SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa 2. Katsokaa kun tanssimme

Kustantaja: WSOY 2023

Alkuteos: Regardez-nous danser

Suomennos: Sampsa Peltonen

Katsokaa kun tanssimme on toinen osa Leïla Slimanin Toisten maa -trilogiasta ja jatkoa teokselle Sotaa, sotaa, sotaa, jossa ranskalainen Mathilde ja marokkolainen upseeri Amine tapasivat vuonna 1944 Elsassissa, rakastuivat ja menivät naimisiin. Mathilde matkusti Marokkoon eksoottisen seikkailun toivossa, mutta edessä olikin vuosia kestävä ankara aherrus Aminen perimällä maatilalla Meknèsissä. Sarja perustuu osittain Slimanin oman suvun tarinaan.

Katsokaa kun tanssimme -teos käsittelee vuosia 1968–1974. Marokossa vallitsee poikkeustila, parlamentti on erotettu ja perustuslaki hyllytetty. Kapinoitsijoita kohdellaan ankarasti ja jopa lukiolaisia ammutaan. Kuningas Hassan II vakuuttaa tukevansa erityisesti maataloutta, mutta keskittyy lähinnä pönkittämään omaa valtaansa. Hänellä on onni mukanaan, sillä hän selviää hengissä attentaateista ja armeijan vallankaappausyrityksestä. Maareformin hän aloittaa vuonna 1972.

Amine on ostanut edullisesti pari naapuritilaa ja vaurastunut, joten hän on nyt kelvollinen seurapiireihin ja rotaryklubiinkin. Hän on komea kuin filmitähti, hyvä tanssimaan ja kovasti naisten suosiossa. Mikään ei kuitenkaan tuo Aminelle turvallisuuden tunnetta, vaan hän pelkää koko ajan velkaantumista ja konkurssia. Aviopuolisona hänestä on tullut etäinen ja valtaansa korostava ja työnantajana kova ja joustamaton.  

Mathilde ei viihdy seurapiiritilaisuuksissa, joissa tuntee itsensä kömpelöksi ja elähtäneeksi. Kotona hän saa syytöksiä laiskottelusta ja tuhlailusta, vaikka on oikeastaan se, joka pitää kodin pystyssä ja maatilan kirjanpidon kunnossa. Marokkolaisessa kulttuurissa naisella vain ei ole kovin suurta arvoa, mistä todistaa Aminen kauniin ja kapinallisen Selma-sisaren dramaattinen kohtalokin. Vanhat kaunat estävät kuitenkin naisia yhdistämästä voimiaan.

Jokaisen silitetyn paidan, kiillotetun kengän ja vyön päällä pömpöttävän vatsan takana Mathilde näki naisen kädet. Jääkylmään veteen kastetut kastiketahroja suovalla kuuraavat kädet. Kädet täynnä pieniä palovammoja ja haavoja, jotka eivät ehtineet arpeutua… Amine kuvitteli, että Mathilde tekee tuon kaiken silkasta rakkaudesta, ja Mathilden teki mieli huutaa: ”Se, mitä minä sinusta teen silkasta rakkaudesta, se on työtä!”

Katsokaan kun tanssimme -teoksessa keskitytään paljolti seuraavan sukupolven jäseniin. Aminen ja Mathilden tytär Aïcha opiskelee Strasbourgissa lääkäriksi. Hän on totinen ja syrjäänvetäytyvä nuori nainen, joka syventyy täysillä opintoihinsa, koska muiden joukossa tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja tyhmäksi. Suhtautuminen ”afrikkalaiseen” on usein ennakkoluuloista ja kommentit rasistisia.

Vieraillessaan neljän opiskeluvuoden jälkeen kotona Aïcha tuntee itsensä jälleen muista poikkeavaksi ja vieraaksi. Isän toiveesta hän auttelee Mathildea sairastuvalla ja osoittautuu varsin päteväksi, mutta ei aina kiitollisuudella vastaanotetuksi. Mathilde on saavuttanut kyläläisten luottamuksen, mutta tuntee nyt itsensä pelkäksi puoskariksi. 

Kouluaikaisen ystävänsä seurassa Aïcha osallistuu nuorison hillittömään ilonpitoon, mutta tapaa myös vakavahenkisen taloustieteiden opiskelijan Mehdin, joka haluaisi uudistaa marokkolaista yhteiskuntaa ja jota ystävät siksi kutsuvat Karl Marxiksi. Miehen vaikutuksesta Aïcha alkaa havainnoida elinympäristöään ihan uudella tavalla. Perustuuko hänen perheensä - ja koko marokkolaiseliitin - vauraus heikommassa asemassa olevien hyväksikäytölle?

Hän ei ollut ikinä tullut katsoneeksi kunnolla kaikkia kotimaansa naisia ja miehiä, heidän kurjia elinolojaan, kaikkea sitä puutetta. Niitä miesjoukkoja, jotka passitettiin sotimaan toisten puolesta, kuolemaan toisten puolesta, uhraamaan parhaat vuotensa ja voimansa työnteon alttarille. Toisten puolesta.

Aïchan veli, kahdeksantoistavuotias Selim, on ajelehtija. Hän joutuukin etsimään omaa tietään varsin epäsovinnaisilta tahoilta kuten esimerkiksi marokkolaisten keskuudessa suurta hämmästystä aiheuttavista hippiyhteisöistä, kunnes lopulta irtaantuu perheestään täysin. Aminelle tämä aiheuttaa kalvavaa ahdistusta: kuka rupeaa aikanaan hoitamaan maatilaa, jonka eteen hän on uhrannut niin paljon?

Kun hän makaa haudassa, näillä mailla patsastelee joku toinen, josta Aminen ei tiedä mitään ja joka voi vaikka tuhota kaiken. Ajatus riivaa häntä, eikä hän ymmärrä, miksi on saanut osakseen tällaista kiittämättömyyttä.

Kirjan lopussa ollaan vuodessa 1974. Aïcha on läheistensä epäilyistä ja paheksunnastakin huolimatta erikoistunut naistentauteihin ja synnytyksiin, koska haluaa auttaa nimenomaan naisia. Hän on naimisissa, mutta silti täysin itsenäinen oman tiensä kulkija. Nyt Amine ja Mathilde ovat saaneet ilouutisen: heille on syntynyt tyttärentytär! Tieto nostaa jo unohdetuiksi luullut tunteet pintaan ja purkaantuu tanssiksi.

Ja sitten pariskunta oli keinunut siinä pitkien palmujen alla sylikkäin joulukuun viimassa, vaikka ympärillä oli lauma epäuskoisena tuijottavia kuiskuttelevia naisia. Amine ja Mathilde olivat tanssineet, ja jotkut naisista vannoivat myöhemmin, että isännän poskilla valui kyyneliä ja emäntä toisteli arabiaksi: ”Olethan sinä onnellinen, olethan?”

Tanssijoita ja tanssin katsojia kuvataan myös esimerkiksi Aïchan häiden yhteydessä. Siinä tilanteessa korostuvat Marokossa vallitsevat luokkaerot, sillä katsojat ovat varjossa lymyileviä köyhiä kyläläisiä ja tanssijat vaurasta marokkolaiseliittiä ulkomaalaisine ystävineen. Marokkolaisuuteen juhlissa ei viittaa mikään. Samankaltaisilla tuokiokuvilla Slimani konkretisoi muitakin marokkolaisen yhteiskunnan piirteitä: kaikkialla rehottavaa korruptiota, turismin vaikutusta, naisten huonoa asemaa, yläluokan itsekeskeisyyttä ja opportunismia, omasta kulttuurista irtaantumista.

Eivät he niin erilaisia olleet kuin samassa illallispöydässä istuvat arabit, nuo elegantit ja avarakatseiset herrasmiehet, everstit ja korkeat virkamiehet, joiden rouvilla oli länsimaalaiset iltapuvut ja lyhyet hiukset. Ei, eivät he tosiaan niin erilaisia olleet kuin nämä yläluokkaiset, jotka vailla tunnontuskia ja taka-ajatuksia antoivat paljasjalkaisten lasten kantaa ostoksensa keskustorilta eivätkä suostuneet heltymään kerjäläisille, ”koska siinä käy niin kuin koirille, joille heitetään tähteitä ruokapöydän alle. Tottuvat vielä sellaiseen ja menettävät pian viimeisetkin työhalut.”

PS. Kirjan alussa on hyvä henkilöesittely, kiitos siitä!