POSTORINO; ROSELLA: Suden pöydässä

Kustantaja: Bazar 2019

Alkuteos: Le Assaggiatrici

Suomennos: Helinä Kangas

Rosella Postorino (s. 1978) on italialainen journalisti, kirjailija ja toimittaja. Suden pöydässä on hänen neljäs romaaninsa ja ensimmäinen suomeksi julkaistu teoksensa. Alkuteos Le Assaggiarici voitti arvostetun italialaisen Premio Campiello -kirjallisuuspalkinnon vuonna 2018.

Berliiniläinen Rosa Sauer on ollut naimisissa vain vuoden, kun aviomies Gregor lähtee vapaaehtoisena rintamalle. Kumpikaan puolisoista ei ole kansallissosialismin kannattaja, mutta velvollisuudentunne kutsuu puolustamaan isänmaata. Kun pommitukset Berliinissä kiihtyvät, katsoo Rosa parhaaksi muuttaa appivanhempiensa luo Gross-Partschiin Itä-Preussiin (nykyiseen Pohjois-Puolaan). On vuosi 1943 ja Rosa on kaksikymmentäkuusivuotias eloisa ja kaunis nainen.

Pian Rosan saapumisen jälkeen talon ovella seisoo kaksi SS-miestä. Yhdeksän muun naisen kanssa Rosasta tulee Hitlerin ruoanmaistaja, sillä vain muutaman kilometrin päässä Gross-Partschista sijaitsee natsiarmeijan salainen päämaja Sudenpesä, jossa Susi eli Hitler usein asustaa. Naisten tehtävänä on varmistaa kolme kertaa päivässä, ettei Johtajan ruokaan ole myrkytetty. Tietysti ajatus kuolemasta pelottaa, mutta toisaalta ruoka maistuu nälkiintyneiden naisten suussa taivaalliselta.

Aluksi otamme pieniä palasia, aivan kuin voisimme myös kieltäytyä tästä ruoasta, joka ei ole tarkoitettu meille, joka on tullut osaksemme sattumalta; olemme sattumalta sen arvoisia, että meidät on kutsuttu tälle aterialle. Mutta sitten ruoka laskeutuu vatsan tyhjään aukkoon, ja mitä enemmän tuo aukko täyttyy, sitä enemmän se laajenee ja sitä tiukemmin puristamme haarukoitamme. Omenastruudeli on niin hyvää että silmiini tulvahtaa kyyneleitä…

Jokaisen on syötävä oma ruoka-annoksensa ja odotettava sitten tunti paikoillaan, jotta ruoassa mahdollisesti oleva myrkky ennättää vaikuttaa. Hermojaraastava tilanne. Hiukan vaikea Rosan on perustella itselleenkään sitä, että on valmis laittamaan henkensä alttiiksi sen henkilön vuoksi, jota inhoaa.

Meillä ei ollut vaihtoehtoa, se oli alibimme. Olin vastuussa vain syömästäni ruoasta; syöminenhän on aivan viatonta toimintaa, kuinka se voisi olla synti? Häpesivätkö muut naiset sitä, että he myivät itsensä kahdellasadalla markalla kuukaudessa: hyvä palkka ja oivallinen ruoka päälle?

Kymmenen naisen joukko on sekalainen. On intohimoisia Hitlerin ihailijoita (Rosan määritelmän mukaan Kajahtaneet), on virallisiin tiedotteisiin naiivisti uskovia, on kyynikoita ja on vaikenijoita. Yhteishenki ei ole erityisen hyvä, koska useimmat ajattelevat vain omaa turvallisuuttaan. Vastoin parempaa tietoaan Rosa kuitenkin ajautuu auttamaan pulaan joutuneita tovereitaan, mikä kyllä vaatii rohkeutta jota hän ei ole uskonut itsessään olevan.

Kaikenlainen sankarillisuus oli tuntunut minusta järjettömältä jo vuosia. Minua hämmensi mikä tahansa intomielisyys, mikä tahansa usko, etenkin usko oikeuteen – se oli romanttisen idealismin jäänne, naiivi, epäaito tunne, irrallaan todellisuudesta.

Rosa joutuu puntaroimaan muitakin moraalisia ja eettisiä ongelmia. Miten paljon hän tosiasiassa tietää juutalaisiin kohdistuvasta vainosta? Onko hän vain sulkenut silmänsä, jottei joutuisi ottamaan kantaa? Kuinka monikerroksisia ihmisen tunteet ovat? Rosa rakastaa ilman muuta yhä puolisoaan, mutta tämä ei välttämättä ole enää edes elossa. Voiko silloin antautua ruumiin himolle, etenkin jos suhteesta saattaa olla hyötyä? Sota loppuu aikanaan, miten elää itsensä kanssa sen jälkeen?

Suden pöydässä -romaani kuvaa sujuvasti ja kiinnostavasti Hitlerin aikaa uudenlaisesta näkökulmasta. Postorino näki vuonna 2012 lehtijutun tuolloin 95-vuotiaasta Margot Wölkistä, joka oli yli seitsemänkymmentä vuotta pitänyt salassa kaikilta (jopa aviopuolisoltaan), että oli sota-aikana ollut yksi Hitlerin ruoanmaistajista ja ainoa Punaisen Armeijan teloitukselta säästynyt. Wölkiä haastattelemaan kirjailija ei ehtinyt ennen tämän kuolemaa, mutta idea kirjaan oli saatu.