Kustantaja: Otava 2019
Hellevi on 54-vuotias osastopäällikkö. Hän on tunnollinen
työntekijä, mutta hieman väritön ja vetäytyvä. Firman toimitusjohtajan mielestä
Hellevi tarvitsisi lisää karismaa, joten palkkioksi 20 vuoden palvelusta hän
saa lahjakortin muodonmuutosseminaariin. Sieltä Hellevi
intensiivivalmennuksen tuloksena tulee (toivon mukaan) palaamaan täysin
uudistuneena kuin Fenix-lintu.
- H, sä oot tehokas ja osaava, ihana kultakimpale.
Luotettava. Paras kaikista. Pystyvä pylväs. Mutta kuule, hän sanoi. – Näinä
aikoina ei vaan voi levätä laakereilla. Ei vaan yksinkertaisesti voi… Meidän
pitää yhdessä miettiä sun kehityssuunnat ja ottaa asiantuntijat avuksi. Tää
auttaa sua tulemaan paremmaksi johtotähdeksi sun alaisille.
Hellevi on yksineläjä, itsellinen nainen, jonka paheena on
rakkaus makeaan (mikä jossain määrin näkyy ulkomuodossa) ja toiveena elämän
viimeisen aterian kohdalla torin lihapiirakka pahvikahvin kera. Työpaikan
säilyttääkseen hän on kuitenkin valmis muuttumaan millaiseksi vain. Firmaa ja
asemaa hän ei mitenkään rakasta, mutta yli viisikymppisellä naisella ei
työmarkkinoilla ole valitettavasti kovin paljon kysyntää.
Hellevin arkeen kuuluvat vierailut terveyskeskuksessa
tapaamassa skitsofreniaa sairastavaa äitiä. Äiti on äärimmäisen uskonnollinen
ja turhankaino ja näkee kaikkialla mitä mielikuvituksellisimpia uhkia. Osaston
potilaita ja hoitajia hän sättii päin naamaa ja huutaa apua kuin palosireeni. Tyttären
niskaan satelee nuhteita ja varoituksia kuin tämä olisi vielä pieni lapsi.
Kylpyläseminaarista äiti kehottaa ehdottomasti kieltäytymään: siellähän voi
saada basiliskoja tai aitsin, miehet ja rosvot voivat käydä kimppuun. Ainoastaan
kettukarkit saavat äidin rauhoittumaan hetkeksi. Ja kertomukset Hellevin veljestä
eli jo aikaa sitten kuolleesta Nasse-kissasta.
Kirjassa taivaitahipovat markkinointipuheet ja tyhjät
puheenparret lentelevät. Markkinoijat ovat ylenpalttisen positiivisia tavalla,
jonka mieltää amerikkalaiseen valkohampaiseen hymyyn. Vastapainona ovat Hellevin
äidin saarnat väärinkäsityksineen ja sanavirheineen. Yhteisvaikutelma on aika
koominen. Lakonisissa ja ironisissa loppupäätelmissä on paljon viisautta.
Omissa muistikuvissani olin ollut onnellisempi, kun en
koko aja miettinyt, miten tulla onnelliseksi.
Elämä oli säälimätöntä. Piti keksiä yhä parempia tapoja
selättää ongelmat ja pelot, kun entiset lakkasivat toimimasta. Tänään se oli
post-it -lapulle piirretty hymynaama ja turhankehu, huomenna jotain muuta.
Ehkä tulevaisuudessa suurin osa ihmisistä olisi
irtisanottu elämänsä aikana monen monituista kertaa. Se olisi täysin normaalia,
ja ansioluettelo, jossa ei olisi mainintaa yksistäkään potkuista, vaikuttaisi
epäilyttävältä ja henkilö liian turvallisuushakuiselta.
Minäpäivät sisältää absurdeiksi laajenevia tilanteita
niin työporukan risteilyltä kuin kylpylästä, niin terveyskeskuksesta kuin
verenluovutustilaisuudesta. Kudelmaan liittyy silti tummempiakin lankoja. Sen
enempää korostamatta selviää Hellevin äidin raskas elämä, ihmisten yksinäisyys
ja turvattomuus sairauksien tullessa tai työpaikan mennessä alta.
Kuinka monta uutta ammattia tässä pitää oppia ennen
eläkeikää, että kelpaisi ja kelpaako sittenkään? Jos ees eläkeikään asti elää,
kun sekin vaan nousee. Aina on joku vika. On liian vanha tai liian koulutettu
tai liian vähän koulutettu tai liian mies tai jotain. Pitää olla liikkuva,
joustava, itseohjautuva, heittäytyvä, luova ja milloin mikäkin superpallo. Ja
koko ajan pitää hymyillä vaan.
Minäpäivät-romaani päättyy tavalla, joka jättää mahdollisuuden
myös jatko-osalle (tai osille). Olisikin mukava kuulla, millaiseksi Hellevin
elämä jatkossa muotoutuu. Mitä osaa tulevat siinä näyttelemään kylpylässä
tutuksi tullut Biisoni tai äidin potilastoveri Otsa?
Kristiina Saha (s. 1968) on lavastaja ja vaatesuunnittelija,
joka on lavastanut mm. Salatut elämät -televisiosarjaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti