Kustantaja: Tammi 2018
Minusta tuntuu, että
kaipaan jotakin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä se olisi. Ikävöin elämän ääntä
ja tunnetta. Jotakin sellaista, että tuntisin olevani tapahtumien keskellä enkä
sivussa.
Jossain määrin Saara Turusen oloinen kertoja roikkuu välitilassa.
Ei ole ansiotyötä eikä hirveästi yritystä sellaisen löytämiseen. Isä on
kustantanut asunnon, jossa tyhjyyttä lievittävät vihreä pissatahrainen patja
lattialla, katossa koukku ja ikkunalla palmu, kiinanruusu ja roskakatoksesta
poimittu saniainen. Ruoka koostuu pussinuudeleista.
Äidin suhtautuminen on hapan. Joskus oli kai hyviä ja
iloisiakin aikoja, mutta sitten tytär muuttui niin, ettei äiti enää pystynyt palauttamaan
häntä mieleisekseen. Muut tyttäret menevät naimisiin, saavat lapsia ja hoitavat
kotia. Tämä yksi tytär ei selviä edes polkupyörän ketjujen korjaamisesta. Hän
on hermostunut, raastaa kulmakarvojaan ja saa käsivarteen kutiavan punaisen
läiskän.
Keväällä naiselta ilmestyy kirja. Nytkö alkaisi uusi aika? Tulisi
hyviä arvosteluja ja esiintymisiä. Ihmiset olisivat vaikuttuneita, kirjaa
ostettaisiin ja lainattaisiin kirjastoista.
Todellisuus on muuta. Maamme huomattavimman sanomalehden
kriitikon mukaan kirja on tylsän tyttömäinen kehityskertomus eikä kukaan
muukaan ei tunnu ymmärtävän kirjan varsinaista sanomaa: kaiken kattavaa häpeäntunnetta.
Ainoa esiintymispyyntö tulee entiseltä kotiseudulta. Ilmaiseksi ja itse maksaen
matkakulut ja kahvitarjoilun. Kustantajan järjestämissä tilaisuuksissa ihmisiä
tuntuu eniten kiinnostavan se, onko kirja omaelämäkerrallinen.
Mitä väliä on lopulta
sillä, mikä osa taideteoksesta on poimittu todellisesta maailmasta, mikä
henkiolennoilta ja mikä mielikuvituksesta? Eikö sellaisen tivaaminen ole samaa
kuin se, että hiillostaisi leipuria kertomaan, montako teelusikallista sokeria
taikinassa oli? Onko sillä merkitystä, jos kakku kuitenkin maistuu hyvältä?
Nainen yrittää lukea viralliseen kaanoniin kuuluvia
klassikoita. Ei vedä. Onko niin, että joistakin kirjoista tulee klassikoita
vain siksi, että niitä kommentoidaan muita enemmän? Ja koska kommentoijat ovat
miehiä, ovat klassikot suurimmaksi osaksi miesten kirjoittamia? Sisuuntuneena kertoja
laatii oman lukulistansa, pelkkiä naisia Minna Canthista ja Enheduannasta Ranya
ElRamlyyn ja Jhumpa Lahiriin.
Syksyllä puhelin sitten soi ja maamme huomattavimman
sanomalehden kriitikko kertoo, että naisen romaani on voittanut vuoden esikoisteospalkinnon.
Nyt kirja saa runsaasti huomiota ja hyviä arvosteluja. Esiintymiskutsuja
satelee. Naista ei enää kiinnosta. Kirja on menneisyyttä ja uutta tulossa.
Turusen teksti etenee tasaisesti, mutta on täynnä pieniä ironisia
heittoja. Tällaista on olla naispuolinen taiteilija miesvaltaisessa maailmassa.
Tällaista on odottaa arvioita työstä, johon on pannut paljon itseään. Tällaisia
ovat arjen yksityiskohdat. Huomiot eivät suinkaan ole satunnaisia, vaan
kasvattavat kokonaisuutta. Olenko ymmärtänyt?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti