SLIMANI, LEÏLA: Toisten maa. Ensimmäinen osa, Sotaa, sotaa, sotaa

Kustantaja: WSOY 2021

Alkuteos: Le pays des autres. 1, La guerre, la guerre, la guerre

Suomennos: Lotta Toivanen

Leïla Slimani syntyi 1981 Marokon Rabatissa, mutta muutti seitsemäntoistavuotiaana Pariisiin opiskelemaan. Hän voitti vuonna 2015 ensimmäisenä naisena Marokon suurimman kirjallisuuspalkinnon La Mamounian esikoisteoksellaan Adèle ja vuonna 2016 arvostetun ranskalaisen Goncourt-palkinnon toisella romaanillaan Kehtolaulu. Sotaa, sotaa, sotaa on ensimmäinen osa trilogiaksi suunnitellusta Toisten maa -sarjasta ja pohjautuu Leïla Slimanin isoäidin elämään.

Vuonna 1944 itärintamalle suuntaava rykmentti leiriytyy Elsassissa lähellä Mulhousea. Sotilaiden joukossa on marokkolainen Amine, johon nuori Mathilde iskee silmänsä. Mathilde on kyllästynyt elämäänsä ja uskoo, että komea, joskin lyhyenläntä, Amine voisi tarjota mahdollisuuden eksoottiseen irtiottoon.

… Mathilde istuutui Aminea vastapäätä ja katsoi häntä ahnaasti. Hänestä tuntui, että taivas oli lähettänyt tuon upseerin hänelle. Että mies oli vastaus hänen rukouksiinsa. Mathilde näet kirosi vähemmän sotaa kuin seikkailunpuutetta. Hän oli elänyt piilossa jo neljä vuotta ilman mitään päälle pantavaa, ilman uusia kirjoja. Hän oli yhdeksäntoistavuotias ja janosi kaikkea, ja sota oli vienyt häneltä kaiken.

Sodan loputtua avioituneet Mathilde ja Amine suuntaavat Marokkoon. Ranskalainen miniä otetaan perheessä hyvin vastaan, mutta muuten elämä uudessa kotimaassa ei vastaa Mathilden suuria odotuksia. Aminen perimä tila on syrjässä ja sen maaperä köyhää. Amine kyllä ahertaa sitkeästi ja etsii ennakkoluulottomasti uusia ratkaisuja, mutta maatila ei ole tuottoisa moneen vuoteen.

Mathilde joutuu toteamaan, että pariskunnan erilaiset kulttuuritaustat mutkistavat elämää hyvästä tahdosta ja kiintymyksestä huolimatta. Marokossa miehet päättävät ja naiset hoitavat kotia – juhliminen kauniisti puettuna tai keskustelu kirjallisuudesta jää nuorelta rouvalta pelkäksi haaveeksi. Mathilde kiukuttelee ja murjottaa niin, että tasainen Aminekin välillä ärsyyntyy ja käyttää voimakeinoja.

Hän olisi halunnut äitinsä kaltaisen vaimon, joka olisi ymmärtänyt häntä puolesta sanasta, sellaisella vaimolla olisi ollut hänen kansansa kärsivällisyys ja kieltäymys, sellainen vaimo olisi puhunut vähän ja ahertanut paljon. Sellainen vaimo olisi odottanut häntä illalla hiljaisena ja omistautuneena ja katsellut hänen syömistään ja saanut siitä onnen ja täyttymyksen. Mathilde teki hänestä petturin ja vääräuskoisen.

Elämä kuitenkin jatkuu. Syntyy tytär Aicha, joka pelkää vähän kaikkea, mutta osoittautuu koulussa tavallista lahjakkaammaksi. Syntyy terhakka ja iloluontoinen Selim-poika. Lapset sitovat Mathilden niin puolisoon kuin maahan, johon hän kaikesta huolimatta on kiintynyt. Hän alkaa yllättäen saada mainetta parantajana ja pyörittää pian vilkasta sairastupaa Aminen hyväksymänä ja unkarinjuutalaisen gynekologin herra Palosin auttamana.

Isän kuolema tuo Mathilden pitkästä aikaa Ranskaan asioita hoitamaan. Vapauden tunne on huumaava. Entäpä, jos hän ei palaisikaan Marokkoon, vaan loisi uuden elämän Ranskassa? Ajatus jää vain haaveeksi. Mathilde on aikoinaan osansa valinnut, nyt hänen on vastattava seuraamuksista.

Hän oli Elsassin-reissulla luopunut omasta lapsuudestaan, hiljentänyt sen, sitonut sen mytyksi ja sujauttanut lipastonlaatikkoon. Enää ei ollut kyse hänen lapsuudestaan, naiiveista unelmistaan, oikuistaan.

Marokossa voimistuu 1950-luvun alussa kansalliskiihko ja halu irtaantua Ranskasta. Aminen veli Omar on yksi kiihkeimmistä nationalisteista, murhaiskujen suunnittelija ja toimeenpanija. Kapinallisten verisiä hyökkäyksiä seuraavat viranomaisten yhtä veriset kurinpitotoimet ja Amine ja Mathilde ymmärtävät olevansa vaarassa kummankin osapuolen taholta.

 … tuolla hetkellä he molemmat kuuluivat leiriin, jota ei ollut olemassa, leiriin jossa sekoittuivat samassa mitassa ja merkillisellä tavalla ymmärrys väkivaltaa kohtaan ja myötätunto molempia, sekä murhaajia että murhattuja, kohtaan… He olivat sekä uhreja että pyöveleitä, toistensa kumppaneita ja vastustajia, sekasikiöitä jotka eivät kyenneet sanomaan kenen joukoissa seisoivat.

Slimanin kieli on tarkkaa ja kaunista. Hän kuvaa henkilöitään tasapuolisesti ymmärtäen ja pienemmässäkin roolissa olevat tuovat tarinaan jotain tarpeellista. Etusijalla ovat naiset ja heidän selviytymisensä miesten ja islaminuskon hallitsemassa yhteiskunnassa, jossa kauneus saattaa osoittautua naiselle painolastiksi.

Trilogian seuraavia osia joutuu vielä odottelemaan, mutta Mathilden ja hänen perheensä selviäminen Marokon itsenäisyystaistelusta, itsenäistymisestä vuonna 1956 ja sen jälkeisestä ajasta kyllä kiinnostaa. Mielessä on toisen ranskalaisen kirjailijan, Alice Zeniterin, teos Unohtamisen taito, jossa kuvataan Ranskaan kuuluneen Algerian itsenäistymistä ja sieltä paenneiden algerialaisten asemaa Ranskassa kolmen sukupolven ajalta.