ULITSKAJA, LJUDMILA: Naisten valheet

Ljudmila Ulitskaja (s. 1943) on sekä kriitikoiden ylistämä että lukijoiden suosima venäläinen kirjailija,

joka on voittanut mm. venäläisen Booker-palkinnon ja ranskalaisen Médicis-palkinnon. Hän on koulutukseltaan biologi, erikoisalanaan perinnöllisyystiede. Hän työskenteli genetiikan ja biokemian opettajana Moskovan yliopistossa, mutta joutui eroamaan virasta kopioituaan ja levitettyään Aleksandr Solženitsynin teoksia. Sen jälkeen hän on ollut juutalaisessa teatterissa kirjallisena neuvonantajana ja päätoimisena kirjailijana 1990-luvulta lähtien.

Naisten valheet -teoksen esipuheessa Ljudmila Ulitskaja mietiskelee miesten ja naisten valheiden välistä eroa. Miesten valheet ovat päämäärätietoisia kun taas naiset valehtelevat ” ohimennen, sattumoisin, päämäärättä, intohimoisesti, odottamatta, vähä vähältä juttujaan paisutellen, epäjohdonmukaisesti, epätoivoisesti tai täysin ilman syytä. … Naisen valhe on samanlainen luonnonilmiö kuin koivu, maito tai kimalainen.”.

Kirjassa on kuusi novellia, joista kussakin esiintyy joku valehteleva nainen. Naisten ikähaarukka ulottuu pikkutytöstä vanhukseen ja sosiaalinen asema prostituoidusta professoriin. Heikkoa itsetuntoa pönkittääkseen he värittävät elämäänsä ja toivovat näin saavansa muilta myötätuntoa tai ihailua. Vahinkoa he eivät aiheuta kenellekään, korkeintaan harmistusta tai pettymystä kun totuus väistämättä aikanaan paljastuu. Joitakin valehtelijoita pystyy jopa ymmärtämään, esimerkiksi elämäänsä kaunistelevia ilotyttöjä. Joidenkin valheet ovat kuitenkin täysin turhia ja käsittämättömiä.

Novelleja yhdistää muiden tarinoita kuunteleva Ženja. Hän on koulutettu ja älykäs nainen, mutta toisinaan hieman liian hyväuskoinen ja liiallisesti toisten elämänkohtaloihin eläytyvä. Kukaan ei turhaan käänny Ženjan puoleen, vaan ärsyttävinkin naapuri ja fanaattisin höyrypää saa neuvoja, rahaa tai käytännön apua. Mikään pyhimys Ženja ei silti ole, vaan ihan tavallinen puuhakas ja hyväsydäminen ihminen. Ženjan elämä muuttuu lapsien ja erojen myötä ja hyväuskoisuuteen sekoittuu enenevässä määrin varautuneisuutta. Viimeisessä luvussa Ženja on vammautuneena pyörätuolissa ja suorastaan itsemurhan partaalla, mutta nyt avuksi rientävät ne, jotka tähän asti ovat olleet autettavina. Hyvyys palkitaan!

Taustana Ulitskajan novelleissa on ensin 1980- luvun Neuvostoliitto juuri ennen perestroikaa ja sitten 1990-luvun sekasortoinen uusi Venäjä, missä eri kansallisuuksien edustajat yrittävät löytää paikkaansa. Ulitskaja kuvaa olosuhteita ja ihmisiä tarkkanäköisesti ja humoristisesti, kuitenkin ilman ilkeyttä.

ATKINSON, KATE: Ihan tavallisena päivänä

Ihan tavallisena päivänä – teos ei ole varsinaisesti dekkari, vaikka siinä tutkitaankin kolmea eri tapausta, joihin saattaa liittyä rikos. Pikemminkin se on tutkielma siitä, miten ihan tavallisena arkisena päivänä voi tapahtua pahoja asioita ihan tavallisille ihmisille. Mikä laukaisee rikokset? Miten ne vaikuttavat tapahtumaan osallistuneiden ihmisten elämään? Atkinson paljastaa ihmiselämän pimeitä puolia satiirin keinoin, mutta sallii myös toivon ja hellyyden.

Ensimmäinen tapaus vuodelta 1970: kaikkien rakastama kolmivuotias Olivia katoaa jäljettömiin. Hänen pehmolelunsa löytyy 34 vuotta myöhemmin isän jäämistöstä. Onko isä pedofiili, joka jollakin lailla on aiheuttanut lapsensa kuoleman? Hassahtaviksi ja vauhkoiksi kuvatut nyt jo keski-ikäiset sisaret palkkaavat yksityisetsivä Jackson Brodien tutkimaan tapausta.

Toinen tapaus vuodelta 1994: Theon lempitytär Laura suostuu kesäharjoittelijaksi isänsä firmaan. Eräänä päivänä hupun suojaama mies tunkeutuu työtiloihin, uhkailee ihmisiä veitsellä, tappaa Lauran ja katoaa. Onko kyseessä vain epäonnekas sattuma vai onko Laura murhaajan todellinen kohde? Suruaan kymmenen vuotta kantanut Theo palkkaa Jacksonin etsimään viimeinkin tyttärensä murhaajan.

Kolmas tapaus vuodelta 1979: nuori äiti kärsii ilmeisesti synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Hän hyökkää kirves kädessä miehensä kimppuun ja odottaa sitten apaattisena poliiseja. Tässä ei pitäisi olla mitään epäselvää – miksi se on kuitenkin mukana tapauskertomuksissa?

Kirjassa on useita näkökulmia ja kertojia. Eniten äänessä on yksityisetsivä Jackson, joka on vallan sympaattinen hahmo. Lapsuudessa koettu murhenäytelmä on valmistanut hänet suhtautumaan kärsivällisesti ja myötätuntoisesti hankaliakin asiakkaita kohtaan. Tarina etenee verkkaisesti ja uusia johtolankoja saadaan harvakseltaan. Vähitellen henkilöiden välisiä suhteita alkaa aavistaa, vaikka ne joissakin tapauksissa ylittävät sukupolvien väliset rajat. Juonen käänteitäkin voi arvuutella, mutta loppuratkaisut yllättävät silti. Henkilöistä herkullisin on 90-vuotias Binky Rain, kopean aristokraattinen siirtomaa-ajan kasvatti. Hän on palkannut Jacksonin, koska uskoo jonkun varastavan kissojaan (joita hänellä tuntuu olevan satoja). Jackson ei voi aavistaakaan, miten paljon Binky vielä vaikuttaa hänen elämäänsä!

PETTERSON, PER: Kirottu ajan katoava virta

Norjalaisen Per Pettersonin romaani Kirottu ajan katoava virta voitti Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009. Kirjan hieman mutkikas nimi perustuu puhemies Maon runoon:

Häipyvä uni, silti läheinen vielä –

kirottu ajan katoava virta!

Kotiseutuni kolmenkymmenen kahden vuoden takaa!

Runon haikeankatkera tunnelma toistuu Pettersonin teoksessa. Perheen äiti tietää kuolevansa pian syöpään ja lähtee viimeisen kerran matkalle Tanskaan, elämänsä tärkeille tapahtumapaikoille. Äitiinsä syvästi kiintynyt poika seuraa pian perässä, mutta mitkä ovat hänen motiivinsa? Odottaako hän lohdutusta ja tukea omiin ongelmiinsa? Pojan mieleen tulvii muistoja, jotka lukijan kannalta jäävät usein ärsyttävän epämääräisiksi ja katkelmallisiksi. Se tulee selväksi, että poika on koko ikänsä yrittänyt kaikin mahdollisin keinoin saavuttaa äitinsä huomion ja hyväksynnän, mutta turhautunut pahasti yrityksessään. Äiti suhtautuu lapseensa hämmästyttävän koleasti ja vähätellen, vaikka on antanut ymmärtää, että kolmesta pojasta ainoastaan tämä Arvid on ollut suunniteltu ja toivottu. Kenties äitiä ärsyttää jälkeläisensä saamattomuus ja epäitsenäisyys? Äiti tuntee poikansa liian hyvin, mutta poika ei tunne äitiään ollenkaan. Miksi muuten poika uskoisi äitinsä ilahtuvan siitä, että hän opiskelun sijasta meneekin kirjapainoon töihin? Yksi syy äidin ynseyteen saattaa piillä hänen taustassaan, vaikka kirjailija jättää siitä paljon arvailujen ja mielikuvien varaan. Äiti on todennäköisesti kouluja käynyt tanskalainen nainen, joka (raiskauksen seurauksena?) on synnyttänyt salassa esikoisensa ja joutunut sitten naimisiin Norjaan työläisperheeseen. Hänen elämänsä on auttamatta ajautunut täysin väärään suuntaan – kirottu ajan virta!

Tyyliltään Pettersonin romaani on ilmava ja kaunis. Se kiehtoo ehkä juuri siksi, että jättää niin paljon lukijan itsensä pohdittavaksi ja pääteltäväksi. Huumoria ei ole unohdettu, etenkin Arvidin kohellukset ovat melkoista tilannekomiikkaa.

LIKSOM, ROSA: Hytti nro 6

Rosa Liksom (oik. Anni Ylävaara) on aiemmin kieltäytynyt asettamasta teoksiaan ehdolle Finlandia-kirjallisuuspalkintoon. Nyt hän viimein suostui osallistumaan kertomuksella Hytti nro 6 - ja voitti.

Ensivaikutelma Hytti nro 6 – teoksesta on, että se etenee tasaisesti kuin juna: mitään ei tapahdu, maisemat vain vaihtuvat. Tosiasiassa teoksessa on kyllä paljonkin kerroksellisuutta, kehityskaarta ja symboliikkaa. Parasta antia on Liksomin aisteihin vetoava ja vivahteikas kieli, mistä saanee kiittää hänen uraansa kuvataiteilijana. Liksom on oikea mestari löytämään yllätyksellisiä adjektiiveja:

Haaleaksi hiljennyt aurinko kierähti horisontissa. Hämyinen metsä kohosi hymisten kohti harmaiden pilvien kirjomaa, huteraa taivasta.

Moskovasta Mongolian pääkaupunkiin Ulan Batoriin kolkuttelevassa junassa matkustaa hytissä numero kuusi suomalainen opiskelijatyttö ja keski-ikäinen venäläinen mies. Mies syö, juo ja puhuu taukoamatta, mutta kaikkia hänen juttujaan ei suinkaan tarvitse ottaa todesta. Hän saattaa olla murhamies, vankikarkuri, nyrkkisankari, alkoholisti, sovinisti, rasisti, keinottelija… Tyttöä hän kohtelee toisinaan härskisti ja uhkaavasti ja toisinaan miltei hellästi hoivaten, kulloisestakin juopumuksen asteesta ja vaiheesta riippuen. Tyttö ei paljon puhu ja taipumaton hiljaisuus tuntuukin olevan hänen aseensa hyttikumppania vastaan. Hän seuraa näennäisen nöyrästi miestä retkille rähjäisiin kyliin ja kaupunkeihin outojen ihmisten pariin ja alkaa jopa kiintyä mieheen. Tämä on kaikesta uhoamisestaan ja rivoudestaan huolimatta aika hellyttävä!

Kirjan henkilöt tuntuvat olevan pakomatkalla. Mies pakenee riitaisaa suhdetta, vaikka toisaalta palvookin Katinkaansa. Tytön taakkana on sotkuinen rakkauselämä. Hänen tunteidensa kohteena on toisaalta heiveröinen nuori Mitka, joka valitsee mieluummin mielisairaalan kuin sotimisen Afganistanissa ja toisaalta Mitkan äiti. Niin vain kuitenkin on, että muistot kulkevat mukana, vaikka kuinka kauas matkustaisi. Paljon ilmaisee tytön ainoa repliikki, joka myös päättää kirjan: Sillä mitä minä kauhistuin, se minua kohtasi. Ja mitä minä pelkäsin, se minulle tapahtui, Vadim Nikolajevits.

Kirjassa on paljon viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen, etenkin henkistä sairautta ja terveyttä kyseenalaistaviin teoksiin. Sen nimi viittaa Tšehovin novelliin Sali n:o 6. Siinä suljettu sairaalahuone edustaa ainoaa paikkaa, jossa voi olla vapaana hullusta yhteiskunnasta. Liksom tuntee hyvin aihealueensa, onhan hän asunut ja matkustellut Neuvostoliitossa ja tehnyt vuonna 1986 junamatkan Siperian halki. Kirjan matkustaja kohtaa saastuneet maisemat, lahoavat tehtaat, tyhjät kaupat, keskeneräiset projektit, likaiset asunnot ja työttömät ihmiset. Kaikkea hallitsee outo nurinkurisuus, jossa ihmiset silti elävät ja toimivat. Baarin ovella vakuutetaan monen kyltin voimin, että suljettu on – ja oven avannut tyttö törmää täpötäyteen huoneeseen! Ihmiset pilkkaavat auktoriteetteja, mutta tuntevat silti isänmaataan kohtaan valtavaa ylpeyttä ja rakkautta. Hytti nro 6 on oikeastaan hyvin nostalginen kirja.

FORSSTRÖM, RIIKKA: Kaunis turhuus : ylellisyys ja nautinnot yksinvaltiuden ajan Ranskassa

Riikka Forsström on kulttuurihistorian tohtori, jolta on aiemmin ilmestynyt kaksi lastenkirjaa. Monelle hän saattaa olla tuttu naistenlehtiin kirjoittamistaan asiantuntija-artikkeleista.

Kaunis turhuus on monipuolinen teos 1600- ja 1700-lukujen Ranskasta, missä elettiin todellista kulutusjuhlaa – tosin vain ylhäisön keskuudessa. Köyhät kärsivät nälkää samaan aikaan kun aatelisten peruukit tupsutettiin valkoisiksi jauholla ja naiset kylpivät parfymoidussa maidossa. Työntekijät kuolivat elohopeamyrkytykseen, kun palatseihin valmistettiin aina vain suurempia peilejä. Se kuului yhteiskuntajärjestelmään: jokaisen kuului elää ja kuluttaa säätynsä mukaan. Jotta alemmat luokat eivät rupeaisi matkimaan ylempiään, laadittiin ylellisyyslakeja, joilla säädeltiin niin vaatetusta, sisustusta kuin nautintoaineita. Loputtomiin ei tällaisia lakeja tietenkään voitu pitää yllä, kun aatelisto köyhtyi ja porvaristo rikastui. Vallankumous 1789 merkitsi lopullista niittiä ylellisyyden aikakaudelle.

Naiset olivat kulutusjuhlan kuningattaria, olivatpa he sitten kurtisaaneja tai Versaillesin valtiattaria. Tuhlaamisen katsottiin sujuvan kevytmieliseltä ja tyhjäpäiseltä olennolta luonnostaan. Naiset olivat kuitenkin tärkeitä myös kulttuurin saralla: he pitivät kirjallisia salonkeja ja kirjasivat muistiin ajan ilmiöitä henkevissä kirjeissä ja päiväkirjoissa. Naisia toimi myös keksijöinä ja muotisalonkien johtajina, vaikka heitä yleisesti pidettiinkin lähinnä miesten omaisuutena.

Riikka Forsström tietää aiheestaan paljon ja osaa ilmaista tietonsa kansanomaisessa muodossa, humoristisestikin. Teos koostuu paljolti peräperää ladelluista faktoista, mutta ne on solmittu toisiinsa sujuvasti. Jos haluaa jotain kritisoida, niin hieman liikaa teoksessa on toistoa ja (kenties alkuperäisistä teksteistä johtuen) paatosta. Kirjan runsas kuvitus tukee hyvin tekstiä.

BOYNE, JOHN: Tarkoin vartioitu talo

Tarkoin vartioitu talo -romaanissa on niin tunnelmallinen kansi, että se houkuttelee tarttumaan teokseen. Itse tarina on pettymys, jos odottaa historiallisesti luotettavaa ja kaikin puolin uskottavaa kuvausta Romanovien viimeisistä vaiheista. Romanttisena kertomuksena se on kuitenkin ihan mukava ja näppärästi rakennettu, vaikka loppuratkaisusta ei muodostu niin suurta yllätystä kuin kirjailija ehkä toivoisi. 


Vuonna 1915 maalaispoika Georgi Daniilovitš pelastaa Venäjän suurruhtinaan hengen ja saa välittömästi paikan tsaari Nikolai II:n hovissa, missä hänet määrätään tsarevitš Aleksein henkivartijaksi. Oppimaton nuori mies loksahtaa hämmästyttävän helposti tsaarin luottomieheksi ja suurruhtinatar Anastasian rakastetuksi. Hän näkee käsittämätöntä loistoa ja ylellisyyttä, mutta myös rakastavaa perhe-elämää. Boyne on onnistunut luomaan tsaariperheen jäsenistä eläviä olentoja: hyväntahtoinen ja huolestunut Nikolai, jäykkä ja yksioikoinen Aleksandra, veijarimainen Aleksei ja unelmiensa parissa huokailevat tytöt. Heidän huoletonta elämäänsä varjostaa jo synkkä pilvi, mutta he kieltäytyvät näkemästä sitä.


Toisessa aikatasossa teos sijoittuu vuoteen 1981. Iäkäs Georgi elää vaimonsa Zojan kanssa Lontoossa. Zojan sairastuminen syöpään vauhdittaa unelmien toteuttamista ja pariskunta matkustaa Suomen kautta Pietariin kokemaan vielä kerran rakkaiden muistojen tapahtumapaikat. Nykyhetkeen lomittuvat monet muistot: Pariisi maailmansotien välissä, sota-ajan Lontoo muukalaisvihoineen, perheen kokemat ilot ja surut. Kaikkea tätä Boyne kuvaa monipuolisesti ja elävästi.
Boyne on perehtynyt Venäjän historiaan ja Romanovien elämään perusteellisesti ja onnistunut siirtämään tietonsa sujuvaan kaunokirjalliseen muotoon. Kenties hänen olisi pitänyt perehtyä hieman paremmin 1980-luvun Suomeen, nyt kuvaus ei vaikuta oikein tutulta…


Annelin tekstin julkaisi Maria

HJORTH, MICHAEL & ROSENFELDT, HANS: Mies joka ei ollut murhaaja

Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt ovat monien ruotsalaisten tv-käsikirjoitusten takana, esimerkiksi Henning Mankellin teoksiin perustuvan Wallander-sarjan. Jotain Mankellin maailmasta tuntuukin siirtyneen parivaljakon esikoisdekkariin Mies joka ei ollut murhaaja: idyllinen pikkukaupunki salaisuuksineen, rikostutkimuksen psykologinen ote, henkilöiden väliset suhteet. Teoksesta on jo tehty tv-elokuva, jonka pääroolissa on – mielenkiintoista kyllä - Kurt Wallanderia esittänyt Rolf Lassgård.

Mies ei ollut mikään murhaaja.

En minä mikään murhaaja ole, hän tolkutti itselleen raahatessaan kuollutta poikaa rinnettä alas.

Jo alkulause tempaa mukaansa ja teos pitää otteessaan loppuun saakka. Kirja on rakennettu näppärästi, vaikka samanlaisia juonikuvioita on toki käytetty ennenkin. Ilahduttavaa on se, ettei tässä kirjassa mässäillä väkivallalla eikä muilla hirveyksillä, vaan panostetaan henkilökuvaukseen. Syyllistä etsiessään poliisi kaivaa ihmisten elämästä salaisuuden toisensa jälkeen, mutta ovatko kaikki salaisuudet silti yhteydessä rikokseen? Ja onko mies murhaaja vai ei?

Kirjan päähenkilö on kriminaalipsykologi Sebastian Bergman. Hän on älykäs, mutta täysin itsekeskeinen ja tunnekylmä. Kerran hänellä oli mahdollisuus parempaan, mutta tsunami pyyhkäisi onnen mennessään. Sebastian hukuttaa ahdistustaan seksiin, alkoholiin ja heikompien kiusaamiseen. Hän on todella ärsyttävä: äksyilevä, provosoiva, ilkeilevä ja nälvivä. Fyysisesti Sebastian on jo pahasti rappiolla, kun Vesteråsissa murhataan lukiolaispoika ja Ruotsin keskusrikospoliisin henkirikososaston päällikkö järjestää vanhalle ystävälleen paikan tutkijatiimissä. Sebastianin kyvyille on käyttöä viimeistään siinä vaiheessa, kun murhia alkaa tulla lisää. Hänellä on hyvät edellytykset rikollisten profiloinnissa, koska hän tunnistaa näissä itsensä – vain tapa tyydyttää tarpeita on erilainen. Sebastianin elämään liittyy myös mielenkiintoinen sivujuoni. Hänellä saattaa olla jossain aikuinen lapsi yhden yön suhteen seurauksena, mutta onko oikein ketään kohtaan ruveta etsimään tarkempia tietoja tai jopa ottaa yhteyttä?

Sebastianin lisäksi kirjassa on muitakin mielenkiintoisia hahmoja. Esimerkiksi poliisikomisario Thomas Haraldsson, jonka yritteliäisyys ei tunnu millään tuottavan toivottua tulosta eikä kiitosta. Ja vielä pitäisi jaksaa kaiken aikaa harrastaa seksiä vaimon kanssa (jotta saataisiin lapsi)! Häntä kohtaan alkaa väkisinkin tuntea sympatiaa. Mukavaa on sekin, että monet kirjan naisista ovat vahvoja, itsenäisiä ja älykkäitä – Sebastianin sanoin kasvajia.

BYATT, A. S.: Lasten kirja

Dame A.S. Byattin romaani Lasten kirja on liki tuhatsivuinen järkäle. Se suorastaan pursuaa yksityiskohtia ja polveilevia juonenkäänteitä, historiallisia faktoja ja satujen symboliikkaa. Ensimmäiset sivut menevät laajan henkilögallerian opetteluun, mutta siinä auttaa onneksi kirjan alussa oleva luettelo. Kirja etenee hitaasti ja syventyy joskus poliittisiin ja historiallisiin tapahtumiin liian pitkästi, mutta silti se kiehtoo ja vetää taikamaailmaansa.

Lasten kirja sijoittuu Englantiin 1800–1900-lukujen taitteeseen. Viktoriaaninen aikakausi loppuu. Monenlaiset aatteet keräävät kannattajia: anarkismi, naisasialiike, sosialismi. Työläiset osoittavat mieltään. Maailmansota puhkeaa ja jättää jälkensä kaikkiin ihmisiin. Kuumeinen kiihko taittuu luopumiseen ja suruun. Kirja käy Englannin historian oppitunnista kertoessaan tapahtumista ja henkilöistä, joista monet ovat suomalaiselle lukijalle melko vieraita. Tutuksi tulee vaikkapa Fabian-yhdistys eli maltillinen sosialistinen sivistyneistöjärjestö, johon kirjan henkilöistä varsin moni kuuluu. Fiktiivisten hahmojen rinnalla tavataan niin Oscar Wilde kuin Emmeline Pankhurst, niin William Morris kuin Bernard Shaw.

Aikuiset tuntuvat Byattin kirjassa usein melko vastuuttomilta ja kypsymättömiltä. Arkielämän ongelmien unohtamiseen ja välttämiseen he käyttävät monenlaisia pakokeinoja, joista yleisin taitaa olla erotiikka. Joillekin kirjan henkilöistä seksi on elämän sulostuttaja. Joillekin se on pakkomielle, jopa perverssiyteen asti. Joillekin se on vallan ja koston väline. Joillekin se on häpeän aihe. Joillekin se on tyydyttämätön kaipuu. Suhteiden seurauksena syntyneillä lapsilla riittää aikanaan ihmeteltävää ja identiteettikriisejä. Seksikuvauksilla ei kirjassa suinkaan mässäillä, vaan kaikki kuvataan hienovaraisesti ja usein vain viitteellisesti.

Kertomuksessa seurataan muutaman yläluokkaisen perheen elämää. Keskeisin henkilö on seitsenlapsisen perheen äiti ja kirjailijatar Olive Wellwood, jonka menneisyyteen tuntuu liittyvän monta arkaa asiaa. Hän on uppoutunut satujen maailmaan – ehkäpä hän pystyy käsittelemään ahdistustaan vain satujen sisältämän symboliikan avulla? Hän kirjoittaa jokaiselle lapselleen omaa satukirjaa, joka etenee ja muuttuu elämäntilanteiden mukaan. Jonkun lapsen kohdalla ei satu etene ollenkaan, johtuen äidin ja lapsen välille kasvaneesta kuilusta. Jonkun satu paisuu kehyksistään ulos ja julkiseksi omaisuudeksi. Romaaniin on otettu näytteitä Oliven kirjoittamista saduista; monikerroksisia, painajaismaisia ja miltei raakoja.

Henkilöistä miellyttävin on Philip Warren, joka jättää taakseen köyhän työläisperheensä ja pyrkii määrätietoisesti keramiikkataiteilijaksi. Häntä on siunattu tarkalla silmällä ja piirtäjän lahjoilla ja onneksi hän pääsee niitä myös kehittämään. Hän elää vain työlleen eikä kaipaa ihmiskosketusta. Keramiikkataiteella onkin kirjassa suuri osuus. Sekä museon esineitä että Philipin ja hänen oppimestarinsa Benedict Fluddin töitä kuvataan sellaisella tarkkuudella, että ne miltei näkee silmissään; groteskit tai hienostuneet muodot, luonnosta poimitut kuviot ja taitavat lasitukset värivivahteineen. Yhtä tarkkaan kerrotaan teatteriesityksistä, puvustuksesta ja marionettien teosta. Mitä tämä kaikki mahdollisesti symboloi? Tosielämästä irtaantumista?

Kirjailija on romaaniaan varten tehnyt valtavasti pohjatyötä, käytännön keramiikanteosta lähtien. Töitä on joutunut tekemään myös kirjan suomentaja Kersti Juva. Pystyäkseen tuomaan oikeutta kirjan kuvaamille esineille Juva on vieraillut museoissa ja käyttänyt Internetin kuvahakua, haastatellut asiantuntijoita, selvitellyt termistöä ja kirjallisia viittauksia. Yksi hauskimmista tutkimuskohteista hänellä oli kuulemma naisten vaatetus moninaisine yksityiskohtineen. Eikä muuta voi sanoa kuin sen, että teoksen kieli on täydellistä, puhdasta ja soljuvaa suomenkieltä.

TERVO, JARI: Layla

Teoksessa Layla Jari Tervo kertoo karun tarinan siitä, miten nuori istanbulilainen kurdityttö päätyy prostituoiduksi Suomeen. Aihe on mielenkiintoinen ja Tervo tuntuu tietävän siitä paljon. Hän on kuitenkin yrittänyt ottaa mukaan niin monta näkökulmaa moraalisäännöistä, maahanmuuttajuudesta ja naiskaupasta, että henkilömäärä on paisunut turhan suureksi ja jotkut tilanteet ovat jääneet hieman irrallisiksi. Sanoma ei olisi pienestä karsimisesta kärsinyt – ja sanomahan on se, että naiset ovat alistetussa asemassa, olipa yhteiskunta mikä tahansa. Tervon kieli on niin lakonista, että välillä melkein ärsyttää, mutta toisaalta se saattaa helpottaa väkivaltaisista tapahtumista lukemista. Kaiken kaikkiaan Layla on Jari Tervon parhaita teoksia.

Layla kihlataan jo neljä tuntia syntymänsä jälkeen ja vihitään avioliittoon 15-vuotiaana. Hääyön jälkeen ei lakanoissa näy verta, mikä merkitsee perheelle täydellistä kunnian menetystä. Lisäksi Layla on eräänä päivänä keskustellut nuoren turkkilaismiehen kanssa ja antanut tämän koskettaa pikkusormeaan. Tämä riittää: kuolemantuomio odottaa sekä miestä että Laylaa. Layla kuitenkin pääsee pakoon ja salakuljettajien avulla ensin Kreikkaan, sitten Berliiniin ja lopulta puhdashenkisyyden ihmemaahan Finlandiyaan (tieto puhdashenkisyydestä on peräisin Grigori Petrovin kirjasta Valkoliljojen maa). Tytön perässä kiiruhtavat painajaismaisina hänen isänsä ja isoveljensä, joiden tehtävänä on panna kunniamurha täytäntöön. Mutta kuka Laylan perheessä ajaa voimakkaimmin tytön surmaa – ja miksi? Käsitys siitä, kuka on paha ja kuka hyvä, saattaa hyvinkin vaihtua kertomuksen mittaan. Ainakin yllätyskäänteitä on tiedossa.

Prostituoitunakin Layla säilyttää sisäisen viattomuutensa ja hyvän kurditytön maailmankatsomuksen. Hän on ahdingossaan yksin, mutta henkisesti vahvana kenties sittenkin selviää. Toinen selviytyjä on Laylan turkkilainen ystävätär ja kohtalotoveri Tamara, mutta hänen selviytymiskeinonsa ovat huomattavasti järeämpiä. Kirjan kolmas naishahmo on suomalainen Helena, joka on avioerossa menettänyt poikansa huoltajuuden ja alkoholismin takia jopa oikeuden tavata tätä. Helena ryhtyy prostituoiduksi ansaitakseen nopeasti rahaa ja saadakseen siten mahdollisuuden lapsensa yksinhuoltajuuteen. Tässä romaanissa naiset ovat voimakkaita, mutta lähes kaikki miehet epämiellyttäviä ja epärehellisiä niljakkeita.

Kirja on surullinen ja ahdistava, mutta silti sen loppu lupailee hitusen toivoa.

KYRÖ, TUOMAS: Kerjäläinen ja jänis

Kerjäläinen ja jänis on muokattu romaaniksi kuunnelmasta, minkä huomaa kirjan rakenteesta. Lauseet ovat varmasti edukseen nimenomaan ääneen luettuina, sillä ne ovat hyvin lyhyitä ja nasevia ja samalla soljuvia. Päähenkilön ajatukset on kirjassa täytynyt jotenkin erottaa muusta tekstistä, mikä on ratkaistu kirjoittamalla ne kursiivilla. Ensi alkuun kirja vaikuttaa hieman näsäviisaalta ja huumorin tekeminen ihmisen hädästä ja köyhyydestä arveluttavalta, mutta lopulta tarina on aika viehättävä. Juoni on sadunomainen ja täynnä absurdeja käänteitä, mutta tekstiin on upotettu myös monenlaista viisautta ja terävää huomiota. Esimerkiksi

Jukurtti lupasi rasitetulle nykyihmiselle saman kuin kirkko ennen. Ikuisen elämän, henkisen tasapainon, paremman jaksamisen työelämässä ja parannuksen jälkeisen taivaan. Sen saavuttaakseen ei pitänyt edes kuolla, ainoastaan elää.

Humoristinen ote ulottuu henkilöiden nimiin asti, esimerkiksi Tavallisten Ihmisten Puolueen puheenjohtaja ja Suomen pääministeri on Simo Pahvi (kuka mahtaakaan olla esikuvana?).

Päähenkilö on romanialainen Vatanescu, joka myy työvoimansa kansainväliselle rikollisliigalle voidakseen ostaa pojalleen nappulakengät. Jalkapalloilijana pojalla olisi mahdollisuus saavuttaa mainetta ja vaurautta ja avustaa perhettään. Herra Vatanescu päätyy Suomeen, missä hänet määrätään kerjäämään. Kerjäläisten toiminta on organisoitua, tulosvastuullista ja valvottua ja kaikkea johtaa Suomessa kovaotteinen venäläinen Jegor Kugar. Vatanescu ei kauan kestä tilanteen epäoikeudenmukaisuutta, vaan nostattaa muut kerjäläiset kapinaan Kugaria vastaan. On pakko paeta. Kumppaninaan Vatanesculla on citykani, jonka hän on pelastanut joutumasta eläintarhaan tiikerin ruoaksi.

Matkallaan Helsingistä pohjoisen hillasoille Vatanescu tapaa monenlaisia ihmisiä. Osa on ennakkoluuloisia ja töykeitä, mutta paljon on myös auttavaisia ja sydämellisiä henkilöitä. Jänis toimii eräänlaisena mittarina: kuka hyväksyy jäniksen, se on hyvä ihminen. Byrokratia saattaa olla kylmä ja kova vähäosaista kohtaan, mutta yksilöt lämminsydämisiä. Yhteistä kieltäkään ei aina tarvita toisen ymmärtämiseen. Erilaisten sattumien ansiosta myös media tulee ennen pitkää tietoiseksi Vatanescun olemassaolosta ja se puolestaan kiinnittää poliitikkojen huomiota. Vatanescun tie vie huikeisiin korkeuksiin – ja takaa pojalle hienoakin hienommat nappulakengät.

Kerjäläinen ja jänis on aivan avoimesti versio Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi –teoksesta. Toki kirjailijat eroavat tyyliltään, mutta hengeltään he ovat lähellä toisiaan.