SUSILUOTO, SAILA: Kehrä

Kustantaja: Otava 2021

Saila Susiluoto (s. 1971) on palkittu runoilija, jolta 2021 ilmestyi ensimmäinen romaani nimeltä Kehrä. Tosin tämäkin teos muistuttaa enemmän proosarunoa kuin perinteistä romaania. Teksti on hienostunutta ja moniulotteista, mutta kiinnostavasti myös pikkuisen rosoista. Toistuvana symbolina on kehrä: antiikin maailman napa, aurinko, mehiläispesä, koko elämä.

Mazzano Romano on italialainen keskiaikainen pikkukaupunki, jota ympäröi ihmeellinen luonto. Trejan laakson vesiputoukset puskevat höyryä niin että edessä nouseva vuori on kuin elokuvasta Sumuisten vuorten gorillat, tämä on näkymä parvekkeen aitiolta. Ensimmäisenä yönä laakson yllä näkyvät tähdet, lehtipöllö laulaa, putouksen kuohu. On niin hiljaista että taivaalle miltei repeytyy linnunradan kumea ääni.

Suomalainen kirjailijapariskunta viettää neljä viikkoa Mazzanon kylän linnakkeessa eli borgossa sijaitsevassa taiteilijaresidenssissä. Asunto on kostea ja kylmä, mutta etenkin ensi päivinä sieltä avautuvat hurmaavat maisemat korvaavat epämukavuudet. Vähitellen kuitenkin jopa kauneuteen tottuu ja huomio kiinnittyy enemmän kylän rähjäisyyteen ja likaisuuteen.

… seinillä ryöpsähtelevät villiviinit, ruukuissa kasvaa milloin mitäkin mutta aina jotain, sinisiä kukkia, pieniä tomaatteja, vaaleanpunaisia pelargonioita, basilikaa, tunnistamattomia rönsyjä, kadun yllä roikkuu erivärisiä vaatteita tai räsyjä, pimeässä ja kosteassa, eivät ne siinä kuivu, tuolla on rikkinäisiä ämpäreitä, jalan edestä talon koloihin luikahtavia takkuisia kissoja…

Nainen kirjaa päivittäin muistiin kokemuksiaan, kun residenssin asukkaat tutkivat kylän ympäristöä, luontoa ja ikivanhoja muistomerkkejä tai matkustelevat suurempiin kaupunkeihin. Paikat, tapahtumat ja kokemukset löytävät yllättäviä yhtymäkohtia antiikin myyteihin, Egyptin jumaliin, satuihin ja naisen näkemiin mystisiin uniin.

Päiväkirjanomaisten merkintöjen lomaan nainen sirottelee eri suuntiin harhailevia mietteitään. Hän ajattelee esimerkiksi monin tavoin lahjakasta isäänsä, jonka elämää lukuisat pelot rajoittavat. Tytär puolestaan saa äidin miettimään asioiden tärkeysjärjestystä. Tyttö suree lajikatoa, luonnon kuormittumista ja saastumista eikä halua tehdä tai omistaa mitään turhaa. Hän ei usko, että sanat riittävät enää pelastamaan kaunista maailmaamme.

Miksi surra kirjoituksen katoamista, runojen, lauseiden ja tarinoiden häviämistä, merkityksen vähenemistä, oman ruumiin vanhenemista ja hajoamista, kun luonto, koko sen avara ja loistavan kukoistava elonkirjo on vähä vähältä katoamassa? Meidän maailmamme joka ei ole ihmiskunnan kaaren säkenöivä kulissi, silti se on ainut joka olemassaolomme kerran todisti, Maa.

Eniten nainen kuitenkin pohtii omaa kirjailijantyötään ja omaa luovuuttaan. Hän oli suunnitellut aloittavansa Italiassa seuraavaa teostaan ja kokeilevansa runojen jälkeen jotain ihan uutta. Mitään ei kuitenkaan tunnu syntyvän. Novelleihin olisi ideoita, mutta teksti ei lähde vetämään. Romaanimuoto taas ei tunnu omalta. Nainen haluaisi luoda taivaanrannan kultaisesta kehrästä siistin kerän, mutta tulos saattaakin olla sotku!

Tuntuu kuin olisin kävellyt runosta kauas, kuin olisin katkaissut taustalla alati jylläävän metaforakoneiston, ikään kuin metafora itsessään olisi liikaa tai ei riittäisi, kuin se olisi liian kaukana, ei enää tavoittaisi mitään. Vielä kauempana on romaanimuoto jota olen hakenut, johon olen kyllästynyt heti, muotoon tai omaan ääneeni muodon sisällä, olen lakannut kirjoittamasta ja vaiennut. Jokaisen hiljaisuuden jälkeen tuntuu että olen yhä vähemmän kirjailija, vähemmän minä, mitään. Muodonmuutoksessa tämä on kivuliainta. Jotain, jokin on muuttumassa mutta ei ole takeita mitä liikahduksen takana on, perhosen väreilevät, loistavat siivet tai pieni, tuhkaantunut kotelo josta elämä on lopullisesti kadonnut.

Kehrä on kaunis ja monikerroksinen teos, joka tarjoaa loputtomasti oivallettavaa ja nautiskeltavaa. Se on yhtä aikaa haikea hyvästijättö entiselle maailmallemme ja toiveikas katse tulevaisuuteen. Ehkäpä sanoissa sittenkin on voimaa.