskentely lääkärinä kun psykoanalyysi kielletään Neuvostoliitossa, kirjoittaminen länsimaisiin aikakausjulkaisuihin ja teloitus 24. heinäkuuta 1942 muiden Rostovissa asuneiden juutalaisten kanssa.

Niin kuin se minussa on -romaanin näkökulma on Sabina Spielreinin, jonka käyttämä puhuttelusana ”sinä” viittaa Carl Jungiin. Kyseessä on kaunokirjallisin keinoin kerrottu elämäntarina, joka perustuu laajaan taustatyöhän. Kreivilä on lomittanut kertomukseen autenttisia kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, potilasasiakirjoja ja otteita tutkimusartikkeleista. Kuvauksia unista ja niiden tulkinnoista on paljon. Kirjan kieli on kaunista ja juuri sopivasti vanhahtavaa. Mielenkiintoinen ja tietoakin kartuttava teos!

LÄHTEENMÄKI, LAURA: Marian kirja

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Ville Laihonen

Kajaani keväällä 1848. Piirilääkäri Lönnrot hakee sahan konttorilta uimakopin avainta päästäkseen uimaan Ämmäkoskessa. Konttorissa työnsä aloittanut Maria Piponius ei ensimmäisellä kerralla uskalla luovuttaa kallisarvoista avainta miehelle, vaan käy itse avaamassa tälle oven. Jatkossa välit muuttuvat tuttavallisemmiksi ja ruvetaan jo sinuttelemaankin.

Maria oli jo uimakopilla sekä tiennyt että ollut tietämätön, että Elias olisi osallinen hänen tulevissa vuosissaan, loppuelämässään ja lastensa isänä. Mutta sitä hän ei tiennyt, olisiko tunne voinut syntyä kenen tahansa hipaisusta…

Marian ja Eliaksen suhteessa ei haittaa se, että Elias on kaksikymmentä vuotta Mariaa vanhempi. Eikä sekään, että Elias on oppinut ja sivistynyt mies ja Maria kouluja käymätön värjärin tytär. Marian edesmennyt veli on sentään opettanut sisartaan lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan sekä ruotsiksi että suomeksi. Toki Marian sukuun kuuluu myös eräs kuuluisuus, serkku Johan Vilhelm Snellman.

Kihlaus pidetään toistaiseksi salassa, sillä Elias on lähdössä vuodeksi Laukon kartanoon kokoamaan kirjaa keräämistään kansanrunoista. Kirjeitä saapuu harvakseltaan ja välillä Maria epäilee avioliiton toteutumista. Elias vaati lähtiessään, että Maria eroaisi herännäisistä, mutta Maria pitää silti körttisisar Augustaa ystävänään ja käy kuulemassa markkinoilla Paavo Ruotsalaista.

Häät vietetään Eliaksen palattua taas Kajaaniin ja Marian elämän huolettomin ja ihanin aika alkaa. Maria nauttii miehensä kosketuksesta, tämän mielenkiinnon kohteena olemisesta ja yhteisistä hupsutuksista, Hän on innoissaan tullessaan raskaaksi ja yhtä innoissaan valvoessaan piirtämänsä talon rakennustöitä. Hän ei ollut osannut ennalta arvatakaan, millaisia iloja voisi vaimona kokea!

Rakkaus. Se että epätodennäköisin tapahtui. Roihu joka syttyi kahden ihmisen välille ja paloi. Rakkaus ei ollut lapsekasta ja naurettavaa, hävettävää ja kätkettävää vaan totisinta totta. Kun Maria kohtasi rakkauden silmästä silmään, hän oli sen edessä heikko ja luja, sekaisin ja tosissaan. Hän katsoi sitä vakavana, halusi asettua sen suojaksi, varjella sitä varrellaan kaikelta, mitä edessäpäin saattoi olla.

Edessäpäin Marialla ovat viiden lapsen syntymät, mutta myös lapsen menettäminen. Edessä ovat asuinpaikan muutokset: ensin Helsinkiin Eliaksen professuurin vuoksi, sitten paluu Kajaaniin Eliaksen syventyessä hoitamaan nälänhädästä ja taudeista kärsiviä ja lopulta Eliaksen kotiseuduille Sammattiin. Kaikkialle nimenomaan Maria rakentaa perheelle turvallisen ja hyvän kodin.

Elias pysyy Marialle aina hieman arvoituksena. Toisaalta mies on sopuisa, kaikesta kiinnostunut ja iloluontoinen. Toisaalta hän laskee leikkiä muiden kustannuksella, on sokea köyhien ahdingolle ja karistaa suuretkin surut hetkessä harteiltaan. Onko Elias itsekeskeinen ja pinnallinen? Elias puolestaan ihailee vaimonsa sinnikkyyttä, mutta nauraa ennalta näkemisen lahjalle.

Marian kirja kuvaa 1800-lukua lähinnä sivistyneistön ja porvariston näkökulmasta, mutta eivät hyväosaisetkaan välty kulkutaudeilta ja kuolemalta tai rahanpuutteelta. Kauniisti kirjoitettu teos tutustuttaa lukijan vahvaan naiseen, joka kokee suurta iloa ja valtavaa surua. Jonka lahjakkuuteen suhtaudutaan hienovaraisesti vähätellen. Joka lopulta päättää, että se riittää, jos on hyvä ja toisia ihmisiä auttava.

Joskus epämääräiset ajatukset selvenivät vasta saatuaan sanat kuvaamaan niitä. Samaa sanoi Elias. Hänkään ei piitannut ihmisen oppiarvoista, säädyistä ja tietämisistä vaan siitä, mitä ihminen oli sisimmältään. Niinpä Maria kotiin palattuaan meni professorin työpöydän ääreen, repäisi palan Nikolainkirkon väristä paperia, ja kirjoitti sille kaksi sanaa: Det räcker!”

OLLIKAINEN, MILLA: Mathilda

Kustantaja: WSOY 2025

Kannen suunnittelu: Ville Laihonen

Vuonna 1901 arkkitehdit Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren suunnittelivat ja rakennuttivat Kirkkonummelle linnamaisen Hvitträskin, jossa oli miesten yhteinen toimisto ja jokaiselle omat asuintilat. Täällä näyteltiin ihmissuhdedraama Elielin (1873–1950), Hermanin (1874–1916), Hermanin sisaren Loja Geselliuksen (1879–1968) ja kaikista osallistujista tuntemattomimmaksi jääneen Mathilda Gyldénin (1877–1921) kesken.

Mathilda tapaa Eliel Saarisen Viipurin piirustuskoulussa. Mathilda ei ole lahjakas eikä edes pidä taidetta naisten kohdalla muuta kuin hyvänä harrastuksena, jota ei pidä ottaa liian vakavasti. Hänen kauneutensa kuitenkin tekee vaikutuksen Elieliin ja Elielin asema Suomen arkkitehtuurin toivona puolestaan Mathildan äitiin. Avioliitto solmitaan marraskuussa 1899.

Ja mikä onni, että kohtasimme ja lupauduimme toisillemme jo ennen kuin hän alkoi menestyä. En minä kilpailua pelkää, mutta olisi ollut tympeää joutua katselemaan muiden naisen liehittely-yrityksiä – etenkin sellaisten, jotka pitävät itseään Elielin veroisina taiteilijoina.

Häämatka suuntautuu Pariisiin, mutta Elielille se on myös työmatka, sillä hän vastaa Pariisin maailmannäyttelyssä Suomen paviljongin arkkitehtuurista. Pariskunta ei vaikuta kovinkaan rakastuneelta, mutta raskaaksi Mathilda sentään tulee. Raskauden päättyminen keskenmenoon vaikuttaa pysyvästi Mathildan mielenterveyteen.

Minä näen hänet joka hetki unessa. Hän on kaikenikäinen, välillä polvihousuinen ja pikkuvanhan oloinen, ja äkkiä taas vauva, iloinen ja pyöreäkasvoinen. Sitten nuori mies, joka kääntyy katsomaan taakseen, tuntemattomalla tiellä, jonka ylle vanhat puut levittävät tiheitä oksiaan.

Eliel ei osaa eikä jaksa kannatella vaimoaan. Hän toivoo tämän kuitenkin piristyvän eväsretkellä Kirkkonummelle, missä Eliel esittelee arkkitehtitovereidensa kanssa ostamansa tontin. Näköala on upea ja Elielin mukaan paikalle rakennettava talokin tulee olemaan maailman kaunein. Järkyttynyt Mathilda ymmärtää joutuvansa muuttamaan Helsingistä maalle.

Mathildan kotiutumisessa Hvitträskiin vaikuttaa suuresti tyylikäs, lempeä ja kauneutta rakastava Herman Gesellius, jolla on aikaa ja halua kuunnella Mathildankin ajatuksia. Samaan aikaan Elielin silmät alkavat seurailla Hermanin sisarta Lojaa, joka on majoittunut veljensä luo. Uudet pariskunnat vihitään kaksoishäissä vuonna 1904 ja asumisjärjestelyjä muutetaan. 

… minä tunnen onnen ja onnettomuuden, olen saanut niistä molemmista osani, ja jos minä saan valita, tulen valitsemaan tästä lähtien aina onnen, maksoi se sitten mitä hyvänsä, sillä onnettomuudessa eläminen ei ole elämisen arvoista, vaikka se olisi kuinka kunniallista tahansa.

Tarmokkaasta ja taiteellisesti lahjakkaasta Lojasta ja päiväperhosmaisesta Mathildasta ei tule läheisiä. Loja hoitaa Hvitträskin taloutta ja aikanaan myös kahta lastaan, mutta ei jätä kokonaan taidettakaan. Mathildaa arki ei kiinnosta, mutta juhlissa hän vetää huomion puoleensa hurmaavuudellaan - joskin myös alkoholinkäytöllään. Loja yrittää olla kärsivällinen rakkaan veljensä vuoksi.

Hermanin elämä päättyy keuhkotautiin 42-vuotiaana. Omaan kuplaansa sulkeutunut Mathilda ei edes yritä hoitaa käytännön järjestelyjä, vaan muut ottavat ne vastuulleen: hautausluvan hankkimisen Hermanin valitsemaan paikkaan Hvitträskin pihapiirissä, itse hautajaisjärjestelyt, Hermanin ja Mathildan asunnon myymisen ja velkojen maksamisen. 

Kukaan ei epäile, etteikö Mathilda löytäisi itselleen vielä uutta suojelijaa. Äiti hoputtaa tytärtään toimimaan nopeasti, jotta tämä pystyisi auttamaan lahjakasta pikkusiskoaan Evaa taiteilijan uralla. Viimeisillä rahoillaan Mathilda matkustaa Pariisiin, mutta onnea hän ei löydä, vaan kuolee yksinään Ranskassa. Siellä on myös hänen hautansa.

Milla Ollikaisen teos käsittelee Hvitträskin suhdekiemuroita hienostuneesti. Näkemykset ovat pääosin Lojan, josta kerrotaan hän-muodossa. Lojasta muodostuu elävä ja uskottava kuva – hän oli vahva nainen, joka piti tärkeämpänä tukea miehensä uraa kuin omaansa. Monenlaisia tunteita liikkui kyllä hänenkin näennäisesti rauhallisen pinnan alla.

Mathilda kertoo kokemuksistaan minämuodossa, mutta jää silti etäiseksi. Oliko hän itsekeskeinen haaveksija, joka uskoi kauneutensa avulla saavuttavansa haluamansa? Vai saiko kauneus muut väheksymään Mathildaa ikään kuin hänessä ei olisi mitään muuta ollutkaan? Mathildalla ei ollut turvaverkkoa, joten hänen elämänsä riippui miehistä. Ainoastaan Herman arvosti ja rakasti Mathildaa sellaisena kuin hän oli,

Mathildasta on säilynyt vain pari valokuvaa ja asiakirjaa, mutta Milla Ollikainen pääsi onnekkaasti Mathildan äidin ja sisaren kirjeenvaihdon jäljille. Löytyneitä tietoja kirjailija hyödynsi teoksessaan. Kirja on rakkauskertomus, mutta myös kiinnostava kuvaus Suomen taiteen kultakaudesta menestyksineen ja uhkineen. Saarisen perheen tulevaisuuteen kuului elämä Yhdysvalloissa, mutta hautansa sekä Eliel että Loja saivat Hvitträskistä.

KING, LILY: Kirjoittajia & rakastajia

Kustantaja: Johnny Kniga 2025

Alkuteos: Writers & Lovers (2020)

Suomennos: Salla Voutilainen

Kolmekymppinen Camila Kasem, jota yleisesti kutsutaan Caseyksi, on ajautunut umpilujaan. Hän käytti nuorena rahaa huolettomasti eikä huomannut opintolainan korkoineen ja sakkoineen paisuneen hallitsemattomaksi. Nyt Caseyllä on taskussaan kirjallisuuden maisterintutkinto, mutta vuorotyö tarjoilijana Harvardin hienostoravintolassa mahdollistaa vain lainan minimilyhennykset.

Onnettoman rahatilanteen lisäksi Caseyllä on muutakin surua. Rakkaan äidin yllättävä kuolema tuntuu yhä etenkin aamuisin sydäntä särkevänä kaipauksena. Iltamyöhäisellä Casey itkee kaivatessaan  miestä, jota piti hengenheimolaisenaan mutta joka jätti Caseyn sanaakaan sanomatta. Ainoa, mikä pitää Caseyn kiinni elämässä, on hänen romaanikäsikirjoituksensa, joka sijoittuu äidin lapsuus- ja nuoruusmaisemiin Kuubaan.

Mitä minulla on ollut viimeiset kuusi vuotta, mikä on ollut vakaa ja pysyvä asia elämässäni, on romaani, jota olen kirjoittanut. Se on ollut minun kotini; paikka jonne olen voinut aina vetäytyä. Paikka, jossa tunnen itseni välillä jopa voimakkaaksi, kerron heille. Paikka jossa olen eniten oma itseni.

Sekä fyysisen että psyykkisen terveytensäkin puolesta Casey pelkää. On patti kainalossa. On ahdistus, joka tuntuu mehiläisten liikkeeltä ihon alla. Ihan yksin hän ei sentään ole. Ravintolan henkilökunnasta muutamat ovat ottaneet perheenjäsenen roolin ja tukeneet Caseytä tämän ongelmissa. Opiskeluajoilta puolestaan on jäänyt ystäväksi Muriel, vertaistuki kirjoittajantyötä koskevissa asioissa.

Kirjoittamisessa vaikeinta on sisään pääseminen, kalvon puhkaiseminen joka päivä. Toiseksi vaikeinta on ulos pääseminen. Välillä minä uppoan liian syvälle ja nousen pintaan liian nopeasti. Jälkeenpäin tuntuu että on apposen auki ja ihoton. Koko maailma tuntuu kostealta ja taipuisalta.

Sitten Caseyn elämässä alkaa samaan aikaan tapahtua useita hyviä asioita. Hän tutustuu peräti kahteen mieheen, joiden kanssa voisi suunnitella tulevaisuutta. Näistä toinen on tunnettu kirjailija, keski-ikäinen leski ja kahden ihastuttavan pojan isä. Toinen on Caseyn ikätoveri; hieman nuhjuinen hahmo, joka asuu kimppakämpässä ja haaveilee kirjailijanurasta. Miten valita näiden kahden väliltä?

Caseyn romaanikäsikirjoituskin on yhtäkkiä valmis ja lähtee kustantamoihin luettavaksi. Vaikka tapahtumat eivät etenekään niin suoraviivausesti kuin sadussa, vaikuttaa vahvasti siltä, että Caseyn unelma tulee toteutumaan myös kirjallisella saralla. Edes potkut ravintolasta eivät välttämättä ole katastrofi, vaan mahdollisuus johonkin uuteen.

Kirjailijoita & rakastajia -romaanissa on paljon huumoria etenkin henkilöiden välisissä keskusteluissa. Tekstiin ujuttautuu myös tietoa maalaustaiteesta ja kirjallisuudesta – esimerkiksi kirjailijoista, joiden äiti on kuollut liian varhain. Mehiläinen on ilmeisesti Kingille tärkeä, sillä se mainitaan niin Caseyn fyysisinä tuntemuksina kuin hänen kirjailijatoverinsa runojen aiheena sekä todellisten mehiläispesien asukkaina.

Yhdysvaltalainen Lily King (s. 1963) on julkaissut neljä teosta, joista Kirjoittajia & rakastajia on ensimmäinen suomennettu. Ilmavalla tyylillä kirjoitettua romaania on helppo lukea. On romantiikkaa ja ihan tietoakin. Tämän lauseen voisi moni allekirjoittaa:

Kaikki ongelmat kirjoittamisessa ja esiintymisessä johtuvat pelosta. Pelätään paljastumista, pelätään heikkoutta, pelätään taidon puutetta, pelätään että näyttää hölmöltä jos edes yrittää, jos lainkaan ajattelee että osaisi kirjoittaa. Pelkkää pelkoa. Kuvitelkaa mikä määrä luovuutta maailmassa olisi ilman pelkoa.