KANNAS, VAPPU: Kimalaisten kirja

Kustantaja: S&S 2023

Etelätuulet tuuppivat niitä

Kimalaiset myös –

Häilyvät – epäröivät –

Juovat, ja ovat poissa –

Emily Dickinson (suom. Vappu Kannas)

Kimalaisten kirjan odottaisi ennakkotietojen perusteella kertovan yhdysvaltalaisesta runoilijasta Emily Dickinsonista (1830–1886), mutta Emily häilyykin teoksessa vain varjomaisena hahmona taustalla. Hän ei poistu kotoaan eikä sielläkään juuri lähde työhuoneestaan, mutta käy laajaa kirjeenvaihtoa ja lähettää satunnaisille vierailijoille tervehdykseksi kukan ja runon. Silti hän vaikuttaa pelkällä olemassaolollaan koko yhteisöön.

Mutta minusta me olemme kaikki kimalaisia tässä talossa, joka on pesämme. Ilman yhtä ei olisi toista. (Vinnie)

Romaani sijoittuu Amherstin kaupunkiin Massachusettsiin ajanjaksolle 1881–1916 eli Emily Dickinsonin viimeisiin vuosiin ja hänen kuolemansa jälkeisiin kuohuttaviin tapahtumiin. Dickinsonin perhe on Amherstin eliittiä, sillä perheen miehet ovat jo muutaman sukupolven ajan olleet kaupungin tukipilareita. Emilyn ja Vinnien veli Austin on tällä hetkellä suvun kunnian kantaja ja sen omaisuudesta huolehtija.

Yksi kirjan kertojista on Emilyn teräväkielinen ja utelias sisko Vinnie. Toisen näkökulman tapahtumiin tuovat paikkakunnalle miehensä kanssa muuttaneen Mabel Loomis Toddin kirjoittamat kirjeet. Nousukasmainen Mabel toivoo saavuttavansa kaupungissa merkittävän aseman tyylitajunsa ja seurustelutaitojensa ansiosta: minä olen se tähdenlento, joka valaisee yötaivaan. Vinnien mielestä Mabel on pikemminkin sitkeää toffeeta.

Austin Dickinsonin vaimon Suen avulla Mabel pääseekin seurapiireihin, mutta sitten tapahtuu skandaali: Austin ja Mabel rakastuvat toisiinsa! Mabel löytää sielunkumppaninsa ja Austin täytettä tyhjältä tuntuvaan elämäänsä eikä kumpikaan katso tarpeelliseksi salailla suhdetta. Mabelin puoliso David suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti, mutta Sue on pettynyt ja katkera.

Emilyn kuoleman jälkeen löytyy suuri joukko muistikirjoja ja irrallisia muistilappuja, jotka paljastuvat hänen kirjoittamikseen runoiksi. Vinnie ei osaa tehdä asialle mitään ja Sue ei halua, vaikka on jopa auttanut Emilyä runojen kehittelyssä. Lopulta Mabel kirjoittaa runot puhtaaksi ja kokoaa niistä kirjan, josta tuleekin ilmestyttyään suuri menestys.

Loiskimalaiskuningatar tunkeutuu kimalaisten pesään ja ahdistelee kimalaiskuningatarta ja syö sen munimat munat. (Sue)

Austinin kuoleman jälkeen Mabel on hylkiö. Häntä syytetään Emilyn omaleimaisten runojen häikäilemättömästä muokkaamisesta ja oikeutta käydään hänen palkkiostaan runokokoelman toimittamisesta ja tekijänoikeuksista. Kirjan kehyskertomuksessa Dickinsonin perheen palvelija Maggie paljastaa, miten suuri osuus hänellä oli tapahtumien kulkuun.

Emily Dickinsonia on luonnehdittu kärsimyksen runoilijaksi. Kovin paljon surua löytyykin Kimalaisten kirjan sivuilta, paljon luopumista ja menetystä. Onneksi vastapainona on myös paljon rakkautta: sisarusten välistä kiintymystä, isäntäväen ja palvelijan välistä lojaalisuutta, aviopuolisoiden välistä yhteisymmärrystä. On myös kahden ihmisen välistä rakkautta aina uhmaavan julkisesta visusti salassa pidettyyn saakka.

Kirjassa käy kautta linjan ilmi se, miten riippuvainen naisen asema 1800-luvulla oli miehistä: isistä, veljistä, puolisoista, pojista. Näiden miesten nimet ovat jääneet historiaan, naisten kenties vain hautakiviin. Siksi onkin hienoa, että hauras nainen oli aikanaan - ja on yhä – Amherstin kuuluisin henkilö!

Ehkä jonnekin seinälle jää heidän maalaamansa vesivärityö, kirjailtu huoneentaulu, tai jonkin lipaston päällä lepää heidän ompelemansa liina. Muuta heistä ei jää… Elleivät he sitten olleet kuin Emily-neiti ja rakentaneet taloa sanoista. Tehneet pienistä langalla ommelluista vihoista leikkitalon seinät ja katon, huteran, mutta pysyvän talon, joka on pienempi kuin mikään miesten suunnittelema, mutta jossa tulevat sukupolvet voivat silti majailla. Jonka oven kamanassa lukee hänen nimensä: Emily Dickinson. (Maggie)

Kimalaisten kirjaa lukiessa joutuu hieman sijoittamaan palasia kohdilleen, sillä tapahtumat eivät etene täysin kronologisesti ja lisäksi samasta asiasta saattaa kertoa omasta näkökulmastaan useampikin henkilö. Kirjailija pitää kuitenkin moniäänisen tarinan hyvin kasassa ja muistuttaa siitä, että yhdessä ja samassa ihmisessä voi olla monia eri puolia. Hienoinen ironia värittää kauniin tyylikästä kuvausta.

Jälkisanoissa Vappu Kannas kertoo, mistä sai idean teokseensa ja miten kirjoitusprosessi eteni. Erityisesti häntä kiinnosti tämä: miten sama ihminen voi tuhota yksityisyyttään arvostavan runoilijan rauhan, ja kuitenkin olla se, jonka ansiosta runoja edelleen luetaan?