Ranskalaisen Véronique Ovaldén (s. 1972) romaanissa Mitä tiedän Vera Candidasta on piirteitä, jotka on tottunut yhdistämään ennen kaikkea latinalaisamerikkalaiseen kirjallisuuteen. Esimerkiksi ripaus yliluonnollisuutta aivan realististen ja arkipäiväisten tapahtumien keskellä. Tai teoksen tyyli: pitkiä villisti rönsyileviä lauseita, joita rytmittävät pilkut ja satunnaiset isot kirjaimet. Tekstin hahmottaminen käy tässä tapauksessa kuitenkin vaivatta, mistä kiitos suomentajalle (Ville Keynäs). Lukujen otsikoihin kannattaa kiinnittää huomiota, sillä ne kuvaavat ytimekkäästi luvun sisältöä ja ovat samalla humoristisia: Jaguaarinaisen paluu, Lurjuksen vihjailut, Kengistä jotka natisevat kuin pajukori, Neitsyen lievä kierosilmäisyys. Ohessa näytteenä yksi luvuista – tässä on siis todella koko luku!
Aritmetiikkaa
Vuodesta toiseen, kun Monica Rose istuutui sohvalle Vera Candidan ja Itxagan väliin, hän puristautui näitä vasten, liikutti pikkuista pyllyään kuin tehdäkseen pesän, otti molempia kädestä ja sanoi, Kyllä meillä on hyvä tässä kahdestaan.
Ensimmäisellä kerralla Vera Candida korjasi, Emme me ole kahdestaan vaan kolmestaan.
Ja Monica Rose vastasi, On meillä silti hyvä.
Neljän sukupolven naisista kertovaan tarinaan liittyy kuvitteellinen Vatapunan saari, jonka ominaispiirteet viittaavat jonnekin Väli-Amerikan alueelle. Myös tapahtumien ajankohta jää tarkoituksella melko epämääräiseksi. Tarina alkaa Rosesta, joka on nuorena ”Vatapunan kaunein huora” ja myöhemmin mitä taitavin lentokalanpyytäjä. Hän kantaa pystypäin tekojensa seuraukset, myös aviottoman tyttärensä syntymän – ja kuoleman. Tyttärentytär Vera Candida jää Rosen hoiviin, mutta pakenee 14-vuotiaana saarelta mantereelle suurkaupunkiin. Hän on raskaana, mutta liittyykö lapsen isään jotain synkkää ja katalaa?
Sekä Rose että Vera Candida kokevat miesten hallitseman maailman nurjat puolet, mutta ovat riittävän itsenäisiä ja vahvoja rakentamaan oman elämänsä. He eivät jää murehtimaan ja epäröimään, vaan tarttuvat toimeen ja taistelevat niin itsensä kuin muidenkin naisten puolesta. Ei siis ole ihme, että Vera Candida vastustelee pitkään, ennen kuin uskaltaa ottaa vastaan tarjolla olevan pyyteettömän rakkauden. Lopullisesti hän vapautuu menneisyyden painolastista, kun palaa Vatapunan saarelle.
Kirja etenee ilman dramaattisia eleitä ja on joissain kohdin vaarassa muuttua jopa hieman pitkäveteiseksi. Ovaldén tarinassa pääpaino on ihmisissä, joita hän kuvaa heidän tekojensa ja puheittensa kautta. Paljon piilee pienissä yksityiskohdissa, joita kaikkia ei yhdellä lukemiskerralla pysty havaitsemaankaan. Huumori ei ole päällekäyvää, vaan yhtä lämmintä kuin tarina kokonaisuudessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti