VUONG, OCEAN: Lyhyt maallinen loistomme

Kustantaja: S & S 2021

Alkuteos: On Earth We’re Briefly Gorgeous (2019)

Suomennos: Tero Valkonen

Äiti hyvä, Kirjoitan saadakseni sinuun yhteyden, vaikka joka sana viekin sanan verran kauemmas sieltä missä olet… En oikein tiedä mitä yritän sanoa. Tarkoitan varmaan, että joskus en tiedä keitä tai mitä me olemme. Joinain päivinä tunnen itseni ihmiseksi, toisina pikemminkin ääneksi. Kosketan maailmaa en suinkaan itsenäni vaan kaikuna siitä, kuka olin. Joko kuulet minua? Pystytkö lukemaan minua?

Lyhyt maallinen loistomme -teos on kirje tai tilinteko, jota kolmekymppinen poika kirjoittaa äidilleen. Tässä nykyisessä elämässä äiti ei valitettavasti osaa sitä lukea, mutta poika toivoo hänen kuitenkin jossain seuraavassa elämässä löytävän ja lukevan tämän kirjan. Kirja luovii menneen ja nykyhetken välillä, kertoo pojan kuulemien tarinoiden perusteella isoäidin ja äidin elämästä ja selvittelee pojan omia kokemuksia ja ajatuksia.

Maalla kasvaneen isoäidin nimi oli alun perin sama kuin hänen järjestyksensä perheen lapsista: seitsemäs. Seitsemäntoistavuotiaana hän jätti taakseen järjestetyn avioliiton ja pienen tyttären ja otti itselleen mahdollisimman kauniin uuden nimen. Hänestä tuli Lan eli Lilja. Saigoniin 1960-luvulla saapunut Lan joutui ansaitsemaan elantonsa amerikkalaisten sotilaiden viihdyttäjänä, tuli raskaaksi ja synnytti tyttären, joka sai kauniin nimen hänkin: Hong eli Ruusu.

Lanin tulevaisuus näytti lupaavalta, kun hän tapasi virginialaisen maalaispojan Paulin ja meni tämän kanssa naimisiin vietnamilaisin menoin vuonna 1968. Pariskunta erotettiin kuitenkin tylysti. Vasta vuonna 1990 sodan ja sekasorron keskellä lapsensa kanssa elänyt Lan onnistui pakenemaan Vietnamista ja saamaan yhteyden Pauliin filippiiniläiseltä vankileiriltä.

Paulin avulla perhe pääsee Yhdysvaltoihin. Lanin lisäksi Connecticutin Hartfordissa sijaitsevaan asuntoon asettuvat Hong-tytär ja tämän kaksivuotias poika, jota kutsutaan pikkukoiraksi. Nimitys kuulostaa halventavalta, mutta on tarkoitettu suojelemaan lasta pahantahtoisilta hengiltä, jotka ohittavat arvottomilta kuulostavat kohteet ja jättävät henkiin.

   Aivan, oli sota. Aivan, me tulimme sen keskipisteestä. Siinä sodassa nainen antoi itselleen uuden nimen, Lan, julisti nimeämisen myötä itsensä kauniiksi ja teki sen jälkeen kauneudesta jotain säilyttämisen arvoista. Siitä syntyi tytär, ja siitä tyttärestä poika.

   Minä selitin itselleni kaiken aikaa, että me synnyimme sodasta – mutta äiti, olin väärässä. Me synnyimme kauneudesta.

   Älköön kukaan erehtykö luulemaan meitä väkivallan hedelmiksi – mutta kun väkivalta lävisti hedelmän, se ei pilannut sitä.

Isoäiti ja äiti kärsivät kumpikin sotakokemusten aiheuttamista traumoista. Äiti on myös väsynyt tehtyään nälkäpalkalla pitkiä päiviä kynsihoitolassa hankalassa asennossa ja kemikaalihuuruja hengittäen. Raivonpuuskat kohdistuvat pikkukoiraan: rystyiskuja, kämmenellä lyöntejä, pimeään kellariin telkeämisiä ja esineille heittelemisiä (mm. keraamisella teepannulla päähän). Onko äiti siltikään hirviö?

Pikkukoiran äiti on hyvin vaaleaihoinen, mitä Vietnamissa ei katsottu hyvällä, mutta olisi Yhdysvalloissa ollut suuri etu. Esteenä etenemiselle on kuitenkin äidin luku- ja kirjoitustaidottomuus sekä vaikeus (tai haluttomuus) oppia puhumaan englantia. Hänen surkuhupaisa yrityksensä ostaa häränhäntää lihatiskiltä elekielellä kannustaa pikkukoiraa opiskelemaan englantia mahdollisimman nopeasti ja kattavasti, jotta hän pystyisi toimimaan perheen tulkkina erilaisissa tilanteissa.

Pikkukoira itse joutuu kiusaamisen kohteeksi ihonvärinsä vuoksi ympäristössä, jossa aasialaisia ei vielä ole. Hän poikkeaa muista myös herkkyytensä vuoksi ja vielä siksikin, että tietää jo tässä vaiheessa pitävänsä enemmän pojista kuin tytöistä. Kouluopinnot alkavat kuitenkin hitaan alun jälkeen sujua hyvin ja johtavat aikanaan yliopistoon saakka.

Tärkeä rajapyykki pikkukoiran elämässä on kesätyö neljätoistavuotiaana miehisessä porukassa tupakkafarmilla. Siellä pikkukoira tapaa pari vuotta vanhemman kovapintaisen ja kapinoivan Trevorin. Nuorukaisten välinen ystävyys, tunteiden lämpeneminen ja fyysinen rakkaus on kuvattu suorasukaisesti ja samalla kauniisti.

...kuin olisimme olleet kaksi ihmistä kaivautumassa yhteen ruumiiseen ja sulautuneet samalla yhteen niin, ettei jäljelle jäänyt paikkaa joka olisi sanonut minä.

Valitettavasti Trevoriin liittyy myös alkoholin ja huumeiden käyttö. Hän on jäänyt koukkuun murtuneen nilkan hoitoon määrättyihin pillereihin, jotka myöhemmin osoittautuvat heroiiniksi, ja kuolee yliannostukseen 22-vuotiaana. Samoihin aikoihin pikkukoira menettää myös isoäitinsä. Ehkäpä tämä surullinen vaihe saa pikkukoiran itsensä jättämään huumekokeilut sikseen.

Vuong pohtii paljon kieltä, kirjoittamista ja kirjallisuutta. Mikä merkitys on äidinkielen menettämisellä, jos uutta kieltä ei tule tilalle? Värittyvätkö sanat ihmisen taustan ja kokemusten perusteella? Pysyykö tieto todellisena, kun sen kirjoittaa muistiin, vai liukeneeko se? Onko asioilla vain yksi oikea nimitys?

Kuka menetetään tarinassa jonka me itsellemme kerromme? Kuka menetetään sisällemme? Tarinahan on yhdenlaista nielemistä. Kun avaa suunsa ja puhuu, jäljelle jäävät vain luut, joita ei kerrota.

Ocean Vuong (s. 1988) aloitti kirjailijanuransa runoilijana, mikä näkyy hänen esikoisromaanissaan Lyhyt maallinen loistomme. Kaunis ja monikerroksinen kieli antaa tapahtumille syvyyttä ja pehmentää sitä, mikä on vastenmielistä ja rumaa. Symboliikkaa on paljon, mutta lukijan itsensä tulkittavaksi jää, miten monarkkiperhosten muutto liittyy pikkukoiran perheeseen tai apinan aivojen syönti hänen äitiinsä. Suomentaja Tero Valkosen työ ei varmaankaan ole ollut helppo, mutta lopputulos on hieno.

PS. Vuongin etunimeen liittyy hauska tarina. Äiti antoi pojalle Yhdysvaltoihin saavuttuaan uudeksi nimeksi Beach (ranta), mutta lausui sen kuin bitch (narttu), jolloin eräs tuttu ehdotti tilalle sanaa Ocean (valtameri). Tutkittuaan asiaa äiti hyväksyi ehdotuksen.

Joskus, kun en jaksa välittää, ajattelen että henkiinjääminen on helppoa; jatkaa vain kaiken sen varassa mitä itsellä jo on, tai sen mitä on jäljellä siitä minkä sai, kunnes jokin muuttuu – tai sitten tajuaa viimein, että on mahdollista muuttua joutumatta katoamaan, riittää kun odottaa myrskyn päättymistä, jolloin tajuaa että tosiaan, oma nimi on edelleen kiinni jossakin mikä elää.