Kustantaja:
Siltala 2018
Alkuteos:
Lincoln in the Bardo
Suomennos: Kaijamari Sivill
Amerikkalainen George Saunders (s. 1958) voitti romaanillaan
Lincoln bardossa vuoden 2017 Man Booker -palkinnon. Hämmentävä teos koostuu kokonaan lyhyistä puheenvuoroista ja
todellisista tai keksityistä kirjallisuuden otteista. Samasta asiasta saattaa
olla monta keskenään ristiriitaista lausuntoa, kuten esimerkiksi siitä oliko tapahtumayönä
kuutamo vai ei tai oliko presidentti Lincoln ruma. Välillä puhujat tuntuvat
huutavan toistensa päälle. Kirjakielellä ja murteilla.
Helmikuussa 1862 presidentti Abraham Lincoln pitää iltajuhlat
Valkoisessa talossa. Yhdysvaltain sisällissota on käynnissä ja kaatuneita on
paljon. Kuolema on lähellä myös juhlijoita, sillä talon yläkerrassa Lincolnin
poika, 11-vuotias Willie, on menehtymässä kuumetautiin.
Seuraavana päivänä Willie asetetaan sairaskirstuun ja
viedään Georgetownin hautausmaan kryptaan. Isä saapuu sinne myöhemmin pariinkin
otteeseen pitääkseen lastaan vielä hetken sylissään. Willie on ihmeissään, kun
ei saa kontaktia isäänsä. Hän ei ymmärrä olevansa kuoleman ja uudelleensyntymän välisessä tilassa eivätkä sitä paljasta
ympärille kerääntyneet aaveetkaan, jotka ihastelevat harvinaista tapahtumaa.
Mies nosti sairaskirstun seinäsyvennyksestä
ja asetti sen lattialle.
roger bevins
iii
Ja avasi sen.
hans vollman
Polvistui kirstun ääreen ja katsoi sitä mikä
–
pastori
everly thomas
Katsoi sairaskirstussa makaavaa pojua.
hans vollman
Niin.
pastori
everly thomas
Siinä vaiheessa hän nyyhkäisi.
hans vollman
Hän oli nyyhkyttänyt koko ajan.
roger bevins
iii
Häneltä pääsi yksi sydäntäsärkevä nyyhkäys.
hans vollman
Tai huokaus. Minusta se kuulosti paremminkin
huokaukselta. Tunnistamisen huokaukselta.
pastori
everly thomas
Muistamisen.
hans vollman
Kun yhtäkkiä muistaa, mitä on menettänyt.
pastori
everly thomas
Jotkut vainajat, vielä
myötätuntoon pystyvät, yrittävät kuitenkin taivutella Willietä siirtymään seuraavaan
vaiheeseen - nuoren ei ole hyvä viipyä kovin pitkään välitilassa. Osa aaveista on
pysynyt hautausmaalla niin kauan, että on haalistunut ja kaventunut
ääriviivoiltaan. Osa ei ole ihmisenmuotoinen enää ollenkaan. Oleilu
hautausmaalla on pitemmän päälle myös hyvin tylsää, vaikka monet takertuvatkin
siihen jostain selittämättömästä syystä kynsin hampain eivätkä anna periksi
edes vierailevien enkeleiden houkutuksille.
Vainajista muutama tulee lukijalle ennen pitkää tutuiksi joko
omien puheenvuorojensa tai kumppaneidensa kuvailun kautta. On vanhoilla päivillään
rakkauden autuuteen kuollut Hans Vollman, on yhtäkkisestä päähänpistosta
itsemurhaan sortunut homoseksuaali Roger Bevins III,
on aina hyvään pyrkinyt pastori Everly Thomas ja
monenmoista muuta persoonaa yhteiskuntaluokasta toiseen ja historianajasta
toiseen. Monenlaista surullista tarinaa kuullaan niin orjista kuin raiskatuista
tytöistä.
Kirjan loppu on herkkä. Willie on vihdoinkin
ymmärtänyt ja hyväksynyt kohtalonsa. On luopumisen aika.
Minä olen Willie Olen Willie
Olen vaikka
En
olekaan
Willie
En
willie mutta jotenkin
Vähemmän
Enemmän…
Kaikki mitä sillä aiemmalla kaverilla (williellä) oli, täytyy nyt antaa
takaisin (annetaan riemuiten takaisin) niin kuin se ei olisi koskaan minun (tai
hänen) ollutkaan, eikä sitä siksi oteta pois, ei ollenkaan!
Kun
minä (joka olin williestä mutta en enää ole (pelkästään) williestä) palaan
Suureen kauneuteen.
Ensi alkuun kirja vaikutti hankalalta, mutta hetken kuluttua
tarina jo vei mennessään eikä tuntunut katkonaiselta hyppelyltä. Kysymyksiä
heräsi. Miksi osa vainajista pysytteli niin tiukasti välitilassa?
Olivatko he kenties jo käyneet tuomiolla ja tiesivät helvetin lieskojen
odottavan? Halusivatko he vielä pitää yhteyden omaisiinsa? Estikö heitä
luopumasta jokin voimakas tunne?
Lincoln bardossa
on haasteellinen teos, mutta myös palkitseva. Lukuelämyksen onnistumisesta
lankeaa suuri kiitos suomentaja Kaijamari Sivillille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti