WESTÖ, KJELL: Rikinkeltainen taivas

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: Den svavelgula himlen

Suomennos: Laura Beck

… taivas Ramslandetin yläpuolella värjäytyi rikinkeltaiseksi meidän siinä maatessamme. Katselin värien leikkiä ja näin miten mökin lähimmät puut muuttuivat yhä mustemmiksi ja hienopiirteisemmiksi, niin että ne olivat lopulta kuin taivaaseen kaiverrettuja. Minut olivat lumonneet Falkin tyyni ääni ja rikinkeltainen taivas ulkona, se vanha väri, jota en ollut nähnyt moneen vuoteen ja jonka olin joskus uskonut näkyvän vain Ramslandetin tienoilla eikä missään muualla koko maailmassa.

Helsingin kuvaajana tunnettu Westö sijoittaa Helsinkiin myös romaaninsa Rikinkeltainen taivas, mutta toisena näyttämönä on pääkaupungista neljänkymmenen kilometrin päässä sijaitseva Ramslandet. Siellä kirjan nimetön kertoja, kymmenvuotias poika, viettää vuonna 1969 ensimmäistä kertaa kesää vuokramökissä ja oppii rakastamaan viljapeltoja, ojanpientareiden mansikoita ja apiloita, lepattavia perhosia, haukia kaislikossa, illan valoa ja jopa mäkäräisiä. Eräänä päivänä hän tutustuu ikätoveriinsa Alex Rabelliin ja pääsee tämän kesäpaikkaan, komeaan Ramsvikin kartanoon. Rabellit ovat liikemiessukua, heillä on varaa pitää kartano ja asua talvet Ehrensvärdinkadulla, kun taas kertojan perhe on juuri noussut keskiluokkaan. Kummatkin perheet ovat kuitenkin suomenruotsalaisia ja pojat käyvät samaa koulua. Alex hurmaa ihmisiä, mutta myös huvittelee pelaamalla heidän tunteillaan – koska kerran voi. Joskus kohteena on kertoja, joskus joukkoon kolmanneksi liittynyt puolustuskyvytön ja anteeksiantavainen Krister.

Alexin äiti ja isoisä suhtautuvat pojan uuteen ystävään ja tämän perheeseen alentuvasti ja torjuvasti, mutta onko heillä ylpeilyn aihetta, kun komea pinta kuitenkin kätkee alleen häpeällisiä salaisuuksia? Joka tapauksessa poikien ystävyys jatkuu nuoruusikään saakka ja sitten kertojan ajatukset valloittaakin Alexin pikkusisko Stella. Seuraa vuosia kestävä suhde, jossa välillä rakastetaan huikeasti, välillä petetään ja välillä erotaan, kunnes kierros alkaa taas uudestaan. Nämä kaksi ovat kuume toistensa veressä, lopullisesti he eivät koskaan pääse toisistaan eroon.

…Oli huhtikuu mutta tuntui syksyltä, ja minä ajattelin Stellaa ja itseäni ja meidän yhteisiä vuosiamme, kaikkia niitä vuosia jotka olivat kuluneet siitä kun olin alkanut puhua hänen kanssaan ja huomannut, ettei hän enää ollutkaan Alexin luiseva karamellia mussuttava pikkusisko.

   Vaan että hän oli Stella.

   Stella eikä kukaan muu.

Näyttää siltä, että Rabellien tarina jatkuu Alexin johdolla edelleen komeana, mutta mitä uhrauksia menestyksen eteen joudutaan tekemään? Onko joka sukupolvessa vanhempia, jotka eivät ennätä keskittyä lapsiinsa oikeaan aikaan? Onko aina ihmisiä, jotka käyttävät valtaansa väärin? Tätä kaikkea kertoja pohtii. Hänestä on tullut kirjailija, jonka ura esikoisteoksen menestyksen jälkeen on hiipunut. Rikinkeltainen taivas voisi olla se romaani, jonka kirjoittamisesta hän haaveilee, toisaalta oma kasvutarina ja toisaalta sukupolvikuvaus. Hän piilottaa rivien väliin epäsuoraa arvostelua Alexin häikäilemättömyyttä ja rahanahneutta kohtaan, mutta puolustelee pitkään omaa selkärangattomuuttaan ja vastuunpakoiluaan. Kuitenkin tarinan päättyessä nykyhetkeen voi kaikkien kohdalla todeta, että aika on tehnyt tehtävänsä. Kiihko on sammunut, muistin petollisuus paljastunut, oma tilanne tunnustettu.

Westön tavaramerkkinä on hämäävän helppo ja sujuva tyyli, joka kuljettaa lukijaa viihdyttäen eteenpäin. Joka on Westön aiemmista romaaneista pitänyt, pitää kyllä tästäkin.

SHIN, KYUNG-SOOK: Jään luoksesi

Kustantaja: Into 2017

Alkuteos: Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go (2010)

Suomennos: Taru Salminen

Kyung-sook Shin on yksi Etelä-Korean luetuimmista ja palkituimmista kirjailijoista. Hänen yhdeksäs romaaninsa Pidä huolta äidistä käännettiin suomeksi 2015 ja se nousi yhdeksi vuoden suosituimmista teoksista. Shin kertoo Jään luoksesi -romaanin jälkisanoissa, miten otettu hän tilanteesta oli vieraillessaan kesällä 2015 Helsingissä ja Turussa. Kaksi erilaista kulttuuria kohtasi kirjallisuuden avulla ja vahvisti tunnetta, että elämme yhdessä tässä maailmassa.

Jeong Yun -niminen nainen saa puhelimessa tiedon: opiskelijoiden isähahmo professori Yun on kuolemaisillaan. Soittaja on Jeong Yunin entinen rakastettu Myeong-seo, jonka kanssa ei ole ollut yhteyttä kahdeksaan vuoteen. Yunin ajatukset kääntyvät menneeseen. Erääseen tapahtumarikkaaseen vuoteen 1980-luvulla.

Parikymppinen opiskelijatyttö Jeong Yun palaa yliopistoon vietettyään vuoden kotona äidin kuolemaa surren. Lapsuudenystävä Dan on ollut tukena ja toivonut suhteelta enemmänkin, mutta Yun ei ole valmis – etenkään kun käy ilmi, että Dan on liittynyt armeijaan, sotilasdiktatuurin ylläpitäjään.

Heti ensimmäisellä luennolla professori Yun antaa nuorille kuulijoilleen ohjenuoraksi kertomuksen pyhästä Kristoforoksesta, joka kantaa olkapäillään Kristuksen ja tämän mukana koko maailman tulvivan joen yli.

Kukin teistä on sekä Kristoforos että lapsi, jota hän kantaa selässään… Olemme kaikki matkalla tältä puolelta toiselle puolelle, tästä maailmasta nirvanaan. Mutta koska vesi on myrskyisää, emme pääse toiselle puolelle noin vain. Meidän on turvauduttava johonkin ylittääksemme joen. Se jokin saattaa olla kirjallisuus tai taide, jota haluatte luoda… Teidän on siis arvostettava ja rakastettava itseänne ja toisianne.

Kaduilla opiskelijat vaativat sotilasdiktatuurin lopettamista ja poliisit vastaavat vesitykein ja kyynelkaasukranaatein. Lähitienoon linnut kuolevat kaasuun ja kasvit kuihtuvat. Ihmisiä katoaa. Jeong Yunia protestointi ei kiinnosta, mutta kerran hän jää väkijoukon jalkoihin ja pelastajaksi osuu Myeong-seo, jota Yun on silmäillyt uteliaasti jo yliopistolla. Vielä enemmän kiinnostaa kuitenkin tämän salaperäinen ystävätär Yun Miru. Miru käyttää kesät talvet samaa leveähelmaista hametta. Hänen kätensä ovat pahasti palaneet. Hän kirjoittaa muistikirjaan kaikki syömänsä ruoat. Hän katoaa välillä pitkäksikin aikaa etsimään erästä kadonnutta miestä. Hänen rakkain ystävänsä on kuuro Emily-kissa. Kaikilla asioilla on merkitystä, mutta sitä Yun ei voi tietää.

Muodostuu pieni ryhmä, johon Yunin, Mirun ja Myeong-seon lisäksi liittyy hetkeksi myös Dan. Nuoret voisivat varmasti auttaa toisiaan enemmänkin, mutta nyt liian moni salaisuus paljastuu liian myöhään. Ollaan kuin sumussa ja toisista irrallaan. Ei ole rohkeutta ja päättäväisyyttä kertoa, kysyä tai kuunnella. Myöhemmin voi vain katua ja surra.

Luulen, että olisin tehnyt jotain toisin, jos olisin aikoinani ymmärtänyt, että aika vyöryy ohitse eikä toista samanlaista päivää enää tule, Yhdelle en olisi sanonut hyvästejä ja toinen olisi saattanut jäädä henkiin. Kunpa olisin tiennyt, että sillä hetkellä kun luulee kaiken olevan lopussa, jokin uusi alkaa.

Jään luoksesi -romaanin pääasiallinen kertoja on Jeong Yun, tekstin minä. Kursiivilla painetut luvut ovat Myeong-seon Ruskeasta muistikirjasta ja valottavat Yunin kertomia tapahtumia hieman eri näkökulmasta. Tunnelma on viipyilevä ja surumielinen. Toisaalta loppuun saakka joutuu jännittämään, saadaanko kaikkiin esille nousseisiin arvoituksiin vastaukset. Toivoa tulevaisuuden suhteen herättävät viimeiset sanat: Tulen luoksesi.

Taru Salminen on suomentanut Jään luoksesi -romaanin suoraan korean kielestä ja onnistunut loistavasti. Siksipä se kisasikin neljän muun teoksen kanssa vuoden 2017 parhaan käännöskirjan tittelistä ja Jarl Helleman -palkinnosta.

HURME, JUHA: Niemi

Kustantaja: Teos 2017

Olipa kerran alkuräjähdys, jonka seurauksena syntyi taivaankappale nimeltään Tellus kasveineen, eläimineen ja (hyvin myöhään) ihmisineen. Mannerlaattojen liikkeen, jääkausien jyräämisen ja maan nousemisen ansiosta muodostui kauas pohjoiseen hiljakseen Niemi, jota heti olosuhteiden käydessä otollisiksi alkoivat asuttaa kummalliset fennit eli barbaarit, ali-ihmiset. Porukkaa Niemelle kuljeskeli monesta eri suunnasta. Kansainvälisyyttä siis alusta alkaen!

Suomalaisten ja saamelaisten geenistöt ovat muodostuneet 11 000 vuoden maahanmuuttovirran tuloksina. Suomalaiset eivät saapuneet Niemelle valmiina kansana, ei sinne päinkään! Semmoista ei ole kuin ”valmis kansa”.

Läntinen naapuri nimitti tätä aluetta Itämaaksi ja rupesi hallitsemaan ainakin sen läntisintä ja kehittyneintä laitaa, mutta antoi Niemen pitkään olla omissa oloissaan (lukuun ottamatta paria ristiretkeä). Kun Niemen itäpuolella sijaitseva suuri maa alkoi rymistellä liikaa, ajauduttiin kuitenkin sotiin, joiden seurauksena Niemen itäinen raja muutteli paikkaansa useita kertoja. Ja lopulta, vuonna 1809, raja siirtyi niin ratkaisevasti, että Niemestä tuli kokonaisuudessaan osa itäistä valtiota ja sen tuhatvuotinen yhteinen historia Sverigen kanssa päättyi. Samalla oli kuitenkin jo kehittymässä idea maasta nimeltä Suomi.

Juha Hurme kuvaa lennokkaasti Suomen historiaa alkuräjähdyksestä vuoteen 1809. Vaikka Niemi olikin tuona aikana melko tavalla jälkijunassa suuressa maailmassa syntyneiden ideologioiden, tapojen ja kulttuurien suhteen, tihkui jotain ajan myötä myös pohjoisen perukoille. Niinpä Hurme vertaileekin kaiken aikaa tapahtumia maailmalla ja niiden vaikutuksia niemeläisten elämään ja sivistykseen. Jotkut hänen mainitsemansa henkilöt ovat vielä nykyaikanakin tunnettuja ja jopa juhlittuja, mutta esiin nousee myös vieraampia nimiä. Heidän panoksensa Niemen kehittämiseen (tai kehityksen jarruttamiseen) saattoi olla hyvinkin merkittävä. Näiltä osin Niemi kävisi vaikka juorukokoelmasta… Useimmat henkilöistä ovat miehiä, mutta toki feministiksi tunnustautuva Hurme löytää voimakkaita naishahmojakin.

Hurme esittelee paljon kirjoja ja kirjailijoita Gilgamesh-eepoksesta lähtien, mutta Niemen kirjallisuus on tietenkin etusijalla. Kalevalan lisäksi Hurme löytää häkellyttävän määrän upeita runoja ja lauluja, jotka usein hyvinkin oikullisten sattumien ansiosta ovat jälkipolville säästyneet. Ja vaikuttaneet jopa maailmankirjallisuuteen! Saamelaisen runo- ja lauluperinteen kohdalla Hurme voi murheellisena todeta, että sen rikas aarteisto onnistuttiin miltei kokonaan tuhoamaan.

Mutta ei Hurme pysyttele pelkästään vanhoissa teksteissä, vaan vetää linjoja nykykirjallisuuteen. Muutenkin Hurmeelle on tärkeää osoittaa, että menneisyys elää yhä niin paikannimissä kuin monissa muissa asioissa, vaikka emme enää alkuperäistä merkitystä ymmärtäisikään. Kaikki on lainaa jostakin päin ja kaikki muokkautuu uudeksi.

Kirjan kertoja jutustelee rennosti, heittää huulta ja sekoittaa asialliseen kirjakieleen luontevasti puhekieltä ja slangisanoja. Esimerkkinä kuvaus kuningatar Kristiinan kruunusta luopumisesta:

Kristina neuvotteli itselleen erittäin edullisen erosopimuksen, todellisen kultaisen kädenpuristuksen, pakkasi rinkkansa ja liftasi Roomaan, vaihtoi matkalla virallisesti uskonsa katolilaisuuteen ja fiilisteli Roomassa onnellisena ja kulttuurinnälkäisenä elämänsä loppuun asti. Ruotsissa oltiin monttu auki äimän käkinä henki kurkussa mälli väärässä kurkussa peruukki vinossa ja hjärtslaagin partaalla.

Niemi -teoksessa ei ole lähdeluetteloa, mutta se olisi taatusti mittava. Niin monelta alalta on tietoa, että arveluttaa kutsua teosta romaaniksi. Minä aikana ja mistä suunnasta suomenkieleen omaksuttiin tiettyjä sanoja? Missä määrin muiden maiden myytit ja tarinat ovat niemeläisten kansanrunojen ja -tarinoiden taustalla? Miten uskonnolliset liikkeet saivat sijaa Niemellä? Millaisella aikataululla uudet tieteelliset keksinnöt hyväksyttiin? Mitä piilee virallisen historian takana? Tietoa virtaa sellaisella vauhdilla, että välillä on pidettävä lepotauko ja sulateltava lukemaansa. Onko kaikki ihan faktaa? Ehkä on, ehkä ei, mutta nauraa ainakin saa useasti.

Juha Hurme (s. 1959) on koulutukseltaan biologi. Uraa hän on tehnyt omaperäisenä, kiitettynä ja palkittuna teatterinohjaaja ja käsikirjoittaja. Hän on julkaissut viisi romaania, joista tämä Niemi voitti vuoden 2017 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon – ja aivan ansaitusti.

LIUKKONEN, MIKI: O : romaani (tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat)

Kustantaja: WSOY 2017

Miki Liukkonen (s. 1989) aloitti kirjailijanuransa runoilijana ja oli esikoisteoksellaan Valkoisia runoja ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon vuonna 2011. Esikoisromaani Lapset auringon alla puolestaan oli Runeberg-palkintoehdokkaana vuonna 2013 ja romaani O vuoden 2017 Finlandia-palkintoehdokkaana. Kirjailijantyön lisäksi Liukkonen soittaa kitaraa vaihtoehtorock-yhtyeessä The Scenes.

Liukkonen on räväkkä ja itsetietoinen. Hänen mielestään suomalaiset kirjailijat kirjoittavat hyvin ja heidän kirjansa ovat kivoja, mutta siihen se sitten jääkin. Ollaan laiskoja ja tehdään sitä, mitä kuvitellaan kirjallisuudelta odotettavan. Liukkonen itse haluaa olla uudistaja, provosoija. Romaani O valottaa sitä, mitä hän ajaa takaa.

O on melkoinen järkäle – 858 sivua. Se vaati kolmen vuoden ponnistuksen, satoja luettuja kirjoja ja valtavan kartan, jossa yhdistellä henkilöitä ja tapahtumia. Mikään ei romaanissa ole sattumanvaraista, vaikka teksti koostuukin sirpaleista. Se on kuin aika, jota elämme: tietoa on paljon, mutta kokonaisuuden hahmottaminen vaikeaa. 

Eihän esimerkiksi sosiaaliseen mediaan itsestämme luoma kuva kerro meistä tosiasiassa mitään, ei se lähennä meitä, ei se ole totta. Se on pelkkä mielikuva, kalvo, kuori. Se on itse kehitetty suoja omaa itseä vastaan, samalla se on myös suoja muuta maailmaa vastaan… Me kasvatamme lapsemme riippuvaisiksi yhtäjaksoista ärsykkeistä, vilkkuvista valoista ja vauhdista, me vieraannutamme heidät luonnosta. Individualismia korostava nykyaika asettaa yksilöön paineen luoda itsestään yksilö sen sijaan että tämä todella olisi sitä.

Kirjassa sivuttavia asioita on käsittämättömästi. On kirjallisuutta, niin klassikoita kuin vaikkapa beatnik-kirjailijoita. On filosofiaa, kvanttifysiikkaa, tähtitiedettä, kilpauintia ja romanikulttuuria. Asiantuntevaa tekstiä niin robottipölynimurista kuin Tupperware-tuotteista. Hevosten anatomiasta ja liukumäistä.

Jos on aihepiirejä paljon, niin paljon on henkilöitäkin. Kirjan alussa oleva henkilöluettelo on kolme ja puoli sivua pitkä eivätkä siinä edes ole kaikki. Tämä porukka kärsii mitä erilaisimmista neurooseista ja pakkomielteistä – jos ei muusta, niin pelottavista unista. Heidän tutkimusprojektinsakin ovat omalaatuisia: yksi tutkii romanien ja munakoisojen välistä yhteyttä, toinen löytää munakoisoista musiikkia. Yksi etsii Bachin musiikista universaalia viestiä (Morse 2.0), toinen purim-räikkien avulla todistusta eetterin olemassaolosta. Yksi kirjoittaa keittokirjan neurootikoille, toinen ohjaa näytelmän joka esitetään lähes kokonaan pimeässä.

Paikoin kirja on todella hauska ja paikoin taas pitkästyttävä. Paikoin se on miltei etova, ainakin kuvatessaan tarkasti erilaisia eritteitä ja ruumiintoimintoja. Paikoin se on jännittävä. Paikoin riemastuu hienoista luonnonkuvauksista.

Enää pilvet eivät olleet pelkkiä harottavia harsoja vaan pahanenteisiä raskaita repaleita, niiden väriskaala oli tehnyt törkeän loikan keskiharmaasta suoraan pikimustaan… Auringon violetti kajo oli saanut sekaansa hiilimäistä sakkaa ja muistutti paleltunutta luumua.

Varsinaista juonta romaanissa ei ole, vaikka henkilöiden elämään osuu kyllä suuria ja traagisiakin käänteitä. Moni kärsii oudosta sekavuudesta ja hämmennyksestä, sillä ajankulkuun on ilmestynyt häiriöitä ja henkilöt joutuvat kokemaan samoja asioita kahteen kertaan.

”Pöllämystynyt” saattaisi olla oikea sana tai ”turta”, mutta nyt ei kyse ollut käsien vaan aivojen tunnottomuudesta. Jotain sellaista muistoille ja menneisyydelle oli tapahtunut, niihin oli levinnyt samanlainen pistelevä turtuneisuus, kun on nukahtanut oman käden päälle ja sitten aamulla säikähtää kun käsi äkkiä läpsähtää otsalle velttona kuin taikinatanko ja sitä koskettaessa tuntuu siltä kuin ihon pinnalla olisi toinen, näkymätön ja suriseva pinta, melkein todellinen, pehmeä, sähköinen, vieras.

O ei tässä tapauksessa ole kirjain, vaan kehä. On laskettu, että teoksessa on 56 eri mainintaa kehästä (esimerkiksi aurinko). Tapahtumat, henkilöt, aatteet – kaikki kiertävät kehää. Kirja kyllä loppuu, mutta vain koska on pakko. 

Mutta johonkinhan näytelmän on loputtava. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Verhot on jossain vaiheessa suljettava ja yleisö päästettävä kotiin.

CHIROVICI, E. O.: Peilien kirja

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: The Book of Mirrors

Suomennos: Inka Parpola

Romanialaissyntyinen Eugen Ovidiu Chirovici (s.1964) julkaisi kotimaassaan novelleja, tietokirjoja ja romaaneja, joiden joukossa kymmenen ”kirjallista” salapoliisiromaania. Isoon-Britanniaan muutettuaan Chirovici alkoi kirjoittaa englanniksi ja jo kolmen vuoden kuluttua ilmestyi maailmanmenestys  Peilien kirja.

Eräänä päivänä kirjallisuusagentti Peter Katzille saapuu postissa käsikirjoituksen katkelma, jossa Richard Flynn -niminen mies väittää tietävänsä syyllisen Joseph Wiederin lähes kolmekymmentä vuotta sitten tapahtuneeseen murhaan. Wieder oli kuuluisa psykologi, jonka asiantuntemusta oikeuslaitos käytti hyväkseen syyntakeettomuuskysymyksissä ja joka huhujen mukaan teki salaista tutkimusta ihmisen muistin manipuloinnista. Yliopiston kampuksella häntä pidettiin ”eräänlaisena Prometeuksena, joka oli laskeutunut tavallisten kuolevaisten pariin kertomaan tulen salaisuudesta”. Murhan tekijä olisi hyvin voinut olla joku, joka tunsi tulleensa arvioiduksi väärin tai joutuneensa hyväksikäytetyksi. Richard Flynn oli itse yksi epäillyistä, mutta murha jäi loppujen lopuksi selvittämättä.

Flynnin kertoma tarina on mukaansatempaava, mutta loppuu ennen syyllisen paljastumista. Missä on käsikirjoituksen loppuosa? Flynn on kuollut keuhkosyöpään ja vaimo ei tiedä koko asiasta mitään. Bestselleriä uumoileva Peter Katz palkkaa toimittajaystävänsä John Kellerin penkomaan asioita, haastattelemaan tapahtumiin osallistuneita ja mahdollisesti jatkamaan Flynnin käsikirjoitusta kirjaksi asti oman näkemyksensä mukaisesti. Helppoa ei ole. Yhdellä haastateltavista on muistinmenetys ja toisella alkava Alzheimerin tauti, mutta kaikkien muistikuvat poikkeavat joka tapauksessa Flynnin kertomista asioista täysin. Joku kuvaa Joseph Wiederiä armottomaksi naistenmieheksi, joku juopoksi, joku hyväksikäyttäjäksi, joku hyväntekijäksi. Arvoituksen keskiössä tuntuu olevan lahjakas opiskelija Laura Baines. Oliko hän Wiederin talolla murhailtana – jotkut muistavat hänen olleen, jotkut eivät.

Chirovicin kirja pelaa siis sillä, mitä ihminen muistaa ja mitä unohtaa. Voivatko ihmisen muistot vääristyä jonkin ulkoisen syyn vuoksi? Voiko ihminen itse muokata muistojaan?

Tuntui omituiselta ajatella, että jokin, minkä uskoin olleen kiistaton totuus, saattoi hyvinkin olla vain omakohtainen näkemykseni jostakin asiasta tai tilanteesta. Kuten Laura sanoi, muistomme olivat vain eräänlainen filmikela, jota kyvykäs kuvaeditori saattoi halunsa mukaan leikata, tai kuin gelatiinia, jota saattoi muovailla mihin tahansa haluamaansa muotoon.

Peilien kirjassa ei mässäillä väkivallalla eikä ylenpalttisella jännityksellä. Rauhalliseen tahtiin paljastuu uusia juonenpätkiä seurattavaksi ja uusia murhaajaehdokkaita puntaroitavaksi. Ratkaisua etsivienkin joukko kasvaa kasvamistaan, mutta lopulta selitys miltei putoaa syliin. Olikohan se varmasti oikea?

He kaikki olivat olleet väärässä eivätkä olleet nähneet muuta kuin omat pakkomielteensä ikkunoista, joiden läpi olivat yrittäneet katsoa, ikkunoista, jotka loppujen lopuksi olivatkin kaiken aikaa peilejä.

JÄRVELÄ, JARI: Se ken tulee viimeiseksi

Kustantaja: Tammi 2017

Teidät on valittu tuhansien hakijoiden joukosta, ei sen takia että olisitte kokeneita retkeilijöitä, esikuvallisia ihmisinä tai ylipäätään esimerkillisiä missään. Kaikki mihin olette elämänne aikana tarttuneet, on muuttunut paskaksi… Mutta minä haluan antaa teille mahdollisuuden tappaa sisällänne lymyävä luuseri ja löytää itsestänne voittaja. Annan miljoona euroa jaettavaksi niiden kesken, jotka selviävät GR 20:n reitin määräajassa loppuun.

Viisi miestä ja viisi naista tapaa toisensa ensi kertaa Calenzanan kylässä Korsikalla. He ovat osallistumassa kilpailuun, jossa on selviydyttävä kahdessa viikossa läpi Euroopan vaativimman vaellusreitin mukanaan vain perusvarusteet. Perille päässeet tulevat jakamaan keskenään miljoonan euron potin. Rahat lahjoittaa kuuluisa liikemies Pohjoinen, joka itsekin vaelsi aikoinaan GR 20:lla ja nousi uskomattoman selviytymistarinansa ansiosta konkurssirotasta miljardööriksi. Kilpailijoiden syyt osallistumiseen ovat monenmoiset. Jotkut haluavat todistaa joko itselleen tai läheisilleen, etteivät ole luusereita vaan selviytyjiä. Joku kuvittelee kilpailun tuottaman julkisuuden ansiosta saavansa potkua uralleen. Useimmat kuitenkin tavoittelevat rahaa.

Vaellusreitti osoittautuu hurjan maineensa veroiseksi. Osallistujat joutuvat taiteilemaan milloin piikkipensaissa, milloin pystysuorien vuorenseinien kielekkeillä, milloin ukkosmyrskyn keskellä, milloin vihamielisiä korsikalaisia paossa. Päivällä aurinko polttaa ja yöllä kylmyys kohmettaa. Ruokaa ei ole tarpeeksi ja sallittu vesimäärä haihtuu hetkessä hien mukana. Kaikki ovat uupuneita ja ruhjeilla. Eikä tässä kaikki. Osallistujien joukko alkaa vähetä milloin mistäkin syystä. Joku lopettaa kesken, joku kuolee tapaturmaisesti, joku uupumuksesta sydänkohtaukseen…  Onko kaikki sitä, miltä näyttää? Ovatko kilpailijat ahneuksissaan eliminoimassa toisiaan? Onko asialla joku ulkopuolinen?

Järvelä kuvaa yksityiskohtaisesti vaellusreitin haasteellisuutta ja vaarallisuutta ja limittää väliin vaeltajien ajatuksia, muistoja ja tulevaisuudensuunnitelmia. Kukaan henkilöistä ei ole oikeastaan paha, mutta aina joku on toista heikompi ja alttiimpi rahan houkutuksille. Joitakin osallistujia alkaa miltei ihailla eikä mitenkään haluaisi heidän kuolevan, mutta tuoni korjaa järkähtämättä satoaan. Eikö yksikään pelastu?

PS. Jari Järvelä on itse tarponut GR 20:n alusta loppuun poikansa kanssa, siitä kuvauksen todenmukaisuus.

KOSKINEN, JUHA-PEKKA: Kannibaalien keittokirja

Kustantaja: Like 2017

JP Koskinen on monipuolinen kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu novelleja, historiallisia romaaneja, tieteiskirjoja, dekkareita, tietokirjoja ja lastenkirjoja. Koskaan ei tiedä, mitä häneltä seuraavaksi ilmestyy. Tällä kertaa tuli dekkari, mutta millainen!

Kannibaalien keittokirja alkaa nimensä mukaisesti keittokirjana ja liharuokien ylistyksenä. Neuvotaan riistan pyydystämistapoja, teurastusta, ruhon käsittelyä ja parhaita valmistusmenetelmiä, mutta käytetty liha ei olekaan mitä tahansa nautaa tai possua vaan ihmislihaa! Luvassa on 18 arkiruokaa, kuten esimerkiksi grillatut juoponkyljykset, kansanedustajaa ja sieniä uunivuoassa ja upposilmämunat. Yksi jälkiruokakin on mukana eli köyhät suvakit. Reseptit vaikuttavat aika käyttökelpoisilta.

Tosiasiassahan Koskinen naureskelee tekstissään ihmisten ikäville erityispiirteille. Toimitusjohtaja kannattaa lopettaa haulikolla, sillä hänen sydämensä on niin pieni, että siihen on muuten lähes mahdoton osua. Vanhemman kansanedustajan liha haisee härskiintyneeltä kun taas nuoren yksilön liha on tuoreenakin epämiellyttävän niljakasta – ja kieli on kummallakin ruoanlaitossa käyttökelvoton, sillä se on useimmiten ruskea ja pahanhajuinen. Taiteilijoilla taas on suuri sydän, mutta usein turpea sappi. Ja niin edelleen. Kun mennään vielä askelta syvemmälle kirjan aatemaailmaan, se onkin kannanotto lihansyöntiä ja ruoan tuhlaamista vastaan.  

Keittokirjaosuuden jälkeen päästään sen laatijan elämään. Oskari Patamäki oli jo lapsena kiinnostunut mauista, mutta hänen kuvauksensa niistä olivat erikoisia ja hämmentäviä. Neliö maistui pahvilta, ympyrä vaniljalta, rakkaus maidolta… Voi maistuu nelikulmiolta. Aikuisena Oskari hankkii sivutuloja ravintolakriitikkona, mutta varsinaisesti hän suunnittelee mainosprojekteja etätyönä, koska ei kannibaalina voi olla ihmisten kanssa läheisessä kosketuksessa. Hänhän saattaisi päätyä murhaan tai ainakin jonkinlaiseen silpomiseen! Uusi pomo, herra Hakkarainen, vaatii kuitenkin vähintään kolmea päivää toimistolla. Mikä on ratkaisu? Hakkaraisesta on päästävä eroon! Kaikkitietävä isoveli Markus häärii taustatekijänä ja Oskari huomaa olevansa nappulana tämän käymässä kostopelissä. Silti Oskarilla on aikaa ihastua lumoavaan Reaan: anjovista, kaprista ja mustapippuria… Maustamalla oikein voisi itse asiassa parantaa koko ihmiskunnan!

Näin unta väkijoukoista, haistoin ja maistoin ihmisten sekamelskan. Ajattelin korppujauhoja, sipulia, timjamia, kardemummaa, chiliä ja paprikaa, kaikkea sitä, mikä tekisi kustakin ihmisestä paremman. Ihmisten epätasapaino olisi helposti korjattavissa, mutta he olivat kuuroja ja sokeita puutteilleen.

SAHLBERG, ASKO: Amandan maailmat

Kustantaja: Like 2017

Amanda on 85-vuotias. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän on asunut pienessä ränsistyneessä mökissä yksinään ja joidenkin näkökulmasta katsottuna jopa yhteiskunnan ulkopuolella. Amandalla ei ole sähköä, vaan lämmöstä huolehtivat kaakeliuunit, leivinuuni ja hella, valaistuksesta öljylamput ja kynttilät. Televisiota ei ole, mutta pattereilla toimiva radio kylläkin. Ei puhelinta. Paskahuusi pihan perällä. Juurekset ja kasvikset omasta maasta ja kaikki ruoanjätteet kompostiin. Vintille Amanda kerää roskalavoilta ja kaatopaikalta kenkiä, jotka aikoo jonakin päivänä jakaa torilla ilmaiseksi. Ei ystäviä, vain naapurin Jansson joka pientä rintojen vilauttelua vastaan auttelee ja suojelee Amandaa. Amanda on jossain vaiheessa luokiteltu ”jälkeenjääneeksi”, mutta miten se hänessä näkyy? Tyytyväisyytenä elämään, enkelimäisenä kiltteytenä?

Niin edistyksellinen Amanda sentään on, että hänellä on tili pankissa ja kortti, jolla nostaa automaatista rahaa. Eräänä päivänä laiha palavasilmäinen poika sieppaa Amandan rahat. Pakolainen, kerjäläinen, Samir. Seuraavalla tapaamiskerralla Amanda pakottaa pojan mukaansa, tarjoaa lämpimän kylvyn, ruokaa ja vaatteita, Hän tarjoaa kodin ja äidillistä huolenpitoa. Tämä ei kuitenkaan kaikille sovi, vaan väkivalta tunkeutuu Amandan rauhalliseen maailmaan. Yhteiskunta kiehuu.

Amandan maailmat on kooltaan pieni, vain 137 sivua. Sen kieli on tiivistä ja vailla turhia koukeroita, mutta jokainen sana mietitty ja ilmaisuvoimainen. Niinpä Sahlberg pystyy pienestä sivumäärästä huolimatta kertomaan kokonaisen elämäntarinan ja siinä ohella puuttumaan vaikkapa vanhustenhoidon tilaan.

Yhteiskunnan kannalta parasta olisi, jos raihnaiset eläkeläiset lyötäisiin roskapusseihin ja kärrättäisiin kaatopaikalle. Sama se olisi, kun ei meille näemmä kumminkaan riitä minkäänlaista kunnioitusta. Vaikka tuntuuhan se surulliselta, että kun on tehnyt ikänsä töitä ja ollut kiusaamatta toisia, niin sitten paljastuu loppujen lopuksi ongelmajätteeksi.

Amanda on ihastuttava päähenkilö, täynnä lämpöä, auttamishalua ja viisautta. Hän on uniennäkijä, jolla painajaisetkin saattavat kääntyä vapauttaviksi. Hän on kasvanut pelkäämään syntiä, ylenpalttista tuhlausta ja ylensyöntiä, mutta myös luottamaan pyhimysten apuun. Hän ei taistele kohtaloa vastaan, vaan suhtautuu tyynesti ja joustavasti kulloinkin eteen tulevaan tilanteeseen. Hän ymmärtää, että suru ja luopuminen kuuluvat ihmiselämään ja että eteenpäin on vain kolhuista huolimatta jatkettava.

Ihmiset vaelsivat päivissään toisinaan kuin kaatopaikan roskakasoissa, toisinaan kuin vihanalla niityllä ja himoitsivat kaiken aikaa jotain – toisten roskiin heittämiä kenkiä tai viattomuuttaan maasta nousseita kukkia – ymmärtämättä, että kaikki painolasti teki heidän liikkumisensa työlääksi…  Jos he olisivat haalimisen sijasta antaneet pois jotakin, heidän olisi ollut keveämpi kulkea eikä heidän niskaansa olisi alvariinsa pakottanut. Toisaalta luopumusta saatteli usein murhe, mutta jos ihminen ymmärsi, että murhe aikoinaan kuolisi tai ainakin vetäytyisi syrjään ja tyytyisi kuiskailemaan pysähtyneinä öinä, hän kykeni heittämään taipaleensa sivuun kaikenlaista turhaa ja niin hänen elämästään tuli yksinkertaisempaa.

MOYES, JOJO: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta

Kustantaja: Gummerus 2017

Alkuteos: The Girl You Left Behind

Suomennos: Heli Naski

Jojo Moyes (s. 1969) luokitellaan viihdekirjailijaksi, mitä hän toki onkin. Hänen romaaneissaan on kuitenkin aina jokin koskettava ja mieleenpainuva piirre, joka nostaa hänet kevyimmän viihteen yläpuolelle. Moyesin läpimurtoteos Kerro minulle jotain hyvää (2012) oli onnettomuudessa halvaantuneen nuoren miehen ja hänen avustajakseen palkatun elämän kolhiman naisen rakkaustarina, jolle ei suoda onnellista loppua.

Ranskalaisessa St. Péronnen kylässä on pieni kahden siskoksen pyörittämä hotelli-ravintola. Eletään vuotta 1916, saksalaiset ovat miehittäneet kylän ja siskosten miehet lähteneet rintamalle. Sophie ja Hélène ovat huolesta suunnillaan ja lisäksi nääntymäisillään nälkään. Sitten saksalaisten päällikkö, Herr Kommandant Hencken, määrää yhtäkkiä siskosten ravintolan sotilaiden illanviettopaikaksi ja lähetyttää sinne herkkuja, joista ranskalaiset eivät ole enää vuosiin osanneet unelmoidakaan. Siskokset panevat parastaan ruokien eteen, mutta itselleen he eivät saa ottaa mitään – ei edes jätteitä. Hiljaisena mielenosoituksena Sophie laittaa baariin esille miehensä Édouardin maalaaman muotokuvan, jonka tämä on tehnyt Sophiesta muutama vuosi aiemmin. Taulu edustaa moderniudessaan ja värikylläisyydessään  ”rappiotaidetta” , mutta kuinka ollakaan: Herr Kommandant ihastuu tauluun. Vai ihastuuko hän oikeastaan taulun malliin? Kun Sophielle kantautuu tieto siitä, että vangiksi jäänyt Édouard on viety työleireistä rankimmalle ja pahamaineisimmalle, yrittää Sophie ostaa miehensä vapauden taulun avulla. Sophien hyväuskoisuus kostautuu, sillä parin päivän päästä hänet vangitaan ja kuljetetaan kohti tuntematonta, häväistynä ja maine mustattuna. Myös taulu katoaa.

Vuonna 2006 nuori leski Liv elää arkkitehtimiehensä Davidin suunnittelemassa upeassa lasitalossa, mutta on muuten täysin rahaton. Pohjattoman surun vuoksi hän ei jaksa lähteä töihin eikä kiinnostua oikein mistään. Heikko toive uudesta alusta herää, kun Liv tapaa luotettavan oloisen entisen poliisin Paul McCaffertyn, mutta sitten taivas putoaa. Livin rakkain esine ja yhdysside Davidiin on häämatkalla ostettu värikäs taulu. Nyt taulua väitetään saksalaisten varastamaksi omaisuudeksi, joka on palautettava sen oikeille omistajille eli tässä tapauksessa taulun maalanneen Édouard Lefèren jälkeläisille. Ja Paul on ajamassa näiden asiaa!

Moyesin teos kertoo kiinnostavasti, miten monenlaisia lähteitä asiantuntijoiden on tutkittava jäljittäessään sotien aikana varastettujen taide-esineiden reittejä ja omistussuhteita. Kansainväliset lait ovat yksiselitteiset, mutta menevätkö ne yksiin moraalisen oikeuden kanssa, inhimillisyydestä puhumattakaan? Ne, jotka ymmärtävät kauneutta -romaani on mielenkiintoinen tämän taulusta käydyn taistelun osalta, mutta myös kertomuksena kahdesta vahvasta naisesta. Niin Sophie kuin Livkin ovat uskollisia, rakastavia ja sitkeitä, mutta myös äkkinäisiä ja jääräpäisiä. Kun he päättävät jotain, on muiden turha yrittää puhua heille järkeä! Tietenkin mukana on viihdekirjallisuuden kliseitä, kuten maata järisyttävää seksiä, mutta kokonaisuus on varsin miellyttävä. 

JONES, SADIE: Kutsumattomat vieraat

Kustantaja: Otava 2017

Alkuteos: The Univited Guests

Suomennos: Marianna Kurtto

Sadie Jones sulatti sydämet riipaisevalla esikoisromaanillaan Kotiinpaluu (2008) ja keräsi kiitosta myös 1970- luvun lontoolaisesta kulttuurielämästä kertovalla teoksellaan Ehkä rakkaus oli totta (2014). Kutsumattomat vieraat -romaani osoittaa, ettei Jones pelaa varman päälle, vaan hakeutuu ihan uuteen tyylilajiin. Ollaan 1900-luvun alkupuolella, kartanoympäristössä, kauhutunnelmissa.

Sternen kartano on vanha ja komea, mutta siellä asuva perhe ei ole aatelinen, ei vanhaa sukua eikä edes rikas. Päinvastoin – kartano on pakko myydä, jollei perheenpää onnistu neuvottelemaan suurta lainaa. Kahdeksantoista vuotta täyttävän Emeraldin syntymäpäivää on kuitenkin tarkoitus juhlia suureellisesti. Taloudenhoitaja Florence raataa keittiössä hiki hatussa ja aputyttö Myrtle syöksähtelee tehtävästä toiseen. Emerald itse yrittää pitää langat käsissään ja johtaa valmisteluja. Perheen äiti Charlotte sen sijaan vetäytyy kaikesta vastuusta ja keskittyy ihailemaan omaa ylhäisyyttään ja kauneuttaan. Clovis-poika tuntee touhun keskellä olevansa hukassa ja peittelee epävarmuuttaan veltolla ja välinpitämättömällä asenteella. Iltatähti Smudge taas elelee omissa oloissaan ja suunnittelee ikiomaa Suurta Hanketta. Hän on vielä lapsi ja vaistoaa sen vuoksi aikuisia paremmin, että ilmassa on pahaenteistä sähköä.

  Kyllä, myrsky oli nousemassa. Smudge nojautui ikkunasta ulos, kohti alhaalla häämöttävää sorapihaa, vanhan talon viertä keittiöpuutarhaan kulkevaa polkua ja pienenä nauhamaisena muodostelmana erottuvia tallirakennuksia. Hän haistoi jännitteen ilmassa. Hänestä oli mukavaa ajatella puhelinlankojen sankkaa sähköä ja ulkoilman ohutta sähköä värähtelemässä toisiaan vasten.

Kutsuvieraat saapuvat. Heillä on hurjia uutisia: läheisellä rataosuudella juna on syöksynyt raiteiltaan ja viranomaiset ovat päättäneet majoittaa turmasta selviytyneet väliaikaisesti kartanoon. Kohta järkyttyneiden ihmisten joukko vaeltaakin pihatiellä.

Vieraat nostivat yksissä tuumin kasvonsa, kuin karjalauma, joka kääntää päänsä kun joku ohittaa sen pellonlaitaa pitkin. Järkytys oli liimannut ryhmän yhtenäiseksi massaksi, ikään kuin koettelemus olisi hitsannut heidät kiinni toisiinsa omituisen ja kylmän turtumuksen nimissä.

Kutsumattomat vieraat, kolmannen luokan nuhjuiset matkustajat, sullotaan pois näkyvistä arkihuoneeseen lämmittelemään takkatulen ja teekupposen äärellä. Isäntäväki kutsuvieraineen asettuu juhlimaan, mutta tunnelma on omituisen jännittynyt. Moni tuntee hengästyttävän fyysistä vetoa jotakuta seurueen jäsentä kohtaan, muttei ilmapiirin hypnotisoimana pysty kuin loukkaamaan unelmiensa kohdetta. Ulkona rymisee ukkosmyrsky, Smudgen Suuren Hankkeen seuraukset järisyttävät koko taloa ja esille tulevat totuudet perheyhteyttä. Kuitenkin aamun valjetessa ilma on puhdistunut.

Sadie Jones kuvaa hyvin brittiläisen yhteiskunnan luokkajakoa. Kartanon rouva tuntee laskeutuneensa tosi alas, kun palveluskunnan kiireiden takia joutuu kattamaan pöydän. Viinin kaatajaksi ei ole löytyä soveliasta mieshenkilöä – naisellehan sellainen toimi ei sovi. Kolmannen luokan matkustajia kohdallaan kuin roskasakkia ja unohdetaan heti oven sulkeuduttua. Heillekö muka ruokaa? Matkustajat puolestaan ovat liian nöyriä osatakseen pyytää apua muuten kuin vaimeasti valittaen.

Kutsumattomat vieraat -romaanissa on kuivaa brittiläistä huumoria sanankäänteissä ja toteamuksissa, mutta jotkut tapahtumien käänteet ovat suorastaan absurdeja. Pinnaltaan tämä on Jonesin aikaisempia teoksia kevyempi, mutta pohjimmaltaan tämäkin on hyvin tarkkanäköinen katsaus ihmisen sisimpään.