14.11.2016

JALONEN, RIITTA: Kirkkaus

Kustantaja: Tammi 2016

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924-2004). Teos pohjautuu elämäkertatietoihin, mutta Jalonen syventää tarinaa onnistuneesti asettautumalla päähenkilönsä asemaan, sukeltamalla tämän pään sisään.

Janet on köyhääkin köyhemmästä kodista. Lapset kulkevat ryysyisinä ja likaisina, hampaat mätänevät suussa. Perheessä on kuitenkin taiteellista lahjakkuutta, sillä isä soittaa säkkipilliä ja äiti ansaitsee elantoa myymällä kirjoittamiaan runoja. Janet on herkkä lapsi. Kahden sisaruksen hukkuminen nuorena saa mietiskelemään omaa kuolemaa ja itsemurhaa ratkaisuna ongelmiin. Näin on etenkin silloin, kun sanat pakenevat ja sisällä myllertäville ajatuksille ei löydy ilmaisumuotoa.

Uni ei suostu tulemaan, vaan huone on pian täynnä ylös alas poukkoilevia lintuja, jotka kantavat nokassaan paperiliuskoja, tulevan kirjani palasia. katson kirjavien lintujen nokissa heiluvia arkkeja ja yritän saada niitä kiinni. Aina kun olen hipaisemassa paperin reunaa, lintu syöksähtää pakoon ja piiloutuu tapetin taakse. Tuijotan pienen huoneeni seiniä, jonakin päivänä kotini on niin täynnä kadonneita lintuja ja paperiarkkeja, että tapetit pullistuvat ja halkeilevat ja antavat kaikkien sinne kätkettyjen sanojen tulla keralla luokseni.

Janetin uppoutuminen omaan sisäiseen maailmaansa määritellään lopulta skitsofreniaksi. Hänet suljetaan parikymppisenä äidin suostumuksella mielisairaalaan, hänelle annetaan sähköshokkeja (kahdeksan vuoden aikana 217 kertaa!) ja lobotomiaakin suunnitellaan. Onneksi Janet saa esikoisteoksestaan huomattavan palkinnon juuri ennen operaatiota ja lobotomia perutaan. Myöhemmin kumotaan juhlallisesti myös skitsofreniadiagnoosi. Silti vielä jatkossakin koittaa kausia, jolloin luomisen vaikeus synnyttää niin suurta ahdistusta, että itsemurha tuntuu ainoalta mahdolliselta ratkaisulta. Kuolleet omaiset kulkevat mukana ja meri pauhaa taustalla. Janet selviytyy sanojen ansiosta.

Vain toivon tähden voin kirjoittaa, en vihan tai pelon. Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Jalonen kirjoittaa minä-muodossa, mikä antaa lukijalle mahdollisuuden osallistua Janetin pienimpiinkin tunnevärähdyksiin ja ajatuskuvioihin. Muistot saattavat hämmentävästi vallata tilan kesken nykyhetken tapahtumien, mutta kyllä kärryillä sentään hyvin pysyy. Janet on elävä ihminen, välillä hieman rasittavakin, mutta useimmiten ihailtavan vahva kokemuksistaan huolimatta. Tämä kirja olisi ansainnut olla Finlandia-ehdokkaiden joukossa! Toivoa voisi myös Janet Framen teosten kääntämistä suomen kielelle.

PS. Uusiseelantilaisen elokuvaohjaaja Jane Campionin palkittu elokuva Enkelin kosketus (1990) perustuu Janet Framen kolmeen omaelämäkerralliseen teokseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti