HAMID, MOHSIN: Viimeinen valkoinen mies

Kustantaja: Otava 2022

Alkuteos: The Last White Man

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Eräänä aamuna Anders, valkoinen mies, sai herättyään huomata muuttuneensa syvän ja kiistämättömän ruskeaksi.

Pakistanilaistaustaisen brittikirjailijan Mohsin Hamidin (s. 1971) Viimeinen valkoinen mies -pienoisromaanin alkulause tuo väistämättä mieleen Franz Kafkan novelliklassikon Muodonmuutos, jossa kauppamatkustaja muuttuu yön aikana valtavaksi torakaksi. Hamidin päähenkilö Anders puolestaan on lempeäluontoinen keski-ikäinen mies, joka työskentelee kuntosalilla ja jonka äiti on vuosia sitten kuollut ja isäkin vakavasti sairas. Viime aikoina Anders on alkanut tapailla uudelleen teini-ikänsä ihastusta Oonaa, joogaohjaajaa. Ja nyt hän siis on ruskea.

Muuttumisensa jälkeen Anders on tietenkin epäuskoinen ja hämmentynyt, mutta sen jälkeen voimakkain tunne onkin viha. Anders tuntee olevansa ryöstön uhri, jolta on viety kaikista tärkein: minuus. Sitten tulee pelko jopa omaa olemusta kohtaan. Anders ilmoittaa työpaikalleen olevansa poissa sairauden vuoksi ja lähtee kauppaankin vain pakosta tuntien koko ajan olevansa uhattuna. Kukaan tutuista ei häntä tunnista, katseet ovat epäluuloisia ja käytös töykeää.

… kun hänelle oli käynyt selväksi, että hän oli vieras kaikille, jotka tunsi nimeltä, hän ei enää yrittänyt katsoa heitä silmiin, ei antanut katseen viivähtää tavalla, jonka saattoi ymmärtää väärin.

Ensimmäisenä kaikista ihmisistä Anders ilmoittaa muuttumisestaan Oonalle. Oona on palannut kotikaupunkiin tukeakseen äitiään perhetragedian jälkeen ja on väsynyt ja haluton. Silti hän lähtee Andersin luo, koska miehen hätä on niin suuri ja selitys hätään niin omituinen. Tapaaminen on hämmentävä, tunteet ristiriitaisia. Oonasta tuntuu, että hän pettää jonkun syleillessään tummaksi muuttunutta kumppaniaan.

… Oonan oli ponnistettava tahdonvoimansa, jotta hän näki Andersin miehen sisällä, jotta hän näki, että siinä oli Anders, tuttu Anders, jonka luona hän oli ollut monta yötä viime kuukausien mittaan…

Eihän Anders sentään ole ainoa muuttunut, vaan vähitellen heitä alkaa näkyä myös kuntosalilla, jossa ainoa tumma mies on tähän asti ollut siivooja. Ilmapiiri käy kyräileväksi ja kireäksi, alkaa esiintyä riitoja ja tappeluita, jopa toisten tahallista vahingoittamista. Kaupungilla roihahtaa väkivaltaisuuksia, ihmisiä ammutaan. Jotkut tummiksi muuttuneet valkoiset kokevat tilanteen niin ahdistavana, että turvautuvat itsemurhaan.

… lopputulos oli jo selvä, toisin sanoen että valkoinen mies oli tosiaan ampunut tumman miehen, mutta myös että tumma ja valkoinen olivat olleet yksi ja sama mies.

Netissä leviävät salajuoniteoriat, joiden mukaan vuosikausia on valmistettu sitä, että tumma väestönosa nousisi valtaan ja pyyhkisi pois valkoiset (ja paremmat) ihmiset. Oonan äiti on yksi kiihkomielisistä, joten tyttären näkeminen ruskean miehen kanssa saa hänet suorastaan voimaan pahoin. Anders puolestaan tunnustaa, että olisi ilman muuttumistaan luultavasti kodinturvajoukoissa häätämässä tummia pois kodeistaan.

…jos hän olisi ollut edelleen valkoinen, ehkä hän olisi nyt siellä, puhaltelisi valkoisia henkäyksiä käsiinsä vuorenvarmana asiansa oikeutuksesta tai ainakin turvassa ajatuksilta muiden asian oikeutuksesta…

Andersin isä kokee hänkin olonsa epämukavaksi seuratessaan tumman miehen ja valkoisen naisen lemmiskelyä, vaikka tumma mies onkin hänen oma poikansa. Kaikesta huolimatta isä on valmis viimeisilläkin voimillaan puolustamaan Andersia, jos tämä on vaarassa. Hyvin liikuttavasti isä haluaa myös kuolla hyvin, jotta poika ei ahdistuisi liikaa, vaan hänelle jäisi voimavaroja jatkaa elämäänsä.

Kun lähes kaikki kaupunkilaiset ovat muuttuneet, on elämä jo normalisoitumassa hyvää vauhtia ja useimmat ihmiset alistuneet tilanteeseen. Muutosta kun ei voi estää eikä kukaan myöskään pysty vieraasta ihmisestä sanomaan, onko tämä tumma syntyään vai yksi muuttuneista. Lopulta jäljellä onkin enää yksi ainoa valkoinen mies. Ja sitten ei enää häntäkään.

… hän oli mennyt naimisiin ja löytänyt rakkauden ja menettänyt rakkauden ja vaihtanut väri, ja mikä muutoksista oli merkittävin, sitä hän ei osannut sanoa, mutta luultavasti ei ainakaan väri.

Viimeinen valkoinen mies on ohut teos, mutta antaa paljon ajateltavaa ihmisyydestä, ennakkoluuloista ja rakkauden voimasta. Tunnelma on unenomainen; terävinä piirtyvät etualalle vain elämästä otetta hapuilevat Anders ja Oona ja koko nimetön kaupunki väkijoukkoinen jää sumennettuna taustalle. Epäselväksi jää, muuttuvatko ainoastaan tämän kaupungin ihmiset vai onko ilmiö laajempikin. Tästä tulee mieleen José Saramagon allegoria Kertomus sokeudesta.

Hamidilla on aivan oma kirjoitustyylinsä. Hän saattaa toistaa samaa asiaa useaan otteeseen hieman eri muodoissa ja erottaa lauseet toisistaan pilkulla, jolloin virke saattaa venyä jopa yli puolen sivun mittaiseksi. Kirjailijan ja suomentaja Jaakko Kankaanpään taitavuudesta kertoo se, että teksti on silti helposti hahmotettavaa ja sujuvaa, jopa musiikinomaista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!