AUSTER, PAUL: 4 3 2 1

Kustantaja: Tammi 2017

Alkuteos: 4 3 2 1

Suomennos: Ilkka Rekiaro

Sukutarun mukaan Fergusonin isoisä saapui New Yorkiin 1900-luvun ensimmäisenä päivänä. Täällä juutalainen Isaac Reznikoff oli aikonut ottaa nimekseen aitoamerikkalaisen Rockefellerin, mutta vahingossa hänestä tulikin skotlantilaissävyinen Ichabod Ferguson.

…Ferguson kääntäisi idean päälaelleen eikä kirjoittaisikaan yhdestä henkilöstä, jolla on kolme nimeä, vaan keksisi kolme versiota hänestä itsestään ja kertoisi heidän tarinansa oman tarinansa rinnalla (jossain määrin oman tarinansa, sillä hänestäkin tulisi sepitteinen versio), ja hän kirjoittaisi kirjan neljästä identtisestä mutta erilaisesta ihmisestä, joilla olisi sama nimi, Ferguson.

Archibald Isaac Ferguson kertoo siis neljä eri versiota itsestään. Yhteistä on sukutausta ja syntymä, mutta sen jälkeen eri versioiden pojat alkavat ajautua yhä etäämmälle toisistaan. Joku pojista ei saavuta aikuisikää, joku menettää isänsä kuoleman tai avioeron vuoksi, joku vammautuu pahasti, joku viettää homoeroottista elämää, joku joutuu uskonnolliseen kriisiin. Kullakin Fergusonilla on omat ystävänsä ja omat petikumppaninsa, joskin joka versiossa esille nousee yksi nimi: Amy. Kukin Ferguson rakastaa kirjallisuutta, elokuvia ja urheilua, mutta rakkaimpien kirjojen listat eroavat toisistaan, kiintymys elokuviin on erilaista ja urheilulajit vaihtelevat. Fergusonit ovat kiinnostuneita myös lehtityöstä; onpa yhdellä nuorella Fergusonilla koulussa oma lehtikin. Näin Auster saattaa vyöryttää lukijan eteen tietoa ja analyyseja todella laajassa mittakaavassa.

4 3 2 1 on myös kertomus Yhdysvalloista 1950-1970-luvuilla. Tuona ajanjaksona tapahtui monia poliittisesti ja historiallisesti merkittäviä asioita: Kuuban kriisi, salamurhat, avaruusohjelma, rotumellakat, opiskelijaprotestit, Vietnamin sota… Ferguson itse on joka versiossa melko tavalla sivustakatsojana. Aikuisuuden kynnyksellä hän ei vastusta sotaa yleensä, vaan nimenomaan Vietnamin sotaa, koska ei näe sille oikeutusta. Mellakoimaan hän ei ryhdy, mutta päättää mennä mieluummin vankilaan kuin armeijaan.

Austerin kirja tuo väistämättä mieleen Kate Atkinsonin upean romaanin Elämä elämältä. Sen runollisuuden ja huumorin rinnalla 4 3 2 1 vaikuttaa hieman tasapaksulta. Siinä on monia kiinnostavia, hauskoja ja osuvia kuvauksia, mutta myös paljon toistoa. Fergusonien eri versiot eivät poikkea toisistaan mitenkään ratkaisevasti, vaikka joku heistä kapinoikin hieman enemmän kuin toinen ja joku menestyy paremmin kuin toinen. Kirja on kerta kaikkiaan liian laaja, 1141 sivua on liikaa. Kenties hahmottaminen olisi ollut helpompaa, jos olisi lukenut jokaisen Ferguson-version erikseen alusta loppuun eikä kirjan tarjoamina pätkinä. Pääteema tulee kyllä selväksi:

…me emme koskaan saa tietää, valitsimmeko oikein vai väärin. Siitä voisi olla varma vain, jos kaikki tosiasiat olisivat tiedossa, ja ne voi saada selville vain olemalla kahdessa paikassa yhtä aikaa, mikä on mahdotonta.

DOERR, ANTHONY: Davidin uni

Kustantaja: WSOY 2016

Alkuteos: About Grace

Suomennos: Hanna Tarkka

Anthony Doerr (s. 1973) nousi maailmanmaineeseen teoksellaan Kaikki se valo jota emme näe. Menestyksen vanavedessä suomennettiin myös Doerrin esikoisromaani Davidin uni.

Alaskalainen David Winkler on sääilmiöistä ja etenkin lumihiutaleista kiinnostunut ujo nuori mies. Hänellä on myös erikoislahja (tai vitsaus), sillä hän näkee enneunia tulevista tapahtumista. Ainakin David itse uskoo uniinsa, koska jotkut ovat toteutuneet viimeistä piirtoa myöten – vaimon tapaamista myöten. Pariskunnalle syntyy Grace-niminen tytär ja perheonni kukoistaa, kunnes David alkaa nähdä toistuvasti unta valtavasta tulva-aallosta, jonka kurimuksesta hän itse pelastuu mutta johon Grace menehtyy. Davidin reaktio on aika erikoinen: hän pakenee toiselle puolelle maailmaa, jottei hänen läsnäolonsa vaarantaisi tyttären henkeä. Vaimo ei tietenkään tätä ymmärrä, joten perhe hajoaa.

Karibialaisella St. Vincentin saarella David viettää kaksikymmentäviisi vuotta hotellin yleismiehenä. Tänä aikana hän ystävystyy Chilen poliittisia vainoja paenneen pariskunnan kanssa ja kiintyy syvästi perheen tyttäreen Naaliyahiin – ehkäpä tiedostamattomana korvikkeena omalle lapselle. Sitten David alkaa jälleen nähdä unia kuolemasta…

Kirjassa liikutaan Alaskan paukkupakkasista St. Vincentin trooppiseen lämpöön. Doerr havainnoi ja kuvaa yksityiskohtia taitavasti ja onnistuu välittämään lukijallekin erilaisia tunto-, haju- ja näköaistimuksia. Tosin hän vie paikoin kuvauksensa liian pitkälle ja lukija väsyy vyörytyksessä.

Silti hänellä oli muutaman kerran elämässään ollut myös kokonaisempia näkyjä: kokemukset olivat olleet tarkkarajaisia ja äärettömän todentuntuisia – kuin olisi herätessään todennut seisovansa vasta pinnaltaan jäätyneellä järvellä ja kuullut syvältä jalkojensa alta risahtelua – ja ne olisivat säilyneet mielessä pitkään muistuttaen itsestään vielä myöhemminkin monena päivänä, ikään kuin pian tuleva ei olisi malttanut odottaa muuttumistaan menneisyydeksi, tai nykyisyys olisi syöksynyt jo tulevaan, innoissaan siitä mitä oli luvassa. Nimenomaan näitä unia oli mahdotonta kuvailla sanoin: ne olivat unennäköä syvempiä unia, jossakin muistamisen tuolla puolen. Ne olivat tietämistä.

Kirjan luettuaan voi pohdiskella vaikkapa sitä, ovatko Davidin unet todellakin enteitä tulevasta, jolloin kaikki olisi tavallaan väistämätöntä. Vai tapahtuvatko asiat, koska David uneksuu niistä? Vai ovatko unet ja tapahtumat täysin toisistaan riippumattomia ja uniin uskominen pelkkää taikauskoa?

Davidin uni on kaiken kaikkiaan pienoinen pettymys. Siinä on liikaa tieteellistä pohdintaa lumesta ja vedestä ja liikaa filosofointia. Itse tarina on kyllä mielenkiintoinen ja mukana on monia tutustumisen arvoisia henkilöitä, mutta jotenkin tuntuu, että olisi kannattanut tyytyä laajaan novelliin eikä yrittää muodostaa aineksista romaania. 

OGAWA, YOKO: Professori ja taloudenhoitaja

Kustantaja: Tammi 2016

Alkuteos: Hakase no Aishita Sûshiki

Suomennos: Antti Valkama

Japanilainen Yoko Ogawa (s. 1962) on kotimaassaan erittäin arvostettu kirjailija – ja tuottelias myös, sillä vuodesta 1983 lähtien hän on julkaissut yli 40 teosta. Tunnetuin niistä on Professori ja taloudenhoitaja, joka on myös ensimmäinen Ogawalta suomennettu romaani.

Professorin luona taloudenhoitajat eivät viihdy. Viimeisimpänä vaihtoehtona välitystoimisto lähettää sinne nuorehkon yksinhuoltajaäidin, jolla on iästään huolimatta jo paljon kokemusta ja hyvä maine. Kyllä hänkin hämmästyy ensitapaamisellaan asiakkaansa kanssa.

”Mikä mahtaa olla kengännumerosi?” Kun olin ilmoittanut olevani uusi taloudenhoitaja, Professori ei ensimmäiseksi tiedustellut nimeäni vaan jalkani kokoa…

Professori oli kansainvälisestikin tunnettu matemaattinen nero joutuessaan auto-onnettomuuteen vuonna 1975. Tuossa onnettomuudessa saamansa päävamman vuoksi Professorin muisti kestää enää vain 80 minuuttia. Vuoteen 1975 asti hänellä on muistissaan kaikki: matemaattisset kaavat ja teoriat, baseball-ottelutilastot ja suuri rakkautensa, mutta sen jälkeinen elämä on hänelle outoa ja jäsentäytymätöntä. Pukuun ripustettujen muistilappujen avulla hän yrittää edes hieman hallita tilannetta, mutta silti jok’ikinen aamu taloudenhoitajan tapaaminen on hänelle kuin ensimmäinen kerta.

Työskenneltyäni jonkin aikaa Professorin luona minulle selvisi, että hänellä oli tapana ottaa puheeksi jokin luku tilanteissa, joissa ei tiennyt mitä sanoisi. Luvut olivat kuin oikea käsi, jonka hän ojensi toiselle kättelyä varten. Samalla ne olivat häntä itseään suojaava päällystakki…

Professorin palava rakkaus matematiikkaa kohtaan saa pian taloudenhoitajankin innostumaan ja ennen pitkää samaan taikapiiriin sujahtaa myös taloudenhoitajan kymmenvuotias poika, jota Professori alkaa kutsua Juureksi. Pojan tasainen päälaki nimittäin tuo hänen mieleensä neliöjuuren merkin. Kolmikon kesken syttyy innostuneita keskusteluja alkuluvuista, ystävällisistä lukupareista ja suoraselkäisistä luvuista – Professori kun löytää luvusta kuin luvusta jotain merkityksellistä.

Professori ja taloudenhoitaja -romaanissa esitellään monenlaisia matemaattisia teorioita, kaavoja ja lukuja, mutta kyllä matematiikkaa harrastamatonkin pystyy kirjasta nauttimaan ja ehkä oppimaankin jotain. Ennen kaikkea kirja kertoo kuitenkin lämpimästä ystävyydestä, jollainen saattaa syntyä hyvin erilaisten ihmisten välille hyvin epäotollisissa olosuhteissa. Se myös opettaa sen, että kannattaa elää täysillä tässä hetkessä ja nauttia siitä avoimin mielin. Kaiken kaikkiaan hyvin viehättävä teos.

MAI, JIA: Koodinmurtaja

Kustantaja: Aula & Co 2017

Alkuteos: Jie mi

Suomennos: Rauno Sainio

Mai Jia on kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyy vuosia Kiinan tiedustelupalvelussa työskennellyt toimittaja Jiang Benhu (s. 1964). Kotimaassaan hyvin suosittu Mai on kirjoittanut neljä romaania, joista on myös tehty tv- ja elokuvasovituksia. Koodinmurtaja on ensimmäinen suomennos hänen teoksistaan. Sitä mainostetaan trillerinä, mutta vauhdikasta toimintaa odottava pettyy kyllä pahasti. Suurin osa jännityksestä tapahtuu pään sisällä. On kyse nerouden ja hulluuden rajaviivasta, voimakkaista pakkomielteistä, unista ja niiden tulkinnasta. Kyvyttömyydestä sosiaalisiin kontakteihin, mutta myös kiintymyksestä ja lojaalisuudesta.

Koodinmurtaja on Rongin suvun tarina. Kuparikyläläisestä vauraasta suolakauppiassuvusta alkaa löytyä hämmästyttäviä matemaattisia lahjakkuuksia, joista tärkein tulee olemaan kirjan päähenkilö Rong Jinzhen. Poika on syrjitty ja yksinäinen äpärälapsi, jota kutsumanimetkään eivät paljon mairittele (Piru tai Isopäinen Hyönteinen). Ilman opetusta hän pystyy kuitenkin kehittelemään monimutkaisia matemaattisia kaavoja, jotka saavat vierailulle tulleen yliopiston rehtorin nappaamaan pojan mukaansa pääkaupunkiin. Samalla nimikin vaihtuu: virallisesti Jinzhen, perheen piirissä Helmiveli ja koulutovereiden keskuudessa Koppanero. Nero hän on, sen oivaltaa myös matematiikan laitoksen professori ja kansainvälisen tason šakkimestari Jan Liseiwicz. Vaikka opettajan ja oppilaan tiet ennen pitkää eroavat, vallitsee heidän välillään ystävyyden, luottamuksen ja epäilyksen sekainen suhde tarinan loppuun saakka. Liseiwicz lähtee Yhdysvaltoihin ja Jinzhen joutuu koodinmurtajaksi äärimmäisen salaperäiseen Erikoisyksikkö 701:een. Hänen tehtävänsä on selvittää vihollisen murtamattomana pidetty Purppura-koodi ja sen hän myös tekee. Itseluottamuksen ja uteliaisuuden riivaamana hän sukeltaa myös Purppura-koodin seuraajan, Mustan, syövereihin, vaikka kaikki henkistä turvallisuutta tukevat säännöt sen kieltävät. Väärä ratkaisu!

Koodinmurtaja-romaani on laadittu elämäkerran muotoon. Elämäkerran kirjoittaja kulkee ympäri Kiinaa etsimässä totuutta Jinzhenin kohtalosta, haastattelemassa ihmisiä ja tutustumassa tapahtumapaikkoihin. Hyvin usein hän puhuttelee lukijaa suoraan ja selittelee tekemisiään ja vaikutelmiaan.

Ajattelin ennen, että tarinaa kerrottaessa sen luotettavuus lukijan näkökulmasta ei ole ehdoton tavoita, sellainen jota ei missään nimessä saisi ylenkatsoa. Tällä tarinalla on kuitenkin omat erikoisvaatimuksensa, sillä niin kiistämättömän totuuden se kertoo… Siksi muistutan, että mikäli tarinalla on lukijan mielestä ollut omat sitkeät vikansa, syitä ei kannata etsiä tarinan kertojasta, vaan sen henkilöhahmoista tai jopa elämän itsensä mekanismeista.

Jinzhenin tarina liittyy saumattomasti Kiinan poliittiseen historiaan. On japanilaisten pirujen valta-aika, hallitusten vaihtuessa vaihtuva suosio, kommunismin kasvava ote kansalaisten elämässä, kulttuurivallankumous, Kiinan ja Yhdysvaltojen suhde. Koodinmurtaja on monimuotoinen kirja, jonka voi lukea nopeasti seikkailukertomuksena tai hitaasti sen ulottuvuuksia mietiskellen.

GREBE, CAMILLA: Kun jää pettää alta

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuteos: Älskaren från huvudkontoret

Suomennos: Sari Kumpulainen

Ruotsin valovoimaisen dekkaritaivaan uusin tähti on vuonna 1968 syntynyt Camilla Grebe, liikkeenjohdon konsultti ja Storyside-äänikirjakustantamon perustaja. Yhdessä sisarensa Åsa Treffin kanssa hän kirjoitti 2009-2015 viisiosaisen rikosromaanisarjan ja Paul Leander Engströmin kanssa 2013-2016 Moskva noir -trilleritrilogian. Kun jää pettää alta on Camilla Greben ensimmäinen kokonaan yksin kirjoittama romaani.

Tukholman raharikkaiden asuma-alueella sijaitsevasta omakotitalosta löytyy raa’asti murhattu nainen. Pää on irrotettu ruumiista ja laitettu ikään kuin katselemaan ovea kohti. Nainen ei ole talon asukas eikä hänen henkilöllisyyttään tiedetä. Talon omistajaksi sen sijaan paljastuu Jesper Orre, Clothes&More-vaateliikeketjun kovaotteinen toimitusjohtaja ja tunnettu naistenmies. Onko Orre kenties syyllinen murhaan? Ainakaan kukaan ei tunnu tietävän, missä hän on ja miksi hän ei ole saapunut työpaikalleen. Lisäksi hänestä paljastuu vähitellen aika epämiellyttäviä ja omituisiakin luonteenpiirteitä ja tempauksia. Rikostutkijoilla Peter Lindgrenillä ja Manfred Olssonilla on siis paljon selviteltävää, mutta heidän mielenkiintonsa herättää erityisesti ruumiin asettelu, joka muistuttaa kymmenen vuoden takaisesta selvittämättömästä miehen murhasta. Silloin poliisia avusti profiloija Hanne Lagerlind-Schön. Olisikohan syytä kutsua hänet taas mukaan, vaikka Peter jostakin syystä suhtautuu asiaan nuivasti?

Tapahtumista kerrotaan kolmen henkilön näkökulmasta. Nuoren Emma Bohmanin tehtävänä on selvitellä menneisyyttä, joten hänen kertomuksensa alkaa kaksi kuukautta ennen nykyhetkeä ja lähenee sitten murhaa ja sen jälkeistä aikaa. Emman lapsuudessa ja nuoruudessa ei montaa iloista ja turvallista hetkeä ollut, mutta nyt hän on kihloissa itsensä Jesper Orren kanssa! Tosin kaikki on erittäin salaista ja jopa salakähmäistä eikä Jesper saavu edes kihlajaisillallisilleen. Ei liene ihme, että Emmaa alkaa epäilyttää? Toistuuko sama hyljeksintä kuin lapsena?

Mietiskelin, mitä äiti oikeastaan tarkoitti sillä, että hän ansaitsi parempaa. Eikö hän ollut tyytyväinen elämäänsä? Olisiko hän halunnut erilaisen asunnon, erilaisen miehen? Kenties erilaisen lapsen? Oliko siihen ikään kuin oikeus, jos oli itse parempi ihminen? Oliko äiti itse asiassa parempi kuin minä ja isä? Ja jos kerran olin niin kamala, mitä minä oikein ansaitsin?

Murhan selvittely puolestaan esitetään vuorovetoisesti Peterin ja Hannen näkökulmasta. Kummallakin on omat henkilökohtaiset ongelmansa, jotka pyrkivät sotkemaan murhatutkintaa ja vaikeuttamaan yhteistyötä. Peter alkaa vasta nyt keski-ikään päästyään oivaltaa, miten pahasti on pilannut elämänsä vältellessään miltei sairaalloisesti vastuuta ja sitoutumista. Suhteet naisiin hän on pannut poikki heti kun ne ovat käyneet liian läheisiksi ja Albin-poikaan ei ole syntynyt suhdetta ollenkaan.

   Ei valmis sitoutumaan.

   On siinäkin muuten ilmaus. Mikä käsittämättömän lattea selitys sille, mikä raapi ja kiemurteli ja sykki sisälläni. Kauhistuttavalle hirviölle, jota en osannut nimetä.

Kuusikymmentävuotias Hanne puolestaan on jumittunut epätyydyttävään avioliittoon. Aviomies Owe on aina ollut vaimoaan kohtaan määräilevä ja omistuksenhaluinen, mutta Hannen alkavan muistisairauden mukana holhoavuus ja vähättely ovat vain voimistuneet. Viekö sairaus Hannen mahdollisuuden itsenäiseen elämään?

Toivoisin, että minulla olisi syöpä, koska silloin voisin kertoa siitä hänelle. Mutta alkavasta dementiasta ei voi puhua… Se on tuhat kertaa pahempi juttu kuin sukupuolitauti, jotenkin hävettävämpi. Ymmärryksen menettäminen ja itseensä eksyminen on inhottavaa. Vastenmielistä. Minusta on pikkuhiljaa tulossa hoidokki, eikä sellaista halua vaivoikseen kukaan.

Camilla Grebe pitää moniulotteisen tarinan hyvin kasassa, vaikka ei tarjoakaan varsinaisesti mitään uutta. Psykologisen trillerin perushahmoja ovat uupuneet, ongelmaiset ja rikkinäiset ihmiset, joiden elämä on lähtenyt vinoon jo jonkun lapsuuden tapahtuman vuoksi. Näin myös Kun jää pettää alta -romaanissa, jossa ongelmista kärsii useampikin henkilöistä. Juoni on taitava ja tarjoilee yllätyksiä sopivin väliajoin. vaikka osan totuudesta arvaa (tai uskoo arvaavansa) melko aikaisessa vaiheessa. Pieni tiivistäminen olisi jäntevöittänyt tarinaa, mutta syksyn pimeneviin iltoihin tämä kyllä tarjoaa viihdettä ja joitakin muistiin jääviä persoonallisia oivalluksia. 

KYTÖMÄKI, ANNI: Kivitasku

Kustantaja: Gummerus 2017

Anni Kytömäen esikoisromaani Kultarinta keräsi suosiota, kiitosta ja palkintoja. Se oli vuonna 2014 ehdolla sekä Finlandia-palkintoon että Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkintoon ja voitti vuonna 2015 Gummeruksen jakaman Kaarlen palkinnon. Se palkittiin 2015 myös Tulenkantaja-palkinnolla eli sillä arvioitiin olevan edellisenä vuonna Suomessa ilmestyneistä kaunokirjallisista teoksista parhaat mahdollisuudet menestyä ulkomailla. Kirjan nimi ei viittaa lintuun, vaan vuorenkylkeen ja sama leikittely jatkuu myös teoksessa Kivitasku. Siinäkään ei ole kyse linnusta, vaan eräästä kirjan henkilöstä. Kenestä ja miksi -  se selviää aikanaan tässä kolmelle eri vuosisadalle ulottuvassa sukutarinassa.

Kirjan alussa eletään vuosia 1959-1960. Helena on riutanlahtelainen lukiolaistyttö, joka ajoittain pursuaa energiaa ja suuria suunnitelmia ja ajoittain haluaisi vain kuolla. Kesällä päällä on innostusvaihe ja matka Pääsiäissaarelle vanhoja kirjoitusmerkkejä ratkomaan tuntuu täysin mahdolliselta, mutta syksyllä määränpäänä onkin mielisairaala ja lobotomialeikkaus. Tietoa Helenan myöhemmistä vaiheista lukija joutuu odottamaan kirjan loppupuolelle saakka, koska kerronta keskittyy tästä lähtien vuorotellen kahteen muuhun ajanjaksoon ja kahden muun henkilön vaiheisiin. Niitä yhdistämässä ovat samat seudut: Riutanlahden kirkonkylä, Soutajainkallio, Mustasaari ja Louhurannan talo.

Louhurannassa oli vain neljä väriä, mutta niistä syntyi maailma: lumi, lehtipuiden purppura, havunvihreä, taivaan ja järven etäisten rantojen sininen.

Kuvatuista ajanjaksoista toinen alkaa Pietarissa vuonna 1849. Varakkaan aatelisperheen poika Sergei on tuomittu teloitettavaksi tsaaria arvostelevien ja maaorjien vapautta vaativien kirjoitusten ja puheiden vuoksi. Viime hetkellä tuomio muuttuu pakkotyöksi ja hemmoteltu Sergei kuljetetaan Suomeen louhimaan silmäkiveä eli pallograniittia. Täällä hänen henkilöllisyytensä tilaisuuden tarjoutuessa muuttuu ja ylhäisestä Sergeistä tulee maaorja Albert. Täällä Albert saa myös ikioman suojelusenkelin, vaikkei sitä pitkään aikaan ymmärräkään.

Toinen ajanjakso tuo tarinan nykyaikaan eli vuoteen 2011. Veka on 32-vuotias kansatieteen tutkija, mutta sairauseläkkeellä sydänvaivojen vuoksi. Hän on mielenkiintoinen hahmo jo siitäkin syystä, että hänen sukupuoltaan ei pysty kertomuksen aikana ihan varmasti päättelemään. Vekan pitäisi mennä sairaalaan tarkkailtavaksi, mutta hänpä lähteekin isoäidin mökille Louhurantaan. Mökki on pitkään ollut asumattomana, mutta luonnon tilasta huolestuneen Vekan elämänkatsomukseen alkeellisuus ja niukkuus sopivat oivallisesti. Täällä hän innostuu tutkimaan sukunsa menneisyyttä, kyselemään tietoja jotka eivät ole siirtyneet sukupolvelta toiselle ja etsimään ketjusta puuttuvia esivanhempia.

Kivitasku on paksu kirja (645 sivua), mutta pitää hyvin otteessaan. Kieli kuljettaa tarinaa kauniisti ja sujuvasti ja sallii yksityiskohdista nauttimisen hukkaamatta silti itse juonta. Monikerroksisuus on taiten rakennettua; asioita paljastuu vähän kerrassaan, palapeli hahmottuu, on kuin saisi tietoa todellisista ihmisistä ja todellisista tapahtumista. Vallitsee tietynlainen symmetria, sillä ihmiset ovat samankaltaisia ja kokevat samankaltaisia asioita eri aikakausina. On seikkailunhalua, on pakenemista toisen henkilöllisyyden taakse, on lapsen täyttymättömältä tuntuvaa toivetta saada rakkautta vanhemmiltaan. On ajan läpi vaeltavia ajatuksia, joissa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus sekoittuvat. Eniten kosketti uskollisen ja uhrautuvan Katinkan kohtalo ja ajatus siitä, miten hänen lempeä ja hiljainen henkensä olisi läsnä vielä sukupolvienkin perästä.

Kallioista, kivistä ja järvistä Kivitaskussa puhutaan paljon. Kallioita louhitaan ihmisten oikkuja tyydyttämään, kulttuurimaisemia hävitetään rahan ansaitsemiseksi.

Se mikä on pirstottu kaivosten uumenissa, sulatettu ja valettu, lohkottu ja hiottu kymmeniä kertoja, kyhäytyy viimeistä yksityiskohtaa myöten uuteen muotoon… Kalleudet jököttävät seinillä ja katossa hengettöminä kuin laivojen keulakuvat. Maankuoresta irrotetuissa aineksissa ei syki sydän, kuten ei valaankaan sydän syki enää korseteissa ja vannehameissa, joihin sen luut ja hetulat ommellaan.

Viimeisten pyryjen aikaan tanner, jolla horjahtelen, uinui vielä kallion uumenissa. Nyt sille on ruudilla muovattu rujo poski, joka ensimmäistä kertaa luonnonhistoriassa tuntisi paahteen, sateen ja tuulen, Paitsi ettei kivi tunne mitään. Se vain on, ja ihminen tuntee sen puolesta.

Tunnelma on haikeahko, mutta ei toivoton. Eri aikakausien ihmisillä on kaikilla murheensa ja menetyksensä, mutta myös onnenhetkensä ja kiinnekohtansa: ystävät, rakastetut, lapset. Kaikilla on myös mahdollisuus luonnon tarjoamaan haltioitumiseen ja lohtuun. Siltaan, joka rakentuu mustarastaan laulusta.

SALMINEN, TUULI: Surulintu

Kustantaja: Like 2017

Suosittu kirjailija Jaakob Kara tietää, ettei hänellä ole enää mahdollisuuksia taistella keuhkosyöpää vastaan. Sen ovat hänelle kertoneet linnut, kirjassa useasti mainitut surun symbolit:

    Kolme päivää sitten hän sanoi minulle, että tietää lähtöpäivänsä. Hän on nähnyt unta linnuista, jotka asettuvat symmetriseen ympyrään luonnottoman tyynen veden pinnalle. Uni unelta lintuja on vähemmän. En halua tietää, montako niitä on jäljellä.

Viimeiset päivänsä Jaakob haluaisi viettää rauhaisasti, olla enemmän siskonsa Rhean ja tämän tyttären Miriamin parissa ja myös avautua sairaudestaan lehdistölle. Ellen-vaimo sen sijaan tahtoo pitää Jaakobin pelkästään itsellään, vaikka ei pystykään tukemaan kuolevaa, vaan hössöttää, komentelee ja jankuttaa jankuttamistaan niin vanhoista kuin uusista huolenaiheista ja vääryyksistä. Jaakob jaksaa yhä toivoa, että näkisi ennen kuolemaansa rakkaimmat omaisensa sovussa keskenään, mutta arvokkaassa kulttuurikodissa kasvaneelle Ellenille Rhean boheemius ja suorasanaisuus ovat ylitsepääsemätön este. Miriamin kohdalla taas lapsettomaksi jäänyttä Elleniä kirpaisee se, miten paljon Jaakob näyttää tätä rakastavan. Jaakobia Ellenin panikointi ja ripustautuminen väsyttävät, murehduttavat ja suututtavatkin.

   Ellen heitti valokuvat eteeni sohvapöydälle ja sanoi, että tässä kurttuinen vaimosi, katso oikein tarkkaan, aivan ilmeisesti ja näkyvästi hedelmällisen ikänsä ohittanut.

   Ne olivat kauniita kuvia, hän oli siro pikkulintu, jolla oli hiukan arvoituksellinen ilme silmissään. Sanoin sen hänelle.

   Lintuvaimosi ei kykene munimaan, hän sanoi – Sellainen ilmaisu. Minun merkillinen surulintuni.

Kirjassa vuorottelevat nykyhetki ja aika kauan sitten. Tapahtumista kertovat Ellen ja Miriam minämuodossa ja Jaakob päiväkirjamerkintöjensä välityksellä. Vaikka kertojaäänet eivät paljon toisistaan poikkeakaan, on silti helppo erottaa kuka kulloinkin puhuu. Näiden lisäksi on vielä kursiivilla kirjoitettua tekstiä Ellenin taloudellisesti turvatusta, mutta henkisesti yksinäisestä ja epävarmasta lapsuudesta. Aikanaan selviää, että nämä katkelmat ovat Jaakobin kirjoittamasta kirjasta ”Surulintu”. Niiden tarkoitus on selittää aikuisen Ellenin käyttäytymistä, sen outoa tempoilua ylimielisyyden ja alemmuudentunteen välillä. Pöyristyttävintä on varmaan se, miten Ellen yrittää ohjailla miestään kirjoitustyössä listaamalla tälle teoksissa käsiteltäviä aiheita ja laatimalla jokaisen aiheen kohdalle valmiita mallilauseita!  On aika vaikea ymmärtää, miksi rakastettavaksi kuvattu Jaakob pysyy näin oudossa avioliitossa, mutta aikanaan Jaakobistakin tulee esiin vähemmän mairittelevia puolia.

Jaakobin kuoleman jälkeen Ellenin, Rhean ja Miriamin lähentyminen näyttää entistä epätodennäköisemmältä. Lisäksi paljastuu asioita, joita lukija on jo saattanut arvailla, mutta jotka tulevat yllätyksenä ainakin Ellenille ja Miriamille. Katkeavatko yhdistävät langat vai kasvaako niiden tilalle sittenkin jotain vahvempaa? Ainakin romaanin loppu väläyttelee valoa synkkyyteen.

Surulintu on niin tiivis ja sujuvasti etenevä, että sen lukaisee varsin vauhdikkaasti. Samanlaisia ihmissuhdekuvioita on kirjallisuudessa käsitelty paljonkin Helvi Hämäläisen Säädyllisestä murhenäytelmästä lähtien, mutta hyvin lupaava esikoisteos tämä kuitenkin on.

AFRIKKALAISIA KIRJAILIJOITA: JUAN TOMÁS ÁVILA LAUREL / PETINA GAPPAH

ÁVILA LAUREL, JUAN TOMÁS: Yöllä vuori roihuaa

Kustantaja: Fabriikki 2017

Alkuteos: Arde el monte de noche (2008)

Suomennos: Laura Vesanto

Juan Tomás Ávila Laurelin (s. 1966) ura alkoi jo 1980-luvulla ja nykyään hän on Päiväntasaajan Guinean huomattavimpia kirjailijoita. Vuonna 2011 hän ryhtyi pitkään nälkälakkoon kritiikkinä presidentti Obiangin hallituksen korruptoituneisuutta kohtaan, mutta joutui lähtemään maanpakoon Barcelonaan. Lapsuudessaan Ávila Laurel asui Annobónin saarella, missä saatuihin kokemuksiin ja muistoihin pohjautuu hänen Yöllä vuori roihuaa -romaaninsakin.

Yöllä vuori roihuaa -romaanin kertoja on pieni poika, joka tarkastelee ja ihmettelee maailmaa ympärillään. Hänen isänsä on monen muun saarelaismiehen lailla jossakin, minne matkustetaan laivalla ja mistä harvoin palataan takaisin. Perheen ainoa miespuolinen jäsen on isoisä, salaperäinen hahmo joka pysyttelee suurimman osan ajasta huoneessaan vuoria katselemassa, joka ei syö eikä puhu ja jolla on omituinen kampaus. Kaikki saarelaiset ovat äärettömän köyhiä – puuttuu vaatteita, lamppuöljyä, tulitikkuja ja saippuaa sekä miehille niin kallisarvoista tupakkaa – mutta kalastajaa vailla olevassa perheessä puuttuu myös ruokaa. Syötävänä ei ehkä ole kuin chilillä ja suolalla maustettua kuivaa maniokkileipää.

Sitten saarelaisia alkavat onnettomuudet moukaroida. Varomattomuuden seurauksena tuli pääsee irti vuorella ja tuhoaa suurella vaivalla ylläpidetyt viljelmät. Tapahtuu murha, ehkä kaksikin. Koleraepidemia vie aikuisia ja lapsia, surua riittää joka asumukseen. Saarelaiset, joille vieraalla kielellä opetettu katolinen uskonto on jäänyt melko etäiseksi, kääntyvät vanhojen perinteiden puoleen. Ehkäpä meren kuningas auttaa, jos hänelle tuodaan sopivia uhrilahjoja? Yhteisöllisyys on saaren asukkaiden voimavara, mutta tietämättömyyteen sekoittunut taikausko on uhka etenkin naisille. Turvassa ovat oikeastaan vain vainajien kanssa puhuvat ja kylälle viestejä välittävät vanhat rouvat, muut voivat helposti ajautua syntipukin asemaan. Yöllä meressä kuumia aaltoja viilentävät vaimoihmiset tulkitaan naispaholaisiksi, jotka ovat saaneet itseltään Paholaiselta merkillisiä kykyjä.

Jos esimerkiksi lapsi kulki tällaisen naisen talon ohi alasti, saattoi tämä kyvyillään välittömästi lennättää mihin tahansa lapsen ruumiinosaan maassa makaavan puupalan tai kadulle heitetyn raudankappaleen.

Tarina polveilee eteenpäin yhtenä pötkönä, mikä toisaalta vaikeuttaa hahmottamista mutta toisaalta on kokemuksena aika mielenkiintoinen. Suullisen kansanperinteen mukaisesti kertoja kääntyy suoraan kuulijansa puoleen, huomauttelee, kyselee, ennakoi tulevaa ja palaa aiemmin kerrottuun. Yksi tarina tuo hänelle mieleen toisen ja niin kertomus etenee hitaasti ja yksityiskohtia tulvillaan. Esimerkiksi heti kirjan alussa on kymmenisen sivua käsittävä kuvaus kanootin valmistamisesta. Eli ensin valitaan puu… On myös pelottava tapaus, johon kertoja palaa yhä uudestaan lisäten samalla tarkempia yksityiskohtia ja selvennyksiä, ahdistuneita kysymyksiä ja arkaa kritiikkiäkin. Pieni eristäytynyt saari avautuu lukijan eteen väreineen ja tuoksuineen, iloineen ja suruineen. Se ei ole paratiisi, mutta koti kuitenkin.

Minua pyydettiin kertomaan tarina, tai vaikka monta, ja ajattelin, että voisin varmaan kertoa lapsuuteni tarinan, sillä en muistanut niiltä vuosilta ainuttakaan kertomusta. Ja valkoisten johtaja, joka kertoi tulleensa keräämään meidän suullista kansanperinnettämme ja jonka nimi oli Manuel, pyysi minua kertomaan mitä vain halusin, sillä ehkä minun lapsuudenmuistoissanikin olisi merkittäviä piirteitä. Kerroin sen mitä noista vuosista muistin, ja kun omasta mielestäni sain kaiken kerrottua, suljin suuni.

GAPPAH, PETINA: Muistojen kirja

Kustantaja: Tammi 2017

Alkuteos: The Book of Memory

Suomennos: Tero Valkonen

Tarina, jonka pyysit kertomaan, ei suinkaan ala Lloydin kuoleman säälittävästä rumuudesta. Se alkaa kaukaisesta elokuun päivästä, jolloin aurinko porotti rakkulaisille kasvoilleni, minä olin yhdeksän ja isä ja äiti myivät minut ventovieraalle miehelle.

Muistojen kirja alkaa kutkuttavasti. Ensimmäisten lauseiden perusteella lukija alkaa jo rakennella omia mielikuviaan ja odotuksiaan, mutta miten oikeaan hän mahtaa osua? Gappah pohdiskelee nimenomaan sitä, mitä ja miten ihminen muistaa – onhan päähenkilön nimikin Memory. Ovatko nuoren naisen muistikuvat lapsuuden tapahtumista vääriä tai vähintäänkin väärinkäsityksiin perustuvia? Ovatko muistot vaikuttaneet hänen myöhempään elämäänsä jollakin tapaa?

Kertomuksen edetessä selviää monta asiaa. Ensinnäkin: koko kirja koostuu Memoryn muistiinpanoista, joita hän kirjoittaa zimbabwelaisessa Hararen vankilassa vaikutusvaltaiselle amerikkalaiselle lehtinaiselle. Memorylle on langetettu kasvatti-isänsä Lloydin murhasta kuolemanrangaistus, jonka hän lehtinaisen avulla toivoo lieventyvän elinkautiseksi vankeudeksi – tai peräti armahdukseksi. Toiseksi käy ilmi, että Memory on tummaihoisten vanhempien albiino lapsi. Hän ei siis kuulu valkoisiin, vaikka on Lloydin ansiosta asunut komeassa talossa, saanut koulutusta ja mahdollisuuden matkustella maailmalla.  Hän ei myöskään kuulu mustiin, jotka usein suhtautuvat taikauskoisella kammolla Memoryn poikkeavuuteen. Tämä onkin kirjan kolmas paljastus – miten voimakasta taikausko yhä on 2000-luvun Zimbabwessa. Se vaikuttaa jopa Memoryn kuolemanrangaistuksen täyttöönpanoon, sillä taikauskon vuoksi maahan ei ole vuosikausiin saatu pyöveliä.

Memoryn kertomus poukkoilee hämäävästi muistosta toiseen. Välillä hän muistelee lapsuuttaan perheensä parissa eli aikaa ennen siirtymistä Lloydin ”omaisuudeksi”. Käy ilmi, että Memoryn perhe oli hyvin epäonninen ja köyhä, vailla sukulaisten ja ystävien muodostamaa turvaverkkoa. Rahan vuoksiko pieni Memory luovutettiin naimattomalle valkoiselle professorille? Toisaalta muistiinpanot käsittelevät Memoryn elämää vankilassa. Naiset muodostavat siellä yhteisön, jossa juoruillaan ja kinastellaan mutta myös pyritään auttamaan. Vartijatkaan eivät ole hirviöitä, vaikka joskus tyydyttävätkin pätemisentarvettaan kiusanteolla ja käyttävät valtaansa omimalla vangeille tarkoitettuja tarvikkeita. Joukossa on monta värikästä persoonaa, joiden omituisuuksia Memory kuvailee varsin ironisesti. Vankilakuvaus on Muistojen kirjan mielenkiintoisinta antia.

Gappah kritisoi Muistojen kirjassa Zimbabwen poliittista elämää, yhteiskuntaa ja kulttuuria mustan huumorin avulla. Hiukan häiritsee selittämättä jätettyjen shonankielisten lauseiden ja sanontojen suuri määrä, mutta sama piirre on tietenkin englanninkielisessä alkuteoksessakin. Romaanissa myös joitakin asioita toistetaan varsin usein, kun taas jotkut ohitetaan ylimalkaisella maininnalla, mutta tämä johtuu ehkä Memoryn muistojen sattumanvaraisuudesta. Muistojen kirja kannattaa kyllä lukea. Se on viihdyttävä ja valaiseva kuvaus hieman tuntemattomaksi jääneestä Afrikan maasta, Zimbabwesta.

Petina Gappah (s. 1971) on englanniksi kirjoittava zimbabwelainen kirjailija, joka voitti novellikokoelmallaan Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta Guardian-lehden esikoiskirjapalkinnon vuonna 2009. Hän on myös juristi, jolla on lainopillinen tutkinto niin Zimbabwen yliopistosta kuin Grazista ja Cambridgestä. Nykyisin hän työskentelee Genevessä organisaatiossa, joka auttaa kehitysmaita kansainväliseen kauppalakiin liittyvissä ongelmissa. 

PS. Muistojen kirjan kansi on upea, houkutteleva!

KILPI, MARKO: Kuolemantuomio

Kustantaja: Crime Time 2017

Vanhempana konstaapelina Kuopiossa työskentelevä Marko Kilpi on suomalaisen rikoskirjallisuuden uudistaja, palkittu kirjailija, käsikirjoittaja ja dokumentaristi. Esikoisteos Jäätyneitä ruusuja palkittiin vuonna 2008 Suomen Dekkariseuran jakamalla Vuoden johtolangalla, toinen romaani Kadotetut oli yksi vuoden 2009 Finlandia-ehdokkaista ja kolmas romaani Elävien kirjoihin voitti Savonia-palkinnon vuonna 2012. Kuolemantuomio aloittaa Marko Kilven Undertaker-dekkarisarjan.

Yksi Kuolemantuomion päähenkilöistä on hautaustoimistossa työskentelevä Jarmo Kivi, joka työnsä suojissa pyörittää laajamittaista kansainvälistä rikollista toimintaa. Eihän kukaan epäile hiljaista miestä, joka saapuu korjaamaan kuoleman jäänteitä pois rikospaikoilta ja jonka vaimokin on pappi! Poliisien silmissä hän on lähinnä työtoveri ja hengenheimolainen, jolle voi puhua tutkinnan alla olevista tapauksista hieman huolettomammin kuin normaalisti. Kuitenkin tunnollisen perheenisän ja värittömän työntekijän kuoren alla on kylmäverinen tarkkailija, joka pystyy yhtä hyvin rakentamaan pitkäjänteisiä suunnitelmia kuin ratkaisemaan yllättäviä kriisitilanteita.

Kivelle rikos on valinta. Enemmän kuin elämäntapa. Hänen maailmassaan vallitsevat omat normit ja säännöt. Siellä ei ole hyvää eikä pahaa. On vain oikea ja väärä, joiden välillä Kivi tekee itse jaon.

Toinen vahvasti esillä oleva henkilö on yliopisto-opiskelija Tuomas Lintu, joka yhtäkkiä huomaa pudonneensa toimeentuloloukkuun. Tyttöystävä Maria on syvän masennuksen takia kykenemätön opiskelemaan ja työskentelemään, hädin tuskin poistumaan edes kotoa. Silti tukea ei tule miltään luukulta. Hätä ja voimaton raivo ajavat Tuomasta epätoivoisiin tilanteisiin.

Ei poliisi voinut tietää, miksi Tuomas päätyi raudoitettuna heidän käsiinsä. He näkivät vain lopputuloksen. Ei elämän pitäisi kaatua yhteen kompurointiin, mutta jos lastia on kertynyt riittävästi, riittää pienikin tönäisy. Sen perusteella ei pitäisi tuomita ketään.

Tuomas saa apua, mutta ihan hyväntekeväisyydestä ei taida kuitenkaan olla kyse. Verkko, johon hän on sotkeutumassa, on jo koitunut useamman ihmisen kohtaloksi.

Marko Kilpi tietää, mitä kaikkea poliisi joutuu työssään kohtaamaan. Varsinaisen juonen ohella Kuolemantuomio-dekkarissakin sivutaan kipeitä kohtaloita ja turhia kuolemia, perheväkivaltaa ja koulukiusaamista, kirkon asemaa muuttuvassa yhteiskunnassa ja nettiin siirtynyttä rikollisuutta. Kirjasta huomaa, että se on tarkoitettu eräänlaiseksi alkuesittelyksi. Henkilöt tulevat tutuiksi, asetelmat selviävät ja ruumiitakin syntyy, mutta varsinaista ratkaisua ei saavuteta. Lukijan kiinnostus on kuitenkin herätetty. Jatko-osista toivottavasti selviää, miksi Kivi on sellainen kuin on ja miten Tuomakselle ja Marialle käy. Pystyvätkö miehistöpulan ja epäkelvon johdon alla taistelevat poliisit selvittämään tapaukset? Kilven tekstiä on helppo lukea, sillä luvut ovat lyhyitä ja näkökulma vaihtuu tiheään. On kuin tv-sarjaa seuraisi. Tiivis ja tunteilematon ote vain tehostaa tarinan synkkyyttä.

EDVARDSSON, MATTIAS: Melkein tosi tarina

Kustantaja: Like 2017

Alkuteos: En nästan sann historia

Suomennos: Tiina Ohinmaa

Olipa kerran Lundin yliopistossa luovan kirjoittamisen kurssi, jota veti kuvankaunis postmodernistikirjailijatar Li Karpe. Neljäntoista tarkkaan valitun opiskelijan joukosta erottautuivat pian omaksi soturiryhmäkseen Zackarias, Adrian, Fredrik ja Betty, joiden lojaalisuutta toisiaan kohtaan eivät horjuttaneet edes ristikkäiset rakastumiset ja kilpailutilanteet.  Vaan entäpä kun palvottu kirjailija Leo Stark valitsi huippulahjakkaan Bettyn muusakseen eikä neitonen saanut kertoa kulissien takaisista tapahtumista nuorille miehille mitään? Kun Leo Stark eräänä yönä katosi jälkiä jättämättä? Ja kun kaiken kummallisuuden huipuksi Adrian tuomittiin vankilaan murhasta, vaikka ei ollut edes ruumista!

Kaksitoista vuotta myöhemmin Tukholmassa toimittajana leipänsä tienaava Zack on vakavan paikan edessä, kun saman viikon aikana menettää sekä rakastettunsa että työpaikkansa. Kaikki rahat juotuaan hän nöyrtyy ja palaa äitinsä luo Lundiin. Siellä vanhat muistot tulvivat mieleen ja samalla syttyy oivallus siitä, miten selvitä tilanteesta: on kirjoitettava omakohtainen kirja Leo Starkin katoamiseen liittyvistä tapahtumista! Suuren yleisön mielenkiinto taatusti heräisi ja myyntiluvut olisivat huikeat! Toki olisi mukava myös selvittää totuus ja auttaa vankilasta vapautunutta, erakoitunutta Adriania, jota Zack ei usko murhaajaksi. Kaikki ei mene kuitenkaan ihan Zackin suunnitelmien mukaan, vaan edessä on varsin ikäviä yllätyksiä.

Tuntui kiehtovalta päästä elämään elämäänsä toistamiseen, kelata nauhaa taaksepäin ja tehdä kaikki uudestaan, tällä kertaa uudesta näkökulmasta, nyt kun minulle oli ehtinyt kertyä elämänkokemusta ja … kenties viisautta? Kirjoitin elämäni menneistä vuosista, yritin olla tarinassani oikeudenmukainen, mutta jouduin kerta toisensa jälkeen huomaamaan, että muisti petti ja minun oli vaikea erottaa se, mitä oikeasti oli tapahtunut, ja toisaalta kirjan todellisuus, joka hahmottui sanojeni kautta. Minulle alkoi valjeta, miten järjetöntä oli kutsua jotakin omaelämäkerralliseksi.

Kirjan luvuista osa sijoittuu vuoteen 2008, jolloin Zack kiertelee tapaamassa ja haastattelemassa entisiä ystäviään ja kurssitovereitaan. Näiden lukujen kanssa vuorottelevat haastatteluiden pohjalta muotoutuneet tekstit Zackin teokseen Syytön murhaaja, joka ajoittuu vuosiin 1996-1997. Tyyli on lennokasta ja vetävää. Ympäristön, henkilöiden ja tapahtumien kuvauksissa on hauskan ironisia oivalluksia, mutta paikoin myös turhan kiemuraisia ja jopa pateettisia lauseita.

Nyt hän tiesi, että teksti saattoi raastaa esiin pelon ja kyyneleet, viiltää haavoja rintaan ja tunkea pään täyteen järjettömiä ajatuksia. Hän tiesi, että teksti saattoi olla elävä ja kuollut, viimeiset sormet, jotka pidättelevät ihmistä kuilun reunalla, tai säkkipimeys, joka kietoutuu sielun rippeiden ympärille.

Melkein tosi tarina sopii kevyeksi kesälukemiseksi. Se ei tarjoa mitään erityisen syvällistä ja uutta, mutta dekkarimainen juoni pitää mielenkiinnon yllä ja loppuratkaisukin onnistuu yllättämään.