RIMMINEN, MIKKO: Jos se näyttää siltä

Kustantaja: Teos 2019

Jos se näyttää siltä -teoksen tapahtumajakso käsittää vain pari päivää ja on sisällöltään melko niukka, mutta Rimmisen runsaaseen kieleen kääriytyneenä saa suuria mittasuhteita. Rimminen harrastaa omatekoisia sanoja, jotka kuitenkin ovat osuvia ja ymmärrettäviä. Usein ne kuvaavat ääntä, mistä muutama esimerkki: kurttuuntunut hiljaisuus, liikenteen ryijymäinen humu, närpivä ääni, tikertävä kello. Lauseet ovat pitkiä ja monipolvisia ja välillä on turtua kuvailevien sanojen määrään, mutta sitten niiden synnyttämät mielikuvat tempaavat taas mukaansa. Parhaimmillaan teksti on todella osuvaa ja hauskaa.

Kirjan keskeinen hahmo on vanha herrasmies nimeltään Lyysälä, tuttaville Lyy ja kirjan kertojalle ”sinä”. Herra Lyy elää yksinään kerrostaloasunnossaan ja keskittyy hoitamaan vain omia asioitaan. Eristäytyneisyys on verottanut hänen sosiaalisia taitojaan, hän hämmentyy ihmisiä tavatessaan ja käyttäytyy töksysti. Puhekaan ei pitkään hiljaisuuteen tottuneelta heti suju, vaan suusta tulee lähinnä murahduksia, tuhahduksia tai vinkaisuja. Kokonaisten järkevien lauseiden kypsyttely vie Lyyltä niin pitkän ajan, että keskustelukumppani on siinä vaiheessa usein jo häipynyt.

Talon pihalla yksinään puuhaileva pieni poika kuitenkin jostain syystä mielistyy vaariin. Häntä ei haittaa, vaikkei saakaan kysymyksiinsä vastauksia – yhteinen juoni ja huumori löytyvät silti. Ehkäpä tämä ystävyyden alku reipastaa herra Lyytä muutenkin, koska hän lupautuu tekemään boolin taloyhtiön suunnittelemaan auringonpimennysjuhlaan.

Juhlat eivät kylläkään mene herra Lyyn osalta kovin hyvin, mutta aamulla paljastuu todellinen kauheus: herra Lyyn pieni ystävä on yön aikana kadonnut! Epäilevätkö talon asukaat ja apuun hälytetyt poliisit herra Lyytä syylliseksi katoamiseen? Luullaanko häntä pedofiiliksi?

Oikuttelevan muistin ja keikertyneen ajankulun suoniin ruiskauttamaa avuttomuutta puolestaan seuraa jo pian loukattu porvariskiukku, jota taas hännystelee joukko itsesyytöksiä, ja tällaisen vähintään kolmipäisen, jähmettävää avaruudellista epävarmuutta ympärilleen röyhtäilevän ilmestyskirjailmestyksen kanssa sinä siinä saat aikasi käydä rutisevaa jaakopinpainia, mutta että onko siinä nyt kysymys epätoivoisesta eloonjäämiskamppailusta vai samaisen eloonjäämisvietin lietsomasta raivokkaasta pettingistä, mene ja tiedä, mutta jollakin kärsämäisen työteliäällä logiikalla tuota makaaberia mittelöä seuraa mälvä, tuhiseva ymmärrys siitä että omaa syytäsi se on kaikki…

Vaari panikoituu. Muulloin niin verkkainen herrasmies alkaa ryntäillä poikaa etsimässä ympäri kaupunkia ensin jalkaisin ja sitten autollaan ja aiheuttaa melkoisen sekasorron. Onneksi käy ilmi, että huoli on turha. Vanhuksen ja pojan ystävyys voi jatkua ja kehittyä.

Alkuun se kysyy jokseenkin konventionaalisesti että missä sä olet, ja jatkaa sitten vastausta odottamatta ja vähemmän odotuksen mukaisesti tiedustelemalla, että kuis pyyhkii ukkoraiska, jolloin sinut täyttää muodoton ja ruumiin kehyksiin yksinkertaisesti liian suuri ilo, joka alkaa pian ryöpytä yli äyräiden kirskuvana nauruna, jonka kramppimaisten ulostulopuuskien väleihin ryhdyt sitten sopertelemaan kiihtyneesti jonkinlaista kommunikaatiota, yrityksiä kommunikaatioksi, hätäytyneitä yrityksiä kommunikaatiokanavan aukipitämiseksi, jotakin sellaista kuin että tässä, tässähän minä, hyvin, hei, hei kiitos, kiitos kun soitit, hyvin tässä, hyvintässä, lähellä, ihan lähellä, minä.

Rimmisen kirja jakaa kyllä mielipiteitä. Toisten mielestä se on verbaalista ilotulitusta ja toisten mielestä pikemminkin teennäistä tekotaiteellisuutta. Olipa tyylistä mitä mieltä hyvänsä, niin itse kertomus on surumielisen lempeä kuvaus lamaannuttavasta menetyksestä ja yksinäisyydestä, johon yllättävä ystävyys tuo valoa.