STROUT, ELIZABETH: Haluan kuulla kaiken

Kustantaja: Tammi 2026

Alkuteos: Tell Me Everything (2024)

Suomennos: Kristiina Rikman

Kansi: Laura Lyytinen

Elizabeth Stroutin teos Haluan kuulla kaiken sijoittuu mainelaiseen Crosbyn pikkukaupunkiin, missä tavataan kirjailijan aiemmista romaaneista tuttuja henkilöitä. Jos Stroutin teoksia ei ole aiemmin lukenut, voi olla pulassa kaikkien entisten ja nykyisten puolisoiden, lasten ja lastenlasten, ystävien ja tuttavien keskellä, vaikka kirjailija kaikkia kiitettävästi esitteleekin. Eli kannattaisi lukea ensin esimerkiksi teokset Nimeni on Lucy Barton, Burgessin pojat ja Olive Kitteridge.

Haluan kuulla kaiken -romaanissa ei ole varsinaista juonta, vaan se koostuu sinne tänne rönsyilevistä tarinoista, joista jotkut ovat hauskoja, jotkut järkyttäviä ja jotkut liikuttavia. Hieman jännitystä tarjoaa kahdeksankymmentäkuusivuotiaan Gloria Beachin salaperäinen katoaminen. Tämän Bitch Balliksi kutsutun, ilkeän naisen tapauksen selvittelyä seurataan kirjan alusta loppuun.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat alkusyksystä myöhäiskesään. Koronapandemia on vienyt kaupungista työpaikkoja, väestö on ikääntynyttä ja kirjan henkilöistäkin suuri osa kuusikymppisiä. Monet ovat yhteydessä keskenään ja juorut kulkevat. Romaanikirjailija Lucy Bartonin muuttoa kaupunkiin New Yorkista yhdessä entisen miehensä Williamin kanssa ei katsota pelkästään hyvällä.

Lucyn paras ystävä Crosbyssa on lakimies Bob Burgess. Mies hoitaa yhä satunnaisesti rikostapauksia ja on naimisissa unitaarikirkon pastorin Margaretin kanssa. Bobilla ei ole omia lapsia, mutta hänellä on hyvät välit ensimmäiseen vaimoonsa Pamiin ja tämän jälkeläisiin. Silti yhä tärkeämmiksi hänelle ovat käyneet viikoittaiset kävelyt joen rannalla ja keskustelut Lucyn kanssa.

Lucy oli kuullut häntä. Hän oli ymmärtänyt Bobia tavalla jolla kumpikaan hänen vaimoistaan ei ollut osannut ymmärtää.

Bob on suurisydäminen mies, joka ei pidä itseään eikä elämäänsä mitenkään maininnan arvoisina. Lucyn mukaan Bob on ”synninsyöjä”, joka on lapsuudestaan asti helpottanut muiden ihmisten oloa ottamalla kantaakseen heidän ongelmiaan. Hänen omaa painolastiaan ei helpota mikään: hän on syyllinen isänsä kuolemaan.

Eräänä syksyisenä päivänä yhdeksänkymppinen Olive Kitteridge, entinen opettaja, kutsuu Lucyn luokseen. Olive on äkkiväärä teräsleidi, mutta kiinnostunut ihmisistä ja pohjimmiltaan hyväsydäminen. Hän kertoo Lucylle tarinan toisistaan erotetuista rakastavaisista, jotka ovat silti kuin haamuina läsnä toistensa avioliitossa. Samalla Lucy ja Olive uskaltavat avautua omastakin elämästään, rankoista kokemuksistaan.

Muutkin ihmiset kertovat tarinoita. He puhuvat henkilöistä, joista ovat kuulleet tai joita tavanneet. He kuvailevat erikoisia tapahtumia tai merkityksellisiä hetkiä elämässään. Näiden tarinoiden avulla niin kertojat kuin kuulijatkin saattavat oivaltaa jotain omasta itsestään, jos ovat tarpeeksi rohkeita katsomaan sisimpäänsä. Tarina on silti tarina ilman sanomaakin.

”En minä tiedä mikä tämän tarinan sanoma on!”

”Ihmiset”, Lucy sanoi hiljaa ja nojasi sohvan selkämykseen. ”Ihmiset ja heidän elämänsä. Siinä kaikki.”

Tarinoiden pohjavireenä on usein yksinäisyys. Tunteeko ihminen koskaan toista ihmistä oikeasti, vaikka olisi elänyt tämän kanssa pitkäänkin? Miten usein toisten tekemisiä tai sanomisia tulkitsee väärin ja reagoi ottamalla etäisyyttä? Kuinka moni iäkäs ihminen on menettänyt kaikki läheiset ystävänsä eikä enää löydä uusia? Kuinka moni jää vaille toisen ihmisen kosketusta?

Siitä ei varmasti ole puhuttu kylliksi, siis siitä että vanhatkin ihmiset saattavat kaivata toisen ihmisen kosketusta… millaisen veron joutui maksamaan kosketuksen puutteesta, halauksen puutteesta. Niin monet jäivät ilman sitä.

Monia muitakin tunteita tarinoissa kosketellaan: surua, pelkoa, vihaa ja kateutta, mutta myös hellyyttä ja rakkautta. Välillä ihmettelee, miten paljon pimeitä salaisuuksia pieneen kaupunkiin mahtuukaan, ja välillä pelkää, että ihmiset sotkevat asiansa kokonaan. Onneksi lopussa saa nauttia iloisista yllätyksistä ja toiveikkuus jää päällimmäiseksi tunteeksi.

Rakkautta on monenlaista, mutta aina se on rakkautta.

Elizabeth Stroutin teoksissa ilahduttavat kauniisti soljuva ja vivahteikas kieli sekä tarkkuudestaan huolimatta ymmärtäväiset huomiot ihmisistä. Asiat, joista on vaikea puhua, tulevat luontevasti osaksi tarinaa ja sen herättämää keskustelua. Erityisen upeaa on Stroutin tapa kuvata luontoa:

Ja sitten lokakuussa puiden lehvästöt räjähtivät kullaten maailman. Aurinko paistoi matalalta ja keltaisia lehtiä leijaili kaikkialla; se oli silkkaa kauneutta. Päivät olivat kylmiä ja öisin satoi, mutta aamuisin aurinko paistoi ja koko luonnon suurenmoisuus asettui välkehtien pesimään ympäri Crosbyn kaupunkia.

Oli jo varhainen toukokuu ja lehdet alkoivat puhjeta puihin, kirkkaita pieniä vihreitä lehtiä kuin nuoria tyttöjä, kauneuttaan ujostelevia. Päivä päivältä ne kasvoivat kokoa; sen näki jos osasi katsoa.

PS. Kiitos Kristiina Rikmanille hienosta suomennoksesta!