Jennifer White on aikanaan ollut huippuluokan käsikirurgi, mutta nyt hieman päälle 60-vuotiaana hän on Alzheimer-potilas. Hän pystyy vielä asumaan omassa kodissaan ympärivuorokautisen avustajan tukemana, mutta selkeät hetket vähenevät. Ajoittain omat lapsetkin tuntuvat vierailta, jopa epäluuloa herättäviltä. Muut päättävät Jenniferin elämästä, tekemisistä ja liikkumisista, hän voi vain raivota avuttomana tai yrittää oveluudella saavuttaa haluamansa.
Amanda O’Toole on Jenniferin pitkäaikainen naapuri (kolmen talon päässä) ja läheinen ystävä sekä Jenniferin lasten aulis tukihenkilö. Amanda löydetään kuolleena kotoaan ja mikä omituisinta: häneltä on poistettu neljä sormea suurta ammattitaitoa vaativalla tavalla. Epäilykset kohdistuvat vääjäämättä Jenniferiin, mutta miten mitään pystytään todistamaan? Löytyykö Jenniferin epäluotettavasta muistista jossain vaiheessa oikea tieto?
Jokin kalvaa. Se on juuri ja juuri ulottumattomissa. Jokin joka puistattaa. Jokin verinen, mutta vastustukseni edessä taipumaton. Tämä synkkä häpeä. Tuska, liian yksinäinen kantaa.
Lukija seuraa tapahtumia pääosin Jenniferin havaintojen ja ajatusten kautta. Alzheimerin tautia sairastava ei pysty enää kaikkia näkemiään ja kuulemiaan asioita tulkitsemaan, mutta lukijalle ne kertovat paljon. Mukana on myös otteita muistikirjasta, johon Jenniferin lisäksi ystävät ja omaiset kirjaavat päivittäin ylös tapahtumia ja huomioita sekä mieleen tulleita muistoja. Kaikista henkilöistä paljastuu epämiellyttäviä piirteitä, myös Amandasta. Kehen voi luottaa? Pyrkivätkö kaikki vain hyötymään Jenniferin tilasta?
Alice LaPlante kuvaa esikoisromaanissaan uskottavasti muistisairaan ihmisen elämää ja häilyviä mielenliikkeitä. Kaikista henkilöistä muodostuu yllättävän monipuolinen ja elävä vaikutelma, vaikka heihin tutustutaan pelkästään Jenniferin välityksellä. Trillerinäkin Hämärän huoneet toimii hyvin ja jännitystä riittää loppuun saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti