19.9.2018

SAUNDERS, GEORGE: Lincoln bardossa


Kustantaja: Siltala 2018
Alkuteos: Lincoln in the Bardo
Suomennos: Kaijamari Sivill

Amerikkalainen George Saunders (s. 1958) voitti romaanillaan Lincoln bardossa vuoden 2017 Man Booker -palkinnon. Hämmentävä teos koostuu kokonaan lyhyistä puheenvuoroista ja todellisista tai keksityistä kirjallisuuden otteista. Samasta asiasta saattaa olla monta keskenään ristiriitaista lausuntoa, kuten esimerkiksi siitä oliko tapahtumayönä kuutamo vai ei tai oliko presidentti Lincoln ruma. Välillä puhujat tuntuvat huutavan toistensa päälle. Kirjakielellä ja murteilla.

Helmikuussa 1862 presidentti Abraham Lincoln pitää iltajuhlat Valkoisessa talossa. Yhdysvaltain sisällissota on käynnissä ja kaatuneita on paljon. Kuolema on lähellä myös juhlijoita, sillä talon yläkerrassa Lincolnin poika, 11-vuotias Willie, on menehtymässä kuumetautiin.

Seuraavana päivänä Willie asetetaan sairaskirstuun ja viedään Georgetownin hautausmaan kryptaan. Isä saapuu sinne myöhemmin pariinkin otteeseen pitääkseen lastaan vielä hetken sylissään. Willie on ihmeissään, kun ei saa kontaktia isäänsä. Hän ei ymmärrä olevansa kuoleman ja uudelleensyntymän välisessä tilassa eivätkä sitä paljasta ympärille kerääntyneet aaveetkaan, jotka ihastelevat harvinaista tapahtumaa.

Mies nosti sairaskirstun seinäsyvennyksestä ja asetti sen lattialle.
roger bevins iii

Ja avasi sen.
hans vollman

Polvistui kirstun ääreen ja katsoi sitä mikä –
pastori everly thomas

Katsoi sairaskirstussa makaavaa pojua.
hans vollman

Niin.
pastori everly thomas

Siinä vaiheessa hän nyyhkäisi.
hans vollman

Hän oli nyyhkyttänyt koko ajan.
roger bevins iii

Häneltä pääsi yksi sydäntäsärkevä nyyhkäys.
hans vollman

Tai huokaus. Minusta se kuulosti paremminkin huokaukselta. Tunnistamisen huokaukselta.
pastori everly thomas

Muistamisen.
hans vollman

Kun yhtäkkiä muistaa, mitä on menettänyt.
pastori everly thomas

Jotkut vainajat, vielä myötätuntoon pystyvät, yrittävät kuitenkin taivutella Willietä siirtymään seuraavaan vaiheeseen - nuoren ei ole hyvä viipyä kovin pitkään välitilassa. Osa aaveista on pysynyt hautausmaalla niin kauan, että on haalistunut ja kaventunut ääriviivoiltaan. Osa ei ole ihmisenmuotoinen enää ollenkaan. Oleilu hautausmaalla on pitemmän päälle myös hyvin tylsää, vaikka monet takertuvatkin siihen jostain selittämättömästä syystä kynsin hampain eivätkä anna periksi edes vierailevien enkeleiden houkutuksille.

Vainajista muutama tulee lukijalle ennen pitkää tutuiksi joko omien puheenvuorojensa tai kumppaneidensa kuvailun kautta. On vanhoilla päivillään rakkauden autuuteen kuollut Hans Vollman, on yhtäkkisestä päähänpistosta itsemurhaan sortunut homoseksuaali Roger Bevins III, on aina hyvään pyrkinyt pastori Everly Thomas ja monenmoista muuta persoonaa yhteiskuntaluokasta toiseen ja historianajasta toiseen. Monenlaista surullista tarinaa kuullaan niin orjista kuin raiskatuista tytöistä.

Kirjan loppu on herkkä. Willie on vihdoinkin ymmärtänyt ja hyväksynyt kohtalonsa. On luopumisen aika.

Minä olen Willie   Olen Willie   Olen vaikka
   En olekaan
   Willie
   En willie mutta jotenkin
   Vähemmän
   Enemmän…
   Kaikki mitä sillä aiemmalla kaverilla (williellä) oli, täytyy nyt antaa takaisin (annetaan riemuiten takaisin) niin kuin se ei olisi koskaan minun (tai hänen) ollutkaan, eikä sitä siksi oteta pois, ei ollenkaan!
   Kun minä (joka olin williestä mutta en enää ole (pelkästään) williestä) palaan
   Suureen kauneuteen.

Ensi alkuun kirja vaikutti hankalalta, mutta hetken kuluttua tarina jo vei mennessään eikä tuntunut katkonaiselta hyppelyltä. Kysymyksiä heräsi. Miksi osa vainajista pysytteli niin tiukasti välitilassa? Olivatko he kenties jo käyneet tuomiolla ja tiesivät helvetin lieskojen odottavan? Halusivatko he vielä pitää yhteyden omaisiinsa? Estikö heitä luopumasta jokin voimakas tunne?

Lincoln bardossa on haasteellinen teos, mutta myös palkitseva. Lukuelämyksen onnistumisesta lankeaa suuri kiitos suomentaja Kaijamari Sivillille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti