KEKKONEN, HELMI: Tämän naisen elämä

Kustantaja: Siltala 2021

Viisitoistavuotias Helena pukee äitinsä hautajaisiin ylleen punaisen mekon, koska tietää tämän pitäneen siitä aivan erityisesti. Ja ajattelee kulmakarvoja, tissejä ja poikaystäväänsä Johannesta, koska äidin ajatteleminen tekee liian kipeää. Äiti on tehnyt itsemurhan ja Helena tuntee syyllisyyttä: hän olisi ehkä voinut estää äidin kuoleman, jos olisi tehnyt erilaisia valintoja.

Kotona Helena ja isä keskittyvät arkisiin asioihin. Äidistä, äidin kuolemasta ja sen syistä ei puhuta, koska isä ajattelee niin vaimentavansa tyttären surua, mutta vaikutus on juuri päinvastainen: purkautumatta jäävät tunteet pakkautuvat Helenan mielen pohjalle ja pitävät surun elossa. Tytär puolestaan vaikenaa, koska haluaa olla isälle mieliksi.

Isällä ja minulla menee ihan hyvin ja silti me elämme puristuksissa näiden menneisyydestä kantautuvien äänien, kuvien ja tuoksujen alla vaikka kuinka yrittäisimme jotain muuta, olla jotenkin toisin. Olemme yhä aavistuksen kaikelta piilossa, emme vieläkään tiedä mikä on normaalia ja mikä ei, ei ole mitään mihin verrata, ainakaan minulla ei ole, emmekä me pysty puhumaan tapahtuneesta, palaamaan siihen päivään, emme sitä edeltäviin viikkoihin ja kuukausiin, emme äitiin ollenkaan, emme ikinä.

Kronologisesti etenevään nykyhetkeen limittyy kursiivilla kirjoitettua tekstiä, joka kertoo ajasta, jolloin äiti oli vielä elossa. Pieni Helena ei ymmärrä, mikä äidin sairaus oikein on, mutta huomaa tämän kyllä poikkeavan muista äideistä. Naapurit puhuvat saamattomuudesta, koulutoverit nimittelevät hulluksi ja isäkin vaatii äitiä yrittämään enemmän. Äiti on arvaamaton: välillä riehakas ja sitten taas lamaannuttavan väsymyksen kourissa.

Aikuisena Helena ihmettelee, miksei äiti mennyt hoitoon aikaisemmin. Yksi syy saattoi olla se, että äiti halusi olla läsnä tyttärensä elämässä, vaikka ei sitten jaksanutkaan tarjota tälle lämpöä ja hoivaa. Todennäköisempi syy oli kuitenkin häpeä. Menneillä vuosikymmenillä mielenterveyden ongelmat pidettiin salassa eikä niistä puhuttu edes kotona. Isäkin vain kuiskutti, että äiti on väsynyt; ei häiritä häntä, ollaan hissuksiin.

Aivan kuin olisi olemassa jokin sopimus. Aivan kuin me kaikki kolme olisimme jossain vaiheessa yhdessä päättäneet, että tämä tämmöinen on ihan normaalia ja sopivaa. Niin kuin me olisimme ihan tavallinen perhe.

Vuodet vierivät. Helena työskentelee lastensuojelussa, mutta kokee huostaanottotilanteet liian läheisiksi ja alkaa uupua. Yhä useammat asiat rupeavat ärsyttämään: isän kömpelöt yritykset puhella menneestä, aviopuolison huolestuneisuus, oma pohdiskelu lapsen hankkimisesta. Äiti tuntuu olevan läsnä kaikkialla. Järjellä Helena tietää äidin tehneen itse ratkaisunsa, mutta silti voimalla pintaan nousseet suru ja syyllisyydentunne väsyttävät hänet täysin. Toistuuko äidin kohtalo?

Minä en ymmärrä, mikä minulla on. Mikä minulla on? Olen vihainen koko ajan, ihan joka hetki, silloinkin kun olen niin väsynyt että pystyn vain makaamaan, kuin olisi jotain paksua liejua rinnan alla eikä se kuitenkaan tunnu olevan minussa tai tulevan minusta, se on jotain ympärilläni ja ylläni, kaikkialla, minä hautaudun sen alle.

Luulisi, että näin musertavasta surusta ja syyllisyydestä kertova kirja olisi raskasta luettavaa, mutta niin ei ole. Kekkonen kuvaa Helenan kasvavaa ahdistusta hienovireisesti, lempeästi ja välillä jopa huumorilla, joten lukija ei imeydy mihinkään synkkään kurimukseen. Ymmärrystä psyykkisestä sairaudesta kärsivää ihmistä kohtaan kirja kuitenkin kasvattaa. Siksi se on tärkeä.