RATINEN, SUVI: Pakolainen

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Viipurissa vuonna 1878 syntynyt Aino oli runoilija, suomentaja ja fennomaani Julius Krohnin tytär. Vuonna 1900 hän meni lyhyen tuttavuuden jälkeen naimisiin itseään kymmenen vuotta vanhemman virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa ja menetti samalla Suomen kansalaisuuden. Lanko oli kyllä varoittanut: älä mene ulkomaalaisen kanssa naimisiin… jos menet, ei sinusta voi tulla suomalaista kirjailijaa.

Virosta Aino kuitenkin löysi uuden innoituksen kirjalliseen tuotantoonsa. Vaimon ja äidin roolit sen sijaan eivät Ainolle sopineet. Hän synnytti viisi lasta, joista yksi kuoli vain kolmen päivän iässä. Rakastumaan altis Aino uskoi löytäneensä sielunkumppaninsa Eino Leinosta ja Oskarin järkytykseksi suunnitteli hetken avioeroakin ajattelematta juurikaan lapsiaan.

Viron itsenäistyttyä Oskar oli kaksitoista vuotta suurlähettiläänä Lontoossa ja Aino pääsi suuren maailman makuun, vaikka rakkain paikka hänelle olikin Kassarin saari Hiidenmaalla. Viron itsenäisyys päättyi 1940 neuvostomiehitykseen. Se tuotti Kallaksen perheelle surua: Sulev-poika teki itsemurhan NKVD:n kuulustelujen jälkeen ja tytär Laine kuoli puna-armeijalaisen harhaluodista.

Pakolainen-teos kuvaa kronologisesti  - joskin muistojen värittämänä - Aino Kallaksen viimeisiä elinvuosia. Vuonna 1944 saksalaismiehitys on ohi ja puna-armeija vyöryy jälleen Viroon. Tuhansien muiden virolaisten tavoin myös Aino ja Oskar pakenevat maasta. Ensin he tulevat Suomeen, mistä jatkavat oman turvallisuutensa vuoksi Ruotsiin, joka on avannut ovensa pakolaisille.

Murhetta riittää. Henkisesti ja fyysisesti hauras Oskar kuolee Tukholmassa vuonna 1946. Ruotsiin lapsiensa kanssa saapunut Virve-tytär huolehtii Ainosta, mutta pelkää Viroon jääneen puolisonsa puolesta. Rahat ovat vähissä. Lisäksi ruotsalaisten myötätunto pakolaisia kohtaan on lopahtanut, kun nämä eivät rauhan tultuakaan palaa synnyinmaahansa eli Viron neuvostotasavaltaan.

   Hän tuntee, miten raivo ja kipu nousevat, ymmärtämättömyys pakolaisten asemaa kohtaan sattuu taas kuin tuttu huitaisu puukolla,

   vaikka ei ole hänen syytään, että Diakonissalaitos antaa heille pakolaisille alennusta, heitä on täällä muitakin kuin hän, josta oman maan asukkaat juoruilevat, hän tietää sen kyllä, ja tietää että herättää ihmisissä ärtymystä, koska ei osaa olla tarpeeksi nöyrä ja kiitollinen ja pidättyväinen…

Taloudellinen tilanne saa Ainon pyörtämään päätöksensä, jonka mukaan hänen vuosina 1897–1931 kirjoittamiaan päiväkirjoja saisi julkaista vasta kuoleman jälkeen. Kustantaja uskoo kirjojen menestykseen, sillä intiimit tekstit tyydyttävät varmasti lukijoiden sensaationnälkää. Valvontakomission pelossa Ainon on kuitenkin poistettava tekstistä Viroon liittyviä merkintöjä, aivan kuin koko kansaa ei olisi koskaan ollutkaan.

Tilanne on ahdistava. Suomessa Aino on Viron kansalaisena todellisessa vaarassa joutua luovutetuksi venäläisille ja karkotetuksi Siperiaan, sillä Suomi on aiemmin jo luovuttanut Neuvostoliittoon joukon inkeriläisiä ja virolaisia. Toisaalta Virossa ei voida julkaista Aino Kallaksen teoksia, koska häntä pidetään suomalaisena.

Heikon kuntonsa vuoksi Aino on muiden avun varassa, mutta toivomiaan helpotuksia – esimerkiksi matalampaa sänkyä – hän joutuu suorastaan tivaamaan. Oma avuttomuus kaihertaa, mutta myös kodittomuuden tunne. Mitä on tapahtunut Viron kodille ja sinne jääneille rakkaille tavaroille? Milloin Aino voi palata Suomeen? Pääseekö hän synnyinmaahansa edes kuolemaan?

   Hän ajattelee, ettei tule koskaan kotiutumaan Tukholmaan,

   ei tyytymään toisen luokan kansalaisuuteen, ei pakolaisuuden pakostakin synnyttämään alemmuuden tuntoon, ei vapaaehtoisesti sulautumaan itselle elimellisesti vieraaseen mentaliteettiin,

   Tukholma ei ole merkinnyt hänelle koskaan mitään muuta kuin hätäsatamaa.

Stalinin kuolema vuonna 1953 poistaa pahimman pelon. Ainokin on nyt tervetullut takaisin Suomen kansalaiseksi sekä oikeutettu ottamaan vastaan Jenny ja Antti Wihurin rahaston myöntämän miljoonan markan elämäntyöpalkinnon. Taloudellisia huolia Ainolla ei enää ole, mutta lisää surua kyllä: Virve-tytär kuolee syöpään.

Aino Kallas kuoli vuonna 1956. Hänen asemansa niin Suomen kuin Vironkin kirjallisuudenhistoriassa on vakaa, mutta mitä hänen henkilökohtaisesta elämästään nykyisin muistetaan? Ratisen kirja avaa siihen aivan uuden näkymän ja herkistää ajattelemaan myös tämän hetken pakolaisten tilannetta.

Ratinen on kehittänyt Pakolainen-teokseen erikoisen tyylin: hän rytmittää pitkiä ja monipolvisia lauseita sisennyksin. Yllättävää on sekin, että näkökulma on kyllä koko ajan Ainon, mutta minämuodon sijasta teksti onkin hän-muodossa. Tällä lailla lukijan ja Ainon välille syntyy pieni - ja helpottava - etäisyys. Tunteet kyllä koskettavat, mutta eivät muserra.

Suvi Ratisen biofiktiivinen teos Pakolainen tarjoaa sekä asiantuntevan katsauksen Aino Kallaksen elämään ja tuotantoon että tunteita koskettavan tarinan. Kannattaa lukea!

WESELIUS, HANNA: Pronominit

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Matti Ruokonen

Hanna Weselius (s. 1972) on kirjailija, valokuvaaja ja taiteen tohtori, joka työskentelee valokuvataiteen yliopistolehtorina Aalto-yliopistossa. Hänen esikoisromaaninsa Alma! voitti Helsingin Sanomien esikoisteospalkinnon vuonna 2016 ja Tulenkantaja-palkinnon vuonna 2017. Weseliuksen neljäs romaani Pronominit oli ehdolla vuoden 2025 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon.

Jokainen sana pullistelee potentiaalia. Jokaisella sanalla on mahdollisuus osua kohteeseensa, johonkin asiaan todellisuudessa, ja yhdistää todellisuuden asioita toisiinsa. Silloin kun sanat osuvat ja yhdistävät, kirkas ymmärryksen verkko ilmestyy hetkeksi näkyviin.

Lentokone on lähtenyt matkaan, mutta kaikki ei ole kohdillaan. Puolityhjien ruokakärryjen valikoima on outo: pikapuuropakkauksia, vanhentuneita croissanteja... Matkustajat eivät tiedä, minne ovat menossa. Lentäjiltä ei tule kuulutuksia. Vain yksi stuertti on palvelemassa lähes kahtasataa ihmistä. Osa tuoliriveistä on peitetty pressulla. Elokuvista on katsottavissa vain Titanic.

Matkustajat nimetään heidän istuinpaikkojensa perusteella. Kirjan alussa on matkustamon kartta, mutta siinä kunkin istumapaikan kohdalla on vain määritelmä siitä, mitä kyseinen matkustaja on sanonut tai tehnyt. Esimerkiksi näin: ”45 A ja 45 C Ämpärit”, koska nämä vierustoverit ovat löytäneet ämpärit yhteiseksi puheenaiheekseen. Matkustajat eivät siis ole yksilöitä, vaan lentokoneessa oleva joukko. He.

Ajattelin, että lentokone on maapallosta irrallinen metallikapseli, joka on täynnä toisistaan irrallisia ihmiskapseleita, jotka ovat kaikki täynnä tunnetta. Ajattelin, että suru, esimerkiksi, on toisaalta äärimmäisen yksityinen tunne, mutta toisaalta kaikilla samanlainen riippumatta siitä, mikä todellisuuden tapahtuma tai olosuhde sitä kenellekin aiheuttaa. Vaikka suru on äärimmäisen yksityistä, se tuntuu kaikissa kehoissa samalta, asuu vatsoissa ja käsissä.

Tässä tarinassa ei ole merkittävää se, kuka puhuu. Tärkeämpää on seurata koneessa olijoiden keskusteluja ja ajatuksia ja huomioida puheenaiheet ja ajatusten suunnat. Moni on hämmentynyt ja peloissaan ja katuu elämänsä aikana tekemiään valintoja tai ihmettelee omaa muuttunutta käytöstään. Joku ajattelee rakkaitaan, kun taas jonkun toisen mieli on täynnä vihaa.

Suurimpia matkustajia huolettavia asioita ovat pandemiat ja ekokriisit, joten voi olla, että lentokoneen epämääräinen lähtökin johtui jostakin katastrofista. Vuodenajat ovat sekaisin, kaupungit tulvivat ja metsät palavat. Varsin monessa yhteydessä mainitaan uusi sienilaji, joka leviää todella nopeasti ja jota on jo lentokoneessakin. Onko tämä merkityksellistä?

Kirjan nimi on Pronominit, ja pronomineista siinä myös puhutaan. Etenkin luvussa Kivi (tämä) pyöritellään sitä, mitä tarkoittaa pronomini ”me”. Ketkä siihen kuuluvat? Onko tämä ”me” niin voimakas, että ohittaa senkin, mitä ”minä” pitäisin oikeana? Onko kaikkitietävä kertoja ”hän” vai ”se”?  Voisinko ”minä” olla yhtä hyvin ”sinä”?

Se, että minä olen tässä, rakentaa paikan sinullekin. Sinun paikkasi ei ole ihan tässä missä minä olen mutta se on hyvin lähellä tätä, sillä tavalla rinnalla, että sinä voisit olla juuri tässä ihan yhtä hyvin kuin minäkin.

Ainoa tekstissä nimeltä mainittu henkilö on Pyry. Joku on jo vuosia yrittänyt löytää Pyryn ja satumaisen sattuman ansiosta Pyry kuulee tästä lennon aikana. Toisaalta ainoa henkilö, johon tutustuu muita paremmin, on koneen kiireinen stuertti. Hän tarkkailee ja palvelee matkustajia järkähtämättömän rauhallisesti, mutta on sisimmässään surullinen ja huolissaan.

Voi koira, voi pikku Lupita, voi ilmastoitu matkustamo täynnä ihmisiä, ettekö te ymmärrä miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Pronominit-romaani ei aukea helposti, vaan vaatii jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Aika synkkäkin se on, mutta toisaalta arvoituksellisuudessaan kiehtova ja täynnään pohdintaa vaativia lauseita ja oivalluksia. Toki löytyy myös tunnelmaa keventäviä huumorin pilkahduksia, esimerkiksi kertomus ihmisiin ja uskontoon pettyneestä piispasta joka luopuu sekä lipereistään että business-luokan paikastaan.

Kannattaa kyllä tarttua haasteeseen ja lukea Pronominit, se palkitsee!

FAGERHOLM, MONIKA: Eristystila / Kapinoivia naisia

Kustantaja: Teos 2025

Alkuteos: Döda trakten / Kvinnor i revolt (2025)

Suomennos: Hannimari Heino

Kansi: Sanna Mander

Kuohuva 1970-luku. Eri puolilla maailmaa esiintyi terrorismia, josta Euroopassa huomiota herätti etenkin vasemmistolaisen Bader-Meinhof-ryhmän toiminta Länsi-Saksassa. Oli asevarustelua ja poliittista sekasortoa, oli pakolaisia Vietnamista ja Chilestä. Oli öljykriisi. Uusia vaihtoehtoliikkeitä syntyi: ympäristöliike, New Age, punk rock ja toisen aallon feminismi.

Kesällä 1976 kahdeksantoistavuotias Alice tutustuu ikäiseensä tyttöön, jota kutsuu Honeckeriksi - viitaten ehkä DDR:n tuolloiseen opetusministeriin Margot Honeckeriin. Ystävän muistikirja jää kesän lopussa vahingossa Alicelle ja inspiroi kirjoittamaan romaania Tytöstä, joka saapuu sisäoppilaitokseen, liittyy koulun teatteriryhmään ja ajautuu valovoimaisen opettajan ja Ulrike Meinhofin kohtalon innoittaman aseelliseen iskuun kapitalistisen yhteiskunnan rakenteita vastaan. 

Romaanikäsikirjoitus limittyy Alicen omaan elämään, joka sisältää näennäisesti samankaltaisia tapahtumia. Alicekin lähtee maalta äitinsä ja sisarpuolensa luota opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, missä asuu isänsä Maxin ja tämän ”uuden” perheen luona. Perheen äiti Siri on kansainvälisen uran luonut naisasianainen, jota yhdistää Aliceen rakkaus kirjallisuutta kohtaan. Siriltä Alice oppii, että kirja voi muuttaa ihmisen elämän. 

Alicen kahdesta velipuolesta vanhempi, Michael, on lähes samanikäinen Alicen kanssa (mikä kertonee Max-isästä jotain), mutta perheen keskipiste on kuusitoistavuotias Jakob, jota yleisesti kutsutaan Prinssiksi. Hemmoteltu poika on ärsyttävän itsekeskeinen ja ylidramaattinen, mutta halutessaan varsin hurmaava. Hän esittää amatööriteatterissa Hamletia, joten Alicekin pääsee lähelle teatterimaailmaa.

Prinssi myös perustaa kavereidensa kanssa ”kaaderin”, joka murtautuu vieraisiin taloihin rellestämään ja vieläpä videoi tempauksensa. Tosiasiassa tämä saattaa olla pelkkää esitystä. Ylipäätään elämä isän luona tuntuu Alicesta porvariston hillittyä charmia kuvastavalta näytelmältä, jota hän itse katsoo sivusta. Tästä kertoo sekin, että Alice kutsuu perheen asuntoa ”nukketaloksi”.

Lopulta Alice on valmis lähtemään omille teilleen. Hän juhlii aikansa railakkaasti muiden hyväosaisten nuorten mukana, mutta lopulta sekin alkaa kyllästyttää. Missään vaiheessa Alice ei unohda romaaniprojektiaan, vaan erään merkittävän kulttuuripersoonan ohjeen mukaisesti kirjoittaa kuin pieni eläin. Siitä on tullut hänelle tapa olla maailmassa.

…kirjoittaminen on kirjoittamista, kuin matka, minän taakse jättämistä. Tai matkaamista sen mukaan, että antaa sen viedä, alati valmiina muutokseen. Itsensä unohtamista, heittäytymistä, sitä mitä ei ole kirjoitettu ei ole olemassa.

Elämä ei säästä Alicea pettymyksiltä eikä suurilta suruilta, mutta joka tapauksessa hänen esikoisromaaninsa ilmestyy - tosin vesitetyllä nimellä Sisäoppilaitoksen tyttö eikä Alicen ehdottamilla nimillä Eristystila tai Kapinoivia naisia. Jossain vaiheessa Alice tapaa Honeckerin, jonka tarinaa Alice on ilman lupaa hyödyntänyt, mutta mitä sitten tapahtuu? Siitä varmaan tietoa sarjan seuraavissa osissa.

Fagerholmin romaanin pääteemana on nuoren ihmisen kasvu aikuisuuteen. Mitkä asiat vaikuttavat nuoren tekemiin valintoihin? Mikä merkitys maailmakuvan muodostumisessa on ajan tapahtumilla? Entä jonkin ryhmän tai yksittäisen ihmisen vaikutus? Kuinka monta sellaista naista kirjassa oikeastaan on, jotka omalla tavallaan kapinoivat ahdasta naiskuvaa vastaan ja etsivät vapautta ja itsenäisyyttä?

Eristystila / Kapinoivia naisia -teos tarjoaa lukijalle palasia, joista hänen on koottava kokonaisuus. Kertoja mainitsee ohimennen ajan ilmiöitä. Hän viittaa toistuvasti tuleviin tapahtumiin palatakseen sitten taas nykyhetkeen, mutta tarjoaa joka pyörähdyksellä lukijalle hieman lisää tietoa. Kertoja myös puhuttelee lukijaa suoraan tai välittää hänelle tajunnanvirtaa. Tuloksena on taidokkaasti rakennettu ja ajatuksia herättävä kertomus nuoruudesta, kirjoittamisesta ja elämästä.

Suomenruotsalaisen Monika Fagerholmin (s. 1961) läpimurtoteos oli Kiitos kirjasta -mitalin ja Runeberg-palkinnon vuonna 1995 saanut Ihanat naiset rannalla. Vuonna 2005 Fagerholmille myönnettiin August-palkinto teoksesta Amerikkalainen tyttö ja vuonna 2020 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto teoksesta Kuka tappoi bambin? Eristystila / Kapinoivia naisia -romaani voitti vuoden 2025 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon.

 

SALO, ELLI: Keräilijät

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Elli Salo on Suomen Kansallisteatterin kotikirjailijana työskentelevä kirjailija, dramaturgi ja kääntäjä. Keräilijät on hänen esikoisromaaninsa, mutta samannimisen näytelmän kantaesitys oli Kajaanin kaupunginteatterissa marraskuussa 2024. Romaani sai kunniamaininnan Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailussa ja on ehdolla sekä kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon että Tulenkantaja-palkintoon.

Heini on arkeologi, jonka tehtävänä on paikantaa sodanaikaisia joukkohautoja Kainuusta lähellä Venäjän rajaa. Arkistosta hän on löytänyt 2000-luvun alussa kerättyä muistitietoa, jonka mukaan Lääte-nimisen kylän ympäristöön olisi haudattu useita tuhansia tunnistamattomia vainajia. Niinpä Heini matkustaa Kainuuseen ja majoittuu entisellä rajavartioasemalla sijaitsevalle Läätteen leirintäalueelle.

Oppaakseen Heini saa matkailuyritystä pyörittävän Anin, kansainvälisestikin tunnetun ja palkitun luontokuvaajan. Anin maine veti aikoinaan petokuvauksesta kiinnostuneita turisteja laumoittain Kainuuseen, kunnes Ani paloi loppuun ja alkoholisoitui. Nyt Ania ei jaksa juuri mikään enää kiinnostaa, poikkeuksena vain rajavartiolaitoksesta eläkkeellä oleva palveluskoira nimeltään Ystävä.

Kerran Ani oli ollut hoitamassa karhujenruokintaa ja sammunut suolle. Karhut olivat tulleet syömään. Mitään ei ollut käynyt, karhut olivat vain haistelleet Ania kuin raatoa, antaneet hänen maata rauhassa. Mutta turistit kopissa olivat saaneet myöhemmin vakavia traumaperäisen stressihäiriön oireita.

Anin lisäksi ainoa pysyvä asukas kylässä on Ljudmila, joka saapui Kostamuksesta avioliiton myötä Suomeen. Puolison kuoleman jälkeen hän jäi tyhjän päälle, mutta sai Anilta käyttöönsä vanhan luksusasuntovaunun. Nyt entinen kirjastonhoitaja tienaa elantonsa marjastamalla ja sienestämällä, mutta mikään ei vähennä hänen iloisuuttaan eikä puheliaisuuttaan.

”Elämässä on monta asiaa, jotka pitää hyväksyä. Hitto vaan, kun on niin iloinen luonne että ei millään masennu”, Ljudmila sanoi.

Heini sopeutuu Anin ja Ljudmilan seuraan näiden välistä pitkää ystävyyttä kunnioittaen. Jokaisella näistä kolmesta naisesta on omat surunsa ja traumansa, joista yrittää selvitä omalla tavallaan, mutta myös ystävien tuen hyväksyen. Tunnelmat aaltoilevat traagisesta koomiseen ja takaisin. Välillä heitetään roisia vitsiä, välillä muistelu hipaisee kipukohtaa.

Keräilijät-romaanissa viehättää sen yllätyksellisyys. Monipolvinen tarina saadaan aikaiseksi vaikkapa vanhasta autosta tai arabiankielisestä muistivihon sivusta. On otteita Aarne Erkki Järvisen ja Samuli Paulaharjun henkeen kirjoitetusta kuvitteellisesta eräkirjasta. On thainkielinen lääkesalvan ohje ja ukrainankielinen perinneruoan resepti. On kerrassaan hulvaton Kemppaisen kenttähaastattelu.

Salon Läätteeksi ristimän kylän historia sivuaa oikeasti Raatteen kylän historiaa. Sen kuuluisalla tiellä kaatui tuhansittain puna-armeijan sotilaita, joukossa huonosti varustautuneita ukrainalaisia. Miehet eivät välttämättä edes tienneet, missä olivat ja miksi. Heidän viimeinen leposijansa saattaa olla joukkohaudoissa, joita muistitiedon mukaan on Raatteentien ympäristössä. 

Keräilijät-romaani on lukemisen arvoinen kaikessa omintakeisuudessaan ja myös elämänmyönteisyydessään!

 

MORIARTY, LIANE: Täällä vain hetken

Kustantaja: WSOY 2025

Alkuteos: Here One Moment (2024)

Suomennos: Helene Bützow

Kansi: Christopher Brand

Myöhemmin kukaan ei muista nähneensä vanhan rouvan nousevan koneeseen Hobartin lentokentällä. Mikään hänen olemuksessaan tai käyttäytymisessään ei saa hälytyskelloja soimaan eikä edes kulmakarvaa värähtämään.

Lento Hobartista kohti Sydneyä on viivytysten jälkeen viimeinkin päässyt matkaa. Matkustajat ovat saaneet syötävää ja vain pieni parkuva vauva kiristää enää hermoja. Sitten harmaatukkainen rouva nousee turistiluokan ensimmäiseltä istuinriviltä keskikäytävälle, osoittaa vuorotellen kutakin matkustajaa ja ennustaa heidän kuolinsyynsä ja kuolinikänsä.

Ihmiset reagoivat tapahtumaan eri tavoin. Jotkut eivät edes huomaa sitä. Jotkut huolestuvat naisen terveydentilasta ja hälyttävät henkilökuntaa apuun. Joitakin tilanne huvittaa. Jotkut pelästyvät, vaikka esittävätkin välinpitämätöntä. Jonkun hermot pettävät täysin. Useimmat kuitenkin unohtavat tapahtuman palattuaan kotiin.

Jatkossa seurataan muutaman sellaisen henkilön vaiheita, joiden elämä vanhan naisen ennustuksen mukaan olisi lähellä loppuaan. Tekeekö lentoemäntä Allegra itsemurhan? Kuoleeko rakennusinsinööri Leo työtapaturmassa tai juuri naimisiin mennyt Eve miehensä tappamana? Koituuko pahoinpitely väkivaltaa karttavan Ethanin kohtaloksi?  

Voiko kohtaloa vastaan taistella? Ainakin Paula yrittää sitä viemällä pienen vauvansa uimakouluun, jottei tämä hukkuisi ennustuksen mukaisesti seitsemänvuotiaana. Jotkut menevät perusteelliseen terveystarkastukseen, joku uusii palovaroittimet. Omaisetkin yrittävät keksiä keinoja pitääkseen rakkaansa elossa.

Me kaikki kuvittelemme kauheita asioita. Se on keino valmistautua tai keino suojautua. jos kuvittelen sen, se ei varmasti toteudu. Mutta juuri siinä on elämän ydin: sekä hurjimmat unelmat että pahimmat painajaiset voivat käydä toteen.

Tapahtumat saavat uuden käänteen, kun muutama ihminen kuolee vanhan rouvan ennustamalla tavalla. Kohu paisuu paisumistaan, media repii otsikoita ja somessa perustetaan keskusteluryhmiä. Laumoittain ihmisiä haluaisi rynnistää saamaan omakohtaisen ennustuksen ”Rouva Kuolemalta”, mutta kuka tämä on?

Näihin tapahtumiin limittyy hälinän aiheuttaneen naisen – Cherryn – elämäntarina. On aika ironista, että Cherryn äiti ansaitsi elantonsa selvännäkijänä, mutta matematiikasta ja todennäköisyyslaskennasta kiinnostunut tytär piti häntä pelkkänä huijarina. Miten Cherry itse ajautui ennustajaksi? Miltä hänestä tuntuu siinä vaiheessa, kun hänen ennustuksensa näyttävät käyvän toteen?

Vähitellen kohu hiipuu, kun lennon matkustajia ei enää kuolekaan ennustettuna ajankohtana. Näyttää siltä, että kaikki tapahtunut on ollut pelkkää sattumaa – vaan onko sittenkään? Yllättävän paljon hyvää kaikesta kuitenkin seuraa. Jo haudatuksi luultuja urahaaveita toteutetaan. Syntyy odottamattomia rakkaustarinoita. Vanhoja ystävyyssuhteita herätetään henkiin.

Täällä vain hetken -romaanin juoni ei ole kovin uskottava, mutta siitä huolimatta lukukokemus on hyvä. Kirjan henkilögalleria on melko laaja, joten mukaan mahtuu erilaisia tyyppejä, joiden joskus hupaisiakin ajatuksia ja huomioita Moriarty kuvailee tarkkanäköisesti. Sujuva tyyli ja lyhyet luvut vievät kertomusta vauhdilla eteenpäin.

PS. Kirjasta löytyy hyvä neuvo: ota käyttöön YHA eli löydä joka päivästä Yksi Hyvä Asia, josta olet kiitollinen.

LEIKOLA, MARKUS: Kun vedet liikkuvat

Kustantaja: WSOY 2025

Kansi: Martti Ruokonen

Markus Leikolan romaanitrilogiasta ovat aiemmin ilmestyneet osat Uuden maailman katu (2016) ja Teidän edestänne annettu (2020). Kun vedet liikkuvat on trilogian viimeinen osa, mutta samalla itsenäinen teos, jota ymmärtääkseen ei tarvitse tuntea aikaisempia osia. Tämä osa käsittelee aikaa 1930-luvulta vuoteen 2029 kahdessa eri Kiinassa eli Manner-Kiinassa ja Taiwanilla.  

Aluksi esitellään tarinan päähenkilöt eli kaksi naista, joista kumpikin on syntynyt vuonna 1918. Heistä toinen on mantšurialainen Xiyi, joka kahdeksantoistavuotiaana lähtee kotoaan jouduttuaan joukkoraiskauksen uhriksi. Hän suuntaa Kiinan elokuvatuotannon keskukseen Shanghaihin toivoen löytävänsä sieltä jalansijan itselleen.

Xiyi saa nopeasti suojelijan, jolla on yhteyksiä teatterimaailmaan. Nuori nainen on valmis tekemään mitä vain uransa eteen ja liehuu siksi dekadenteissa piireissä tutustumassa teatteri- ja elokuva-alan ihmisiin. Yksi tärkeimmistä ystävistä on Lan Ping, josta aikanaan tulee Ruorimiehen eli Mao Zedongin neljäs vaimo nimellä Jiang Qing.

Shanghai oli yhtä kuin uusi aika. Mutta jos tahtoi pärjätä Shanghaissa, asenteen piti olla maailman kovin ja kykyjen maailman parhaat. Ja minä olin päättänyt niiden olevan.

Xiyi on opportunisti. Japanilaisten ollessa vallassa hän työskentelee heille ja heidän jälkeensä kommunisteille päästen matkustamaan jopa Amerikkaan. Lokakuussa 1949 Xiyi synnyttää tyttärensä Kuomintangin hallitsemassa Xiamenissa, mutta joutuu pakenemaan vauvan kanssa sairaalasta kommunistijoukkojen saapuessa - vaan onko lapsi varmasti hänen?

Päähenkilöistä toinen on beijingiläinen Yixi, jonka isä on korkeassa asemassa antikommunistisessa Kuomintang-liikkeessä. Numeroita rakastava Yixi opiskelee ilmatiedettä ja hänestä kehittyy huipputaitava meteorologi, joka lähetetään Amerikkaan tutustumaan komputointiin ja sen hyödyntämiseen säätilojen ennustamisessa.  

…tällainen yhteisö ihmisiä oli se mihin olin aina halunnut – ja ajattelun laatu, kaikki puhujat ja osanottajat kihelmöivän älykkäitä, eikä mitään epämääräistä älyä, vaan yhteisen päämäärän eteen valjastettua älyä, sellaista joka poukkoillessaan ja törmätessään kaltaiseensa on heti enemmän kuin osasensa, jonka summa on tuntematon, mutta aina kuitenkin vaikuttava ja merkityksellinen.

Yixi on vastuuntuntoinen nainen, joka kommunistien lähestyessä Xiamenia lokakuussa 1949 huolehtii Kuomintangin joukkojen mahdollisuuksista päästä hyvän sään aikana veneellä turvaan Pengerpoukamaan eli Taiwanin saarelle. Juuri ennen lähtöä Yixi synnyttää sairaalassa tyttövauvan, mutta ei uskalla ottaa tätä mukaansa.

Jatkossa Xiyin ja Yixin kohtalot etenevät samankaltaisina, vaikka toinen asuukin kommunistisessa Manner-Kiinassa ja toinen antikommunistisella Taiwanin saarella. Kumpikin hoitaa maansa päämiehen vaimon antamia salaisia tehtäviä ja saa siitä palkakseen etuja, mutta kumpikin joutuu myös ilman oikeudenkäyntiä pariksi vuodeksi työleirille uudelleenkoulutettavaksi. Vuonna 1989 sekä Xiyi että Yixi luopuvat toiveesta elää yhdessä tyttärensä kanssa.

Kirjan viimeinen luku sijoittuu vuoteen 2029, jolloin Kiina valmistautuu vallankumouksen 80-vuotisjuhlaan. Se on maa, jossa kansalaisten jok’ikinen teko taltioituu viranomaisten valvomiin tiedostoihin ja siirtyy pisteytysjärjestelmään. Pisteiden määrän mukaan ihmisille joko myönnetään tai heiltä poistetaan etuuksia. Tämä on pelolla hallitsemista.

Tarinan keskiössä on nuori nainen, joka äitinsä kuoleman myötä uskoo menettäneensä viimeisenkin sukulaisensa. Hän rohkaistuu kuitenkin tekemään geenitestin ja mikä yllätys: Shanghaista löytyy 111-vuotias Xiyi ja Taiwanilta samanikäinen Yixi, joista kummastakin näyttää johtavan naispuolinen linja tuohon nuoreen naiseen. Lukija saa pohtia, miten tämä on mahdollista.

Kun vedet liikkuvat -teos alkaa kertomuksella Kiinankin mytologiassa esiintyvästä vedenpaisumuksesta. Veden liikkeitä kuvataan muutenkin: ihmisten itsensä aiheuttamia tuhotulvia ja jokien uomien muuttumisia sekä luonnonvoimien mahtia sateineen, aaltoineen ja järistyksineen. Kirja päättyy hurjiin tuhon tunnelmiin.

En pelkää mitään muuta kuin sitä, että vedet lähtevät liikkeelle, pyörivät korkealla ja kun ne laskeutuvat, ei mikään ole entisellään. Eivät kalat, eivät vedet eivätkä maan eläimet, eivät kodit, pellot, eivät kalastajien veneet, eikä kenenkään elämä.

Kirjan henkilögalleria on laaja eikä länsimainen lukija kiinalaisista nimistä osaa päätellä, onko kyseessä mies vai nainen. Henkilöluettelo kyllä on, mutta se olisi saanut olla kirjan alussa eikä lopussa. Tietomäärältään teos on huima, mutta erityisen mielenkiintoinen on katsaus Taiwanin historiaan. Kuinka moni tietää bunun-kansasta? Vaihtuvista miehittäjistä? ”Valkoisesta terroista”?

Kun vedet liikkuvat -romaani on melkoinen järkäle eikä välttämättä vedä heti mukaansa, mutta kannattaa silti jatkaa. Leikola on onnistunut yhdistämään yksittäiset tiedot, tarinat ja henkilöt yhtenäiseksi kokonaisuudeksi hiotun kauniilla kielellä ja tyylillä. Erityisesti ilahduttaa se, että etualalle on päässyt hyvin monipuolinen joukko naisia.

Menneisyys muovautuu jatkuvasti uusiksi sen mukaan, mitä uutta siitä opimme. Ja sitä mukaa myös käsitys nykyisyydestämme. Ja tulevaisuudesta. Joten menneisyys ei ole yksi ja muuttumaton. Kaikki muuttuu. Kaikki virtaa.

JÄRVELÄ, JARI: Raiteet

Kustantaja: Tammi 2025

Kansi: Marko Taina

Jari Järvelä kuuli jo lapsena puhuttavan nälkävuosina 1866–1868 rakennetusta Luuradasta ja Kouvolan tuhonneista pommituksista talvi- ja jatkosodan aikana. Myöhemmin hän kiinnostui veripelloista, panssarijunista ja suomalaisten harharetkestä itään sekä tutustui armeija-aikanaan lähemmin Korian siltoihin. Siinä palasia Raiteet-romaaniin.

Raiteet-teos jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen ajoittuu vuoteen 1868. Toistuvat katovuodet ovat pakottaneet ihmiset lähtemään kodeistaan ja viljahankintoja huonosti hoitanut valtio yrittää paikata tilannetta tarjoamalla heille hätäapuna työtä mm. Helsingistä Kouvolaan rakennettavalta rataosuudelta. Tai ehkä hyväntekijöinä esiintyvät päättäjät hyödyntävätkin halpaa työvoimaa?

Kaksitoistavuotias Amanda ja neljätoistavuotias Ilmar ovat muun perheen menehdyttyä lähteneet kerjuulle. Heidät vie ratatyömaalle vaimonsa ja poikansa menettänyt August, joka osoittautuu työmaalla monitaitoiseksi tekijäksi heikentyneestä näöstään huolimatta. Lapsetkin löytävät ratajätkien yrmeässä porukassa paikkansa.

Näkökulma on Ilmarin, mutta sisukas Amanda nousee kertomuksen päähenkilöksi. Hän kärrää miesten joukossa maata, oppii sytyttämään räjäytyspanoksia ja pitää huolta herkästä isoveljestään. Amanda aistii elämää ja kuolemaa ympärillään ja näkee tulevaan, mutta joskus hänen saamansa viestit jäävät epäselviksi.

Ratatöiden edistymistä seuraa toimittaja Mathias Mattson, joka hymistelee lehtiartikkeleissaan päättäjien toivomalla tavalla ja saa siitä kultakellon palkakseen. Vapaa-ajalla hän laatii sankaritarinaa nimeltään Kiskojen kreivi. Raiteet koituvat Mattsonin kohtaloksi, mutta hänen käsikirjoituksensa ja kultakellonsa saavat vielä kokea seikkailuja.

Rautatien rakentaminen alkeellisilla välineillä on monivaiheinen, raskas ja vaarallinen projekti. Sadoittain ihmisiä menehtyy nälkään, tauteihin ja tapaturmiin. Kuolleilla täytetään maaston notkokohdat ja tuetaan penkereet. Kymijoen ylittävä Korian silta vie monen kylmään hautaansa. Suotta ei tätä rataosuutta kutsuta Luuradaksi tai Nälkäradaksi.

Ei kuolleista tule enkeleitä, vaan junaradan täytettä.

Kirjan toinen osa sijoittuu vuoteen 1918. Tässä osassa päähenkilö on Amandan pojantytär Amalia Kuutamo, joka toimii Luurataa pitkin höyryävässä panssarijunassa tarkka-ampujana. Amalia rakentaa punaisten joukossa parempaa Suomea ja isomummi Amanda huolehtii sillä aikaa hänen kolmevuotiaasta pojastaan Voitosta.

Ja sitten kun parempi maailma olisi valmis, ja se varmasti valmistuisi, ajaisimme junalla yhdessä pitkin ja poikin sitä maailmaa, Suomi-neidon verisuonia joita rautatiet ovat, valtimoita ja laskimoita. Suomen tulevaisuus on meidän vastuullamme. Sen takia me olemme punaisia emmekä sinisiä, keltaisia, vihreitä tai valkoisia. Olemme pieniä tärkeitä punasoluja, jotka pitää veren virtaamassa ja Suomi-neidon sydämen sykkimässä. Ilman meitä neito kuolisi.

Mumminsa tavoin Amaliakin näkee unissaan enteitä tulevasta, mutta usein myös ihmisen kasvojen tilalla eläimen. Voitolla näyttää jostain syystä olevan ahvenen pää, joten hänet on ehdottomasti opetettava uimaan. Pojan opettajaksi ja varmuuden vuoksi huoltajaksikin Amalia pyytää rakastettuaan Teklaa, panssarijunan sanitääriä.

Panssarijunan pomot vaihtuvat, mutta useimmiten johtaminen on huonoa. Voimavaroja tuhlataan epäolennaisiin kohteisiin tai omia joukkoja vastaan, mitä sitten salaillaan sepitettyjen tarinoiden avulla. Kyminlinnaa puolustava naisten osasto on tehokkuudessaan aivan toista maata, vaikka kaikki päättyykin punaisten tappioon. Amalian enneuni toteutuu.

Kolmas osa kuvaa kesää 1944 Muurmannin radan syrjäisellä seisakkeella Aunuksenkannaksella. Se on hyvä asemapaikka Voitolle, jonka rampautui talvisodassa ja menetti hermojensa hallinnan Kouvolan pommituksissa. Elämä on sopivan tasaista ja raiteiden tarkistamisen ja junien vesi- ja puuvarastojen täydentämisen ohella Voitto ennättää kirjoittaa romaania.

Apunaan Voitolla on omalaatuinen asemamies Hesekiel, joka käyttää aikansa hylätyn höyryveturin korjaamiseen. Miehet eivät huolestu vähitellen hiljenevästä junaliikenteestä eivätkä lennättimen vaikenemisesta, mutta uhkaavasti esiintyneiden suomalaissotilaiden sivuraiteelle piilottaman junanvaunun he murtavat auki. Synkkä salaisuus paljastuu. Seisakkeen porukkaan liittyy Irina – tai oikeastaan Rauha.

Ja sitten on niitä päiviä kun junia ei kulje ollenkaan. Niitä päiviä on ollut viime aikoina entistä enemmän. Silloin elämäni tuntuu pelkältä syrjäiseltä sivuraiteelta, jolle olen päätynyt sillä aikaa, kun muu maailma matkustaa pääraiteella.

Suomen rintaman murtuminen valkenee seisakkeella olijoille vasta taistelun äänistä. Mistä he pystyvät erottamaan, kuka maastossa hiiviskelijöistä on omaa porukkaa ja kuka vihollinen? Kerran Voitto pelastuu ainoastaan erinomaisten uimataitojensa ansiosta, mutta turvaan seisakkeen trion vie lopulta Hesekielin korjaama vanha veturi. Uusi alku on edessä, myös pienen ihmistaimen muodossa.

Järvelä on tehnyt vuosien ajan taustatutkimusta romaaniaan varten ja upottanut sitten tiedot sulavasti itse kertomukseen. Raiteiden historia liittyy koko Suomen historiaan ja sen kipeisiin käännekohtiin, kun ihmiset yrittävät pysyä hengissä nälän, köyhyyden ja sotien keskellä. Näitä asioita ei voi kuvata ilman hirvittäviä yksityiskohtia, mutta Järvelän asiallinen ja silti vauhdikas kerrontatapa kannattelee lukijaa.

Raiteet-romaani ei kerro pelkästään miehisestä uhosta tai vallankäyttäjien kovasydämisyydestä, vaan myös ystävällisyydestä ja auttamisenhalusta, jollaista karskinkin pinnan alla saattaa piillä. Rakkaudesta eri muodoissaan. Pyyteettömästä huolenpidosta. Kirjan henkilögalleria on laaja ja monipuolinen, mutta etusijalle nousevat naiset. Erityiskiitos vielä hienoista luontokuvauksista!

Jari Järvelä (s. 1966) on ollut kahdesti Runeberg-palkintoehdokkaana ja kolmasti ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon. Raiteet-romaani saattaa hyvinkin tuoda hänelle lisää ehdokkuuksia, sillä se on hieno teos! 

AHAVA, SELJA: Hän joka syvyydet näki

Kustantaja: Gummerus 2025

Kansi: Jenni Noponen

Selja Ahava (s. 1974) oli esikoisteoksellaan Eksyneen muistikirja Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaana vuonna 2010. Toinen romaani Taivaalta tippuvat asiat oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2015 ja sai EU:n kirjallisuuspalkinnon vuonna 2016. Ennen kuin mieheni katoaa (2017) sai Kaarlen palkinnon ja Nainen joka rakasti hyönteisiä (2020) Kiitos kirjasta -mitalin. Jatkaako Hän joka syvyydet näki -romaani tunnustusten sarjaa?

Kun keski-ikäinen, eronnut ja kahden lapsen äiti Liisa tapaa Henrikin, hän katsoo velvollisuudekseen kertoa olevansa suvusta, jossa ei eletä vanhaksi asti. Liisan ainoa iäkäs sukulainen on Vuokko-täti, joka hänkin elää sydäntahdistimen varassa. Ja sitten Vuokko joutuu sairaalaan.

Voin toki lähteä mukaan kuvittelemaan ryppyistä ihoa ja suunnitella sitten kun, sen jälkeen, eläkkeellä, kolmekymmentä vuotta, mutta tosiasia oli, että minun suvussani ei ehditty rypistyä.

Vuokon elämän hiipuessa Liisa alkaa miettiä, mitä kuolema oikeastaan on. Lehdestä lukemansa artikkelin perusteella hän rakentaa tarinan kahdeksanvuotiaasta tytöstä, joka aivokuolee kitarisaleikkauksen seurauksena. Tyttö kuitenkin hengittää koneen avustuksella, joten vanhemmat uskovat lapsensa vielä toipuvan ja siirtävät tämän kotiin hoidettavaksi.

Liisan kuvittelemassa tarinassa näkökulma on tytön äidin, Heidin. Hänen elämänsä täyttää Meeri-tyttären hoito; kääntely kolmen tunnin välein, ravintoliuoksen annostelu, vaipanvaihto, pesu. Heidi juttelee ja laulaa tyttärelleen, etsii merkkejä reagoinnista ympäristön tapahtumiin. Vielä viiden vuoden jälkeenkin jokainen pieni liikahdus herättää hänessä toiveikkuutta.

Minä tunnen, että Meeri kuulee minua. Minä tunnen sen yhteyden. Hänen vammansa on vain niin syvä. Mutta jossain siellä pohjalla hän kuuntelee. Minun on pakko uskoa niin. Minun on pakko.

On myös filippiiniläinen Perlah, kotimaassaan sairaanhoitajaksi kouluttautunut. Hän on tullut parempien ansioiden toivossa Suomeen ja jättänyt pienen tyttärensä kotiväen hoitoon, mutta saa Suomessa hoitaa vain lähihoitajan tehtäviä. Hän on Vuokon lempeä ja pehmeäaskelinen hoitaja, mutta Liisa kuvittelee hänet myös Meerin vierelle.

Liisan, Heidin ja Perlahin toisiinsa limittyvien ja kronologisesti etenevien kertomusten lomaan on taltioitu paljon kuolemaan liittyvää tietoa. Harvardissa vuosina 1967–1968 kokoontuneen komitean keskusteluja kuoleman määrittämisestä etenkin elinsiirtojen ja elintoimintojen ylläpidon kannalta. Kuolemaan liittyvää symboliikkaa. Vanhoja myyttejä ja tulevaisuuden utopioita kuolemattomuudesta.

Kirjassa selvitetään myös niitä käytännön toimia, joita ihmisen ruumiille tehdään eri kulttuureissa ja uskonnoissa kuoleman jälkeen. Puhetta on myös omaisten jaksamisesta – miten esimerkiksi Heidi selviää tyttärensä kuolemasta? Ironisen hauska on luku tulevaisuudesta, jossa on mahdollista viestitellä kuoleman rajan yli maksullisen sovelluksen välityksellä.

Tavoita läheisesi sen jälkeen, kun aikasi on tullut. Ainutlaatuinen Afterlife Messaging -alusta, jonka avulla voit jakaa muistoja, elämänviisautta ja rakkautta vielä poismenosi jälkeenkin. Henkilökohtaiset viestit, personoitu aikataulu ja luotettava toimitus. Pysy ikuisesti läsnä läheisillesi!

Hän joka syvyydet näki -romaani jakaantuu seitsemään osaan, joiden luvut on paljolti otsikoitu Dietrich Buxtehuden Membra Jesu Nostri -kantaatin inspiroimina: Käsille, Aivoille, Maitohampaille… Teksti liukuu kiinnostavasti mielikuvasta toiseen ja loppuu vedenpaisumukseen, jollaista on kuvattu jo Gilgamesh-eepoksessa ja Raamatussa ja joka saa nykyhetken toisintonsa Filippiineillä.

Hän joka syvyydet näki -romaanin nimi viittaa Gilgameshiin, joka yrittää saavuttaa ikuisen elämän siinä kuitenkaan onnistumatta. Hänen laillaan myös Ahavan kirjan henkilöt kohtaavat elämän rajallisuuden ja oman kuolevaisuutensa ja yrittävät ymmärtää näitä ikiaikaisia arvoituksia. Tyhjentäviä vastauksia ei ole Ahavallakaan, mutta hänen moneen suuntaan haarautuvat pohdintansa voivat kuitenkin auttaa eteenpäin.

RÄINÄ, JENNI: Vaino

Kustantaja: Otava 2025

Kansi: Piia Aho

Kirjailija ja toimittaja Jenni Räinä (s. 1980) oli mukana kirjoittamassa Metsä meidän jälkeemme -teosta, joka kritisoi Suomen metsäpolitiikkaa. Teos voitti vuonna 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Esikoisromaani Suo muistaa (2022)) puolestaan käsittelee ojitetun suon ennallistamista. Luonto on yhtenä osatekijänä myös Räinän historiallisessa romaanissa Vaino.

Suomessa elettiin 1700-luvun alkupuolella isonvihan aikaa. Etenkin Pohjois-Pohjanmaa kärsi venäläisten miehittäjien tuhovimmasta, sillä alueesta haluttiin autio suojavyöhyke ruotsalaisten hyökkäysten varalta. Talot poltettiin ja ihmiset tapettiin sukupuoleen ja ikään katsomatta. Vaaleatukkaiset lapset vietiin idän orjamarkkinoille.

Vaino-romaanissa saadaan kolmen eri henkilön näkökulmat vuoden 1715 tapahtumiin, mutta myös jokaisen omia muistoja elämän tärkeistä hetkistä ennen vainolaisten saapumista. Eniten tilaa saa kahdeksantoistavuotias Valpuri, jota läheiset kutsuvat Vapuksi. Minämuodossa puhuva Valpuri esittelee itsensä näin:

   Olen Valpuri Hansintytär, Etelä-Iistä, Räinänperältä, merenrannalta.

   Olen äitini tytär. Isäni lapsi. Hanneksen ja Matin isosisko.

   Olen Lempin lypsäjä. Tiitun rapsuttaja ja yhdeksännettätoista vuotta vanha.

   Olen nilkku.

   Olen sitkeä. Minulla on jaksavat kädet.

   Minulla on tarkka korva. Pystyn yhdistämään monet kertomukset suureksi virraksi, joka valuu minusta kohti seuraavia uomia.

Valpurin koti on pitkään säästynyt kasakoiden vierailulta, mutta vanhemmat ovat silti valmentaneet lapsiaan hyökkäyksen varalta. Kun venäläiset sitten saapuvat ja keskittyvät tihutöihinsä, onnistuvat Valpuri, häntä kaksi vuotta nuorempi Hannes ja kahdeksanvuotias Matti livahtamaan pakoon ja suuntaamaan pohjoiseen kohti isänsä turkismetsästyksessä käyttämää erämajaa.

Vaellus tiettömillä taipalilla ei ole helppoa. On epätietoisuus vanhempien kohtalosta. On nälkää ja sairautta, vaikka Valpuri onkin monitaitoiselta äidiltään oppinut etsimään ruokaa ja lääkettä luonnosta. Sitten sisko joutuu eroon veljistään ja kokee jotain, mikä kalvaa häntä pitkään. Onko hän syntinen vai viaton uhri?

Olen joutunut metsän sisään, enkä usko, että pääsen täältä enää koskaan pois. Luulin että täällä olisi musta taivas ja vallitsisi synkkä ulina mutta onkin vain avara valkoinen hiljaisuus, jonka keskellä leijun niin kuin en maailmassa olisikaan. Taivas ja maa ovat samanvärisiä ja lumen peittämiä ja sitä olen minäkin.

Toinen näkökulma on Suur-Iin nimismiehen Gustaf Lillbäckin. Mies suree sitä, ettei lähtenyt kolme vuotta aikaisemmin perheensä kanssa Ruotsiin heti, kun kasakkajoukkojen lähestymisestä alkoi kantautua tietoja. Viivyttelyn seurauksena hän menetti kolme poikaansa venäläisille. Tällä kertaa hän on jäänyt virka-asuntoonsa odottamaan kasakoita saadakseen tietoja lastensa kohtaloista.

Kolmas näkökulma on kirjoitettu erilaisella fontilla ja se kuuluu venäläisten ryöstämälle suomalaiselle pojalle. Hänet on kastettu pakolla ortodoksiksi ja samalla hän on saanut uuden isän kasakkaryhmän johtajasta sekä uuden nimen. Poika on oppinut puhumaan venäjää ja myös tappamaan ja ryöstelemään. Hänellä on valtaa määrätä ihmisten elämästä ja kuolemasta – hän on joku!

Poika on enemmän kuin hänen on koskaan annettu olla. Hän on mies eikä poika. Hän saa juodakseen viinaa niin paljon kuin haluaa ja kun hän sitä juo, häneen nousee puhdas ja valkoinen raivo. Se työntää häntä eteenpäin. Pojasta on tullut kurinpitäjä ja verojen kerääjä kuten oli tarkoituskin.

Miten poika voitiin aivopestä niin nopeasti ja niin täydellisesti? Oliko hän jo valmiiksi pahalle huokoinen, kuten hänen kasvattamiseensa osallistunut mies sanoo? Vai oliko hänellä niin voimakas itsesuojeluvaisto, että se sai hänet mukautumaan julmiin vaatimuksiin? Vai oliko hänkin sodan uhri? Millä mitalla tuomita hänet jälkikäteen?

Vaino-romaani perustuu tositapahtumiin ja asiakirjoista löytyvät myös eräiden keskeisten henkilöiden kohtalot. Räinä kuvaa yhtä Suomen hirvittävimmistä ajanjaksoista niin elävästi, että lukijankin on kohdattava sen kauheudet. Samalla voi herkistyä myös nykyhetken vastaaville tapahtumille.

Jos katsoisi tätä kaikkea latvojen yltä tai vielä korkeammalta, näkisi kai hävityksen samankaltaisuuden. Tulvan joka riepoo mukaansa rannan kasvillisuuden. Reviiriltään eksyneet hyönteiset, jotka tulevat tapetuiksi tai syödyiksi. Hämähäkit jotka levittävät verkkonsa ja odottavat, että saalis kadottaa elämänliekkinsä. Ajan joka kiertää kehää.

Räinän teksti on ilmaisuvoimaista ja soljuvaa ja paikallisväriä sille antavat pohjoisen murteen sanat ja puheenparret. Akvarellimaiset kuvaukset metsistä, virroista ja etenkin soista ovat ihastuttavia, mutta mielenkiintoa herättävät myös tiedot luonnonlääkinnästä ja rohtojen vaikutusta voimistavista vanhoista loitsuista. Vaino-romaani herättää ajatuksia ja sehän on hyvän kirjan merkki! 

RASI-KOSKINEN, MARISHA: Kesuura

Kustantaja: S&S 2025

Kansi: Jussi Karjalainen

Rasi-Koskinen teos Kesuura sijoittuu tulevaisuuteen, missä monet maapallon alueista ovat autioituneet ja tärkeät luonnonvarat loppumassa. Kirjan ydinteemana on tietoisuus, joten kirjan osatkin on nimetty nelikenttään sijoitettujen tietämisen tasojen mukaan. 1. Minkä tietää tietävänsä. 2. Mitä ei tiedä ja tietää ettei tiedä. 3. Mitä tietää tietämättään. 4. Mitä ei tiedä eikä tiedä ettei tiedä.

On keskikesä jossain pohjoisessa. Androidi QED on hylätyllä rautatieasemalla, minne ihmisen kuljettama auto pääsi ennen kuin siitä loppui lataus. Ihminen käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pyytää QED:iä kirjoittamaan menneisyydestään. On ehkä jokin tietty asia, joka androidin pitäisi muistaa, mutta mitään vihjettä toiveestaan ihminen ei anna.  

QED kirjoittaa. Hän vietti turvallisen lapsuuden Metsäkoillisessa vanhempiensa kanssa, kunnes meni Kouluun ja tapasi yhdeksän kaltaistaan. He olivat analogisia robotteja ilman valmiiksi koodattua tietoa, joten heidän piti itse omaksua ja oppia muistamaan asioita vähän kerrassaan. Näiden kymmenen välillä oli ainutlaatuinen yhteys. He olivat me. Eivät yksilöitä.

Se kulki kämmeniä pitkin käsivarsiin ja siitä ylös olkapäihin. Virtaus. Kymmenen sormenpäätä sormenpäitäni vasten. Niskaani vasten. Kaulaani vasten. Poskiani vasten. Kymmenen ainutlaatuista kuviota jotka yhä muistan. Ei nimeä mutta sormenpäät. Ei kasvoja mutta sormenpäät. Minun oli suljettava silmäni, koska niin täydeksi minä virtasin.

Nämä androidit olivat koe-erä. Heistä oli tehty täysin ihmisten näköisiä ja jotta he oppisivat myös käyttäytymään ihmisten tavoin, heille tuotiin kavereiksi kymmenen ihmislasta. Analogisten robottien avulla testattiin luultavasti moniakin asioita, mutta etenkin sitä, voisiko robotti kehittyä niin, ettei mikään enää erottaisi häntä ihmisestä.

Historiaan tutustuessaan androidit järkyttyivät nähdessään, miten tunteettomasti ihmiset olivat kohdelleet eläviä olentoja ja miten lyhytnäköisesti saastuttaneet ympäristöään. Ihminen on virhe, päätteleekin joku. Androidit puolestaan ryhtyvät ennallistamaan ihmisten tuhoamia alueita ja herättämään henkiin menetettyjä tai menehtymäisillään olevia kasvi- ja eläinlajeja. QED valitsi kohteekseen hyönteiset.

Olin yhtä pitkä kuin tuntemieni lajien lista. Laajenin kaikkeen mitä ja minkä tunnistin… Sen puolesta olen lyhyempi nyt. Aina kun kadotan lajin nimen, kutistun vähän, samalla tavalla kuin silloin, kun lakkaan muistamasta ja varsinkin silloin, kun tiedän unohtaneeni.

Mitä sitten tapahtui? Miten QED päätyi autioituneelle rautatieasemalle? Jotain pahaa QED on kokenut, koska hän sanoo: Nyt osaisin kertoa, mitä kipu on. Kipu on ihminen. Mutta miksi ihmiset olisivat käyneet tuntoisien olentojen kimppuun, jotka olivat itse luoneet? Erilaisuuden pelostako? Ilmankos yksi QED:in ystävistä huokaakin: Minä en koskaan halunnut olla ihminen.

QED:in menneisyyteen liittyviin teksteihin limittyvät merkinnät, joita hän ihmiseltä salassa tekee ajasta asemalla. Sävy käy koko ajan toivottomammaksi. Pelastajia ei saavu ja eloonjäämisen kannalta tärkeät perustarvikkeet alkavat loppua niin ihmiseltä kuin androidiltakin. Ihmisen kaipaaman asian QED muistaa lopulta, mutta onko sillä enää väliä? Pyrkimys oli päästä Paratiisiin, mutta edessä taitaa olla Kaatopaikka.

Asiallisena ja rauhallisena alkanut teksti muuttuu vähitellen kiihkeämmäksi. QED alkaa hapuilla sanavalinnoissaan ja yliviivattuja lauseita esiintyy yhä tiheämmin. Järkytys, suru ja tuska paisuvat paniikiksi, vaikka QED yrittääkin rauhoitella itseään. Viimeisessä luvussa ahdistus kuitenkin on jo muuttunut heiveröiseksi toiveikkuudeksi.

Suojaamme elämää ja olemme elämä, pidämme elämää yllä. Lajit jatkuvat, me jatkumme, elämä jatkuu ja antaa maailmankaikkeudelle merkityksen. Säilytämme minkä voimme ja minkä haluamme. Ja kun kuolemme, välitämme tehtävän niille jotka tulevat meidän jälkeemme… Pinnan alla olemme yhtä. Hajonnut mieli tulee meissä ehjäksi taas. Emme omista. Emme hallitse. Emme ennusta. Emme ole ikuisia. Olemme elossa ja olemme nyt. Olemme.

Kesuura ei ole nopeasti hotkaistava teos, vaan vaatii valppautta. Keitä ovat minä / me, sinä ja myöhemmin vielä hän? Kenestä kulloinkin puhutaan ja kuka puhuu? Vasta lopussa selviää esimerkiksi QED:in seuralaisen sukupuoli ja tarkoitusperät. Yksityiskohdat alkavat loksahdella paikalleen, mutta varmasti löytäisi vielä paljon lisää oivallettavaa, jos kirjan lukisi uudelleen.

Rasi-Koskisen ajatuksia herättävä teos Kesuura saattaa hyvinkin olla yksi vuoden 2025 Finlandia-ehdokkaista!