McCONAGHY, CHARLOTTE: Viimeinen muuttolintu

Kustantaja: WSOY 2021

Alkuteos: Migrations

Suomennos: Sari Karhulahti

Viimeinen muuttolintu -romaanissa eletään maailmassa, josta ilmastonmuutoksen takia ovat kadonneet miltei kaikkia luonnossa elävät nisäkkäät, linnut, pölyttäjät ja kalat. Olemassa on enää vain lemmikkieläimiä tai eläintarhoihin ja suojelualueille pelastettuja lajiensa viimeisiä edustajia. Luonnossa elää kuitenkin vielä yksi sitkeä laji: lapintiirat, joiden huikean pitkää – ja ehkä viimeistä - muuttomatkaa Grönlannista Antarktikselle Franny Stone on päättänyt seurata.

Franny on kiinnittänyt paikantimen kolmeen lapintiiraan ja etsii nyt laivaa, jolla voisi seurailla lintujen muuttoreittiä ja jäljittää tienoon, jonne linnut Antarktiksella asettuvat. Hän on päätellyt, että lintujen määränpäässä on vielä saatavissa kalaa ja lupailee kalastusalus Saghanin kapteenille Ennisille palkkioksi matkasta kerrassaan harvinaislaatuista loistoapajaa. Franny itse on kyllä vegaani ja kalojen tappaminen kauhistuttaa häntä, mutta hätä ei lue lakia.

Matkansa Franny joutuu kustantamaan työskentelemällä laivan joka paikan höylänä: tekemään sormet verillä solmuja, siivoamaan, auttamaan keittiössä. Yrmeä miehistö alkaa matkan edetessä hyväksyä Frannyn osaksi porukkaa ja uskoa luvattuun kalasaaliiseenkin. Kapteeni Ennisin pontimena puolestaan saattaa olla jotain ihan muuta kuin saalis.

Kalastusaluksen matkaan limittyvät Frannyn aiemmat vaiheet. Jo hänen ollessaan lapsi naapurit sanoivat, että ”likka on levoton sielu” ja tämä levottomuus jatkui aikuisiässäkin. Olipa Franny missä vain, ennen pitkää seinät alkoivat kaatua päälle ja hänen oli lähdettävä pois tietämättä, minne tai miten pitkäksi aikaa. Kuvaan kuuluivat myös väkivaltakohtaukset ja unissakävely. Kaikki varmaan seurausta äidin katoamisesta, kun Franny oli tuskin teini-iässä.

Ilmeisesti Frannyn menneisyydessä on ollut myös jokin hirveä tapahtuma, jonka takia hän on joutunut vankilaan, mutta onko hän vaatimassa itselleen vielä ankarampaa rangaistusta jostakin, jolle ei ehkä voinut mitään? Tuntuu kuin Franny matkatessaan lapintiirojen perässä sovittaisi jotain velkaa ornitologipuolisolleen Niallille, jolle kirjoittelee ahkerasti kirjeitä niitä kuitenkaan koskaan lähettämättä. Hallitseeko Frannya suruun liittyvä kuolemanvietti vai sittenkin selviytymisvaisto?

Kerran elämän huvetessa – huvetessa todella, aivan oikeasti, ei pelkästään synkissä tulevaisuudenkuvissa vaan konkreettisena sukupuuttoaaltona tässä meidän ajassamme – päätin seurata eräitä lintuja valtameren poikki. Ehkä toivoin, että ne johdattaisivat minut jonnekin, minne olivat paenneet muut niiden kaltaiset olennot, luontokappaleet, jotka uskoimme tappaneemme. Ehkä luulin, että minulle selviäisi, mikä pakotti armotta minut jättämään kerran toisensa jälkeen taakseni ihmiset, paikat, kaiken. Tai ehkä vain toivoin, että lintujen viimeinen muuttomatka opastaisi minut sinne, minne kuulun.

Viimeinen muuttolintu -romaani varoittaa siitä, mihin ihmisten itsensä aikaansaama ilmastonmuutos saattaa johtaa. Kaikki ei ole ihan uskottavaa, mutta hyvin kirjoitettu lukuromaani voi silti herätellä ajatuksia ihmisissä, joille median ja tietokirjojen uhkakuvat ovat liikaa. Etenkin kun lopussa pilkahtelee jo hieman tulevaisuudenuskoakin. Tätä kirjaa voisi suositella niille, jotka viehättyivät Delia Owensin romaanista Suon villi laulu.