Kustantaja: Otava 2016
Aurelia on vapaan Euroopan
ikätoveri eli syntynyt vuonna 1989. Hän on sukupuoli-identiteetillä leikittelevä pohdiskelija. Hän on lupaava nuori näyttelijä, tähtiainesta. Hän
tulee olemaan pääroolissa kohutussa suurtapahtumassa, Berliinin muurin murtumiseen
liittyvässä näytelmässä., jonka ohjaa itäsaksalaissyntyinen kulttiohjaaja
Joachim. Valmista käsikirjoitusta ei ole, vaan esityksen on tarkoitus muotoutua
ohjaajan tarjoamien ideoiden ja henkilöhahmojen pohjalta. Ne taas perustuvat
Joachimin omiin muistoihin Berliinin muurin murtumisesta, omaan
syyllisyydentunteeseen ja omaan murheeseen. Aurelia on valmis sukeltamaan mihin
henkilöllisyyteen tahansa, kaikki käy ja onnistuu, mutta uppoaako hän liiankin
syvälle? Tuntuu, kuin joku kulkisi koko ajan vierellä ja johdattaisi tiettyyn
suuntaan. Lapsuuden mielikuvitusystävä Veronika? Toinen Aurelia, oman itsen
kuvajainen?
Oli
aika jolloin toinen Aurelia oli hänelle tuttu, ties kuinka monta vuotta, läpi
hänen lapsuutensa ja halki esiteinivuosien, vielä teini-ikäisenäkin Aurelia
kutsui toista Aureliaa saapumaan, teki sen peilin edessä taikasanoilla jotka
vain itse tiesi.
Aurelian houreiselta tuntuvaan
vaellukseen limittyy hänen äitinsä ääni. Se kertoo suuresta rakkaudesta ja
onnesta, mutta myös onnen katoavuudesta. Se kertoo matkasta Berliiniin vuonna
1992 ja siitä musertavasta asiasta, joka siellä tapahtui. Se kertoo tapauksesta, joka vaikuttaa yhä
Aurelian elämään, mutta josta tämä ei halua puhua. Jonka takia hän mieluummin
katkaisee välinsä äitiin kuin sallii muistojen tulla.
Paras
mahdollinen maailma -romaani ei vedä ihan heti mukaansa, mutta muuttuu
kyllä pian mielenkiintoiseksi. Kyseessä on menneisyyden ja nykyisyyden
muodostama palapeli, jonka palat lukijan itsensä on löydettävä ja yhdistettävä.
Teatteriesityksen valmistelusta Pulkkinen kertoo turhan yksityiskohtaisesti,
vaikka monimutkaisen prosessin seuraaminen on toisaalta aika mielenkiintoista. Tervehtyvätkö
samankaltaisten kokemuksien haavoittamat Joachim ja Aurelia sen aikana? Löytyykö
vapahdus äidin murheeseen, isän murheeseen, veljen murheeseen, siskon
murheeseen?
Pulkkisen kieli on tavattoman
kaunista ja puhdasta. Paikoin teksti vyöryy vuolaana, paikoin maalailee
runollisena, paikoin on hyvinkin iskevää. Pohdiskelut ja filosofoinnit tuntuvat
välillä hieman raskailta, mutta niillekin on selityksensä ja perustelunsa.
Suurenmoisimmat
asiat pysyvät pitkään näkymättömissä, ennen kuin äkkiarvaamatta ilmaantuvat ja
ihmiset haukkovat henkeään. No niin, rakas äiti, rakas sisko, rakas isä, nyt on
aika mennä. hop!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti