18.11.2019

SAHA, KRISTIINA: Minäpäivät


Kustantaja: Otava 2019

Hellevi on 54-vuotias osastopäällikkö. Hän on tunnollinen työntekijä, mutta hieman väritön ja vetäytyvä. Firman toimitusjohtajan mielestä Hellevi tarvitsisi lisää karismaa, joten palkkioksi 20 vuoden palvelusta hän saa lahjakortin muodonmuutosseminaariin. Sieltä Hellevi intensiivivalmennuksen tuloksena tulee (toivon mukaan) palaamaan täysin uudistuneena kuin Fenix-lintu.

- H, sä oot tehokas ja osaava, ihana kultakimpale. Luotettava. Paras kaikista. Pystyvä pylväs. Mutta kuule, hän sanoi. – Näinä aikoina ei vaan voi levätä laakereilla. Ei vaan yksinkertaisesti voi… Meidän pitää yhdessä miettiä sun kehityssuunnat ja ottaa asiantuntijat avuksi. Tää auttaa sua tulemaan paremmaksi johtotähdeksi sun alaisille.

Hellevi on yksineläjä, itsellinen nainen, jonka paheena on rakkaus makeaan (mikä jossain määrin näkyy ulkomuodossa) ja toiveena elämän viimeisen aterian kohdalla torin lihapiirakka pahvikahvin kera. Työpaikan säilyttääkseen hän on kuitenkin valmis muuttumaan millaiseksi vain. Firmaa ja asemaa hän ei mitenkään rakasta, mutta yli viisikymppisellä naisella ei työmarkkinoilla ole valitettavasti kovin paljon kysyntää.

Hellevin arkeen kuuluvat vierailut terveyskeskuksessa tapaamassa skitsofreniaa sairastavaa äitiä. Äiti on äärimmäisen uskonnollinen ja turhankaino ja näkee kaikkialla mitä mielikuvituksellisimpia uhkia. Osaston potilaita ja hoitajia hän sättii päin naamaa ja huutaa apua kuin palosireeni. Tyttären niskaan satelee nuhteita ja varoituksia kuin tämä olisi vielä pieni lapsi. Kylpyläseminaarista äiti kehottaa ehdottomasti kieltäytymään: siellähän voi saada basiliskoja tai aitsin, miehet ja rosvot voivat käydä kimppuun. Ainoastaan kettukarkit saavat äidin rauhoittumaan hetkeksi. Ja kertomukset Hellevin veljestä eli jo aikaa sitten kuolleesta Nasse-kissasta.

Kirjassa taivaitahipovat markkinointipuheet ja tyhjät puheenparret lentelevät. Markkinoijat ovat ylenpalttisen positiivisia tavalla, jonka mieltää amerikkalaiseen valkohampaiseen hymyyn. Vastapainona ovat Hellevin äidin saarnat väärinkäsityksineen ja sanavirheineen. Yhteisvaikutelma on aika koominen. Lakonisissa ja ironisissa loppupäätelmissä on paljon viisautta.

Omissa muistikuvissani olin ollut onnellisempi, kun en koko aja miettinyt, miten tulla onnelliseksi.

Elämä oli säälimätöntä. Piti keksiä yhä parempia tapoja selättää ongelmat ja pelot, kun entiset lakkasivat toimimasta. Tänään se oli post-it -lapulle piirretty hymynaama ja turhankehu, huomenna jotain muuta.

Ehkä tulevaisuudessa suurin osa ihmisistä olisi irtisanottu elämänsä aikana monen monituista kertaa. Se olisi täysin normaalia, ja ansioluettelo, jossa ei olisi mainintaa yksistäkään potkuista, vaikuttaisi epäilyttävältä ja henkilö liian turvallisuushakuiselta.

Minäpäivät sisältää absurdeiksi laajenevia tilanteita niin työporukan risteilyltä kuin kylpylästä, niin terveyskeskuksesta kuin verenluovutustilaisuudesta. Kudelmaan liittyy silti tummempiakin lankoja. Sen enempää korostamatta selviää Hellevin äidin raskas elämä, ihmisten yksinäisyys ja turvattomuus sairauksien tullessa tai työpaikan mennessä alta. 

Kuinka monta uutta ammattia tässä pitää oppia ennen eläkeikää, että kelpaisi ja kelpaako sittenkään? Jos ees eläkeikään asti elää, kun sekin vaan nousee. Aina on joku vika. On liian vanha tai liian koulutettu tai liian vähän koulutettu tai liian mies tai jotain. Pitää olla liikkuva, joustava, itseohjautuva, heittäytyvä, luova ja milloin mikäkin superpallo. Ja koko ajan pitää hymyillä vaan.

Minäpäivät-romaani päättyy tavalla, joka jättää mahdollisuuden myös jatko-osalle (tai osille). Olisikin mukava kuulla, millaiseksi Hellevin elämä jatkossa muotoutuu. Mitä osaa tulevat siinä näyttelemään kylpylässä tutuksi tullut Biisoni tai äidin potilastoveri Otsa?

Kristiina Saha (s. 1968) on lavastaja ja vaatesuunnittelija, joka on lavastanut mm. Salatut elämät -televisiosarjaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti