Kustantaja: Teos 2019
Jos se näyttää siltä -teoksen tapahtumajakso käsittää
vain pari päivää ja on sisällöltään melko niukka, mutta Rimmisen runsaaseen
kieleen kääriytyneenä saa suuria mittasuhteita. Rimminen harrastaa omatekoisia
sanoja, jotka kuitenkin ovat osuvia ja ymmärrettäviä. Usein ne kuvaavat ääntä,
mistä muutama esimerkki: kurttuuntunut hiljaisuus, liikenteen ryijymäinen humu,
närpivä ääni, tikertävä kello. Lauseet ovat pitkiä ja monipolvisia ja välillä
on turtua kuvailevien sanojen määrään, mutta sitten niiden synnyttämät
mielikuvat tempaavat taas mukaansa. Parhaimmillaan teksti on todella osuvaa ja hauskaa.
Kirjan keskeinen hahmo on vanha herrasmies nimeltään
Lyysälä, tuttaville Lyy ja kirjan kertojalle ”sinä”. Herra Lyy elää yksinään
kerrostaloasunnossaan ja keskittyy hoitamaan vain omia asioitaan.
Eristäytyneisyys on verottanut hänen sosiaalisia taitojaan, hän hämmentyy
ihmisiä tavatessaan ja käyttäytyy töksysti. Puhekaan ei pitkään hiljaisuuteen
tottuneelta heti suju, vaan suusta tulee lähinnä murahduksia, tuhahduksia tai
vinkaisuja. Kokonaisten järkevien lauseiden kypsyttely vie Lyyltä niin pitkän
ajan, että keskustelukumppani on siinä vaiheessa usein jo häipynyt.
Talon pihalla yksinään puuhaileva pieni poika kuitenkin
jostain syystä mielistyy vaariin. Häntä ei haittaa, vaikkei saakaan
kysymyksiinsä vastauksia – yhteinen juoni ja huumori löytyvät
silti. Ehkäpä tämä ystävyyden alku reipastaa herra Lyytä muutenkin, koska hän lupautuu tekemään boolin taloyhtiön suunnittelemaan
auringonpimennysjuhlaan.
Juhlat eivät kylläkään mene herra Lyyn osalta kovin hyvin,
mutta aamulla paljastuu todellinen kauheus: herra Lyyn pieni ystävä on yön
aikana kadonnut! Epäilevätkö talon asukaat ja apuun hälytetyt poliisit herra
Lyytä syylliseksi katoamiseen? Luullaanko häntä pedofiiliksi?
Oikuttelevan muistin ja keikertyneen ajankulun suoniin
ruiskauttamaa avuttomuutta puolestaan seuraa jo pian loukattu porvariskiukku,
jota taas hännystelee joukko itsesyytöksiä, ja tällaisen vähintään kolmipäisen,
jähmettävää avaruudellista epävarmuutta ympärilleen röyhtäilevän
ilmestyskirjailmestyksen kanssa sinä siinä saat aikasi käydä rutisevaa
jaakopinpainia, mutta että onko siinä nyt kysymys epätoivoisesta
eloonjäämiskamppailusta vai samaisen eloonjäämisvietin lietsomasta raivokkaasta
pettingistä, mene ja tiedä, mutta jollakin kärsämäisen työteliäällä logiikalla
tuota makaaberia mittelöä seuraa mälvä, tuhiseva ymmärrys siitä että omaa
syytäsi se on kaikki…
Vaari panikoituu. Muulloin niin verkkainen herrasmies
alkaa ryntäillä poikaa etsimässä ympäri kaupunkia ensin jalkaisin ja sitten
autollaan ja aiheuttaa melkoisen sekasorron. Onneksi käy ilmi, että huoli on
turha. Vanhuksen ja pojan ystävyys voi jatkua ja kehittyä.
Alkuun se kysyy jokseenkin konventionaalisesti että missä
sä olet, ja jatkaa sitten vastausta odottamatta ja vähemmän odotuksen
mukaisesti tiedustelemalla, että kuis pyyhkii ukkoraiska, jolloin sinut täyttää
muodoton ja ruumiin kehyksiin yksinkertaisesti liian suuri ilo, joka alkaa pian
ryöpytä yli äyräiden kirskuvana nauruna, jonka kramppimaisten ulostulopuuskien
väleihin ryhdyt sitten sopertelemaan kiihtyneesti jonkinlaista kommunikaatiota,
yrityksiä kommunikaatioksi, hätäytyneitä yrityksiä kommunikaatiokanavan
aukipitämiseksi, jotakin sellaista kuin että tässä, tässähän minä, hyvin, hei,
hei kiitos, kiitos kun soitit, hyvin tässä, hyvintässä, lähellä, ihan lähellä,
minä.
Rimmisen kirja jakaa kyllä mielipiteitä. Toisten mielestä se
on verbaalista ilotulitusta ja toisten mielestä pikemminkin teennäistä
tekotaiteellisuutta. Olipa tyylistä mitä mieltä hyvänsä, niin itse kertomus on surumielisen
lempeä kuvaus lamaannuttavasta menetyksestä ja yksinäisyydestä, johon yllättävä ystävyys
tuo valoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti