JÄRVIKALLAS, MARKO: Sano jotakin kaunista

Kustantaja: Siltala 2021

Kirjailija ja dramaturgi Mikko Järvikallaksen toinen novellikokoelma Sano jotakin kaunista sisältää kymmenen lyhyehköä novellia. Ne alkavat yleensä arkisesta tilanteesta, mutta rupeavat jossain vaiheessa viemään hyvinkin kummallisille ja ennalta arvaamattomille teille. Tunnelma on epätodellinen: mikä on totta ja mikä unta tai ylikiihottuneen mielikuvituksen tuotetta?  

Todellisuuteen voi luottaa. / Todellisuuteen täytyy voida luottaa. / Mitä järkeä tässä muuten on?  

Tapahtumiin saadaan yhden henkilön näkökulma, mutta muidenkin mielipiteet saattavat paljastua esimerkiksi käytyjen keskustelujen välityksellä. Kertojan sukupuoli vaihtelee, samoin ikä ja asema, mutta kertojan ääni pysyy melko samanlaisena novellista toiseen. Joissakin tapauksissa novellia joutuu lukemaan pitkälle ennen kuin selviää edes kertojan sukupuoli, mutta toisaalta Järvikallas onnistuu lyhyenkin tarinan puitteissa paljastamaan henkilöistään yllättävän paljon.

Ihmisten väliset suhteet ovat novelleissa aika outoja ja mutkikkaita. Suhde ei aina ole tasapainossa, vaan yksi osapuolista saattaa olla selvästi hallitseva ja toinen hänen varjoonsa jäävä. Silloin heikompi voi toimia eri tavoin: alistua osaansa, repiä itsensä irti suhteesta tai yrittää muuntautua esikuvansa kaltaiseksi. Nuori nainen alkaa novellissa Kaikki on taas hyvin esiintyä ulkomailla äkillisesti kuolleena kaksossiskonaan ja omia vähän kerrassaan tämän elämää itselleen. Menettääkö hän samalla jo ennestään hauraan identiteettinsä?

Olen repäissyt itseni irti. / Se joka olin, on käymässä vieraaksi, katoamassa. / Mutta kuka on tullut tilalle?  

Vanhempien ja lasten välinen suhde pulpahtaa novelleissa usein esiin. Lapsuus muistetaan harvoin turvallisena ja välit vanhempiin hyvinä, vaan pikemminkin muistetaan pelot, riidat ja ilkeät sanat. Etenkin pojat saattavat tuntea olevansa vanhempien mielestä liian herkkiä ja epämiehekkäitä eivätkä pääse sinuiksi itsensä kanssa aikuisinakaan. Esimerkiksi novellissa Eksyneet nuori poika oivaltaa yhtäkkiä, että hänen kaikkitietävä isänsä onkin pohjimmiltaan heikko ja tarvitsee huolenpitoa.

Kirjan tyyli on näennäisen asiallinen, mutta pinnan alla aistii salaperäistä imua, mitä vaihtelevan pituiset lauseetkin vahvistavat. Ihmisissä tapahtuvaa kehitystä ja muutosta Järvikallas kuvaa milloin lempeän humoristisesti, milloin dramaattista symboliikkaa viljellen. Mitä tarkoittaa peuranpää? Mitä Hindenburg-ilmalaivan tuho? Onko muutos hyvä vai ollaanko lähellä romahdusta?

Huuhtelen kasvot. / En päästä irti. / En ole vajoamassa mihinkään. / Olen tukevasti tässä, seison jaloillani kuin kuka tahansa ihminen. Raajat, rintakehä, selkäranka ja niska, sisäelimet, iho, kaikki minun käytössäni. Olen vahva.