THÚY, KIM: Ru

Kustantaja: Gummerus 2019

Alkuteos: Ru

Suomennos: Marja Luoma

Ranskan kielessä ”ru” tarkoittaa pientä puroa ja kuvainnollisesti virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren tai rahan. Vietnamin kielessä sana ”ru” tarkoittaa kehtolaulua, tuudittamista.

Ru on ohut kirja, vain 144 sivua. Lisäksi sen luvut ovat lyhyitä, joskus vain muutaman lauseen mittaisia. Silti se sisältää tavattoman paljon. Erään suvun vaiheita, erilaisia ihmiskohtaloita, pohdintaa pakolaisuudesta ja kuulumisesta jonnekin, kuvauksia sodasta ja rakkaudesta. Kertomus ei etene ajallisesti johdonmukaisesti, vaan virtaa vapaasti muistikuvasta toiseen. Kaikki asiat kerrotaan yhtä rauhallisesti ja tasapuolisesti, olipa tiedossa sitten hyvää tai pahaa. Niinpä lukijaa myös tuuditetaan tarinoiden virrassa.

Thúy-tyttösen syntyessä vuonna 1968 Vietnam oli jakaantunut kahtia ja sen puoliskot lähteneet eri suuntiin. Pohjoisosa oli köyhä ja kommunistien hallitsema, eteläosa vauras ja länsimainen. Yläluokkainen Kimin perhe eli Saigonissa loisteliaasti palatsissa palvelijoiden ympäröimänä, sillä Thúyn isoisä oli alueen maaherra. Kaikki muuttui Saigonin kukistuttua vuonna 1975. Myös Kimin perheen oli luovutettava osa talostaan kommunistisotilaiden käyttöön ja ennen pitkää myös lähes kaikki omistamansa tavarat. Nuorelle miestarkastajalle aiheuttivat hieman ongelmia naisten vaatekaapista löytyvät lukuisat rintaliivit – köyhältä maaseudulta tulleena hän luuli niitä kahvinsuodattimiksi.

Tapahtuman jälkeen emme enää tienneet, olivatko lapsisotilaat vihollisia vai uhreja, rakastimmeko vai vihasimmeko heitä, pelkäsimmekö vai säälimmekö heitä. He puolestaan eivät tienneet, olivatko he vapauttaneet meidät amerikkalaisista vai oliko käynyt niin päin, että me olimme vapauttaneet heidät Vietnamin viidakoista.

Kultaa ja timantteja perhe oli sentään onnistunut kätkemään ja hankkimaan paikat Siaminlahden yli kulkevaan veneeseen. Perhe oli niitä onnekkaita, jotka selvisivät turvaan, vaikka äärettömän sinisyyden keskellä kukaan ei enää oikein tiennyt oikeaa suuntaa. Kymmenvuotiaan Thúyn timanteilla täytetty vaaleanapunainen akryylirannerengas valitettavasti kyllä katosi.

Malesian kurjalta ja toukkia kuhisevalta pakolaisleiriltä perheen tie vei lumiseen Kanadaan. Se oli ihmeellinen elämys. Vaikka tavat olivat vietnamilaisille vieraita, paikallisten ihmisten avuliaisuus ja ystävällisyys korvasivat kaiken. Äidin tiukasti kouluttamana oli ujon Thúynkin opittava puhumaan ranskaa ja englantia ja rohkaistuttava hoitamaan asioita.

Thúyn äiti on kirjassa suuressa roolissa. Maaherran talouden pyörittäjä ja seurapiirikaunotar oli jo nuorena armoton realisti, joka osasi varautua myös onnen vaihtumiseen.

Hän valmisti minua ja veljiäni yhtä aikaa muusikoiksi, tieteentekijöiksi, poliitikoiksi, urheilijoiksi, taiteilijoiksi ja monen kielen osaajiksi.

Verta kuitenkin vuodatettiin ja pommeja pudotettiin yhä jossain kaukana, ja sen vuoksi äiti opetti meidät myös könyämään polvillamme palvelijoiden tapaan.

Kolmekymmentäneljävuotiaana palvelijoita määräilemään tottunut nainen joutui itse ruumiillisen työn tekijäksi, ensin siivoojaksi ja sitten tehtaaseen ja ravintolaan. Tiukasta itsekurista hän pystyi hellittämään vasta viidenkymmenenviiden vuoden iässä ja sallimaan itselleen oikeuden nauttia elämästä ja tunteiden osoittamisesta. Vaikka äidin ja tyttären välillä ei ole vahvaa kiintymystä, pystyy Thúy silti aikuisena kunnioittamaan ja ymmärtämäänkin äitiään.

Kim Thúyn oma urakirjo on ollut moninainen. Ensin hän oli ompelija ja sitten tulkki, sen jälkeen juristi ja vietnamilaisia ruokia tarjoavan ravintolan omistaja. Vietnamiin hän palasi aikuisena konsultin tehtävissä, mutta huomasi paikallisten ihmisten pitävän häntä täysin länsimaisena. Liian lihavanakin ollakseen vietnamilainen.

… puolet sitä, puolet tätä, ei yhtään mitään ja kaikkea samaan aikaan.

Kyyneliä on sisältänyt aikuisen Thúyn yksityiselämäkin, sillä hänen kahdesta pojastaan toinen on autistinen. Hän on lapsi, joka sulkeutuu omaan maailmaansa. Ei kuuntele eikä muutamaa yksittäistä sanaa lukuun ottamatta puhu. Äidin pitää rakastaa ja suojella häntä etäältä, koskettamatta, kuormittamatta edes hymyllään lapsen aisteja. Niinpä pojan jokainen satunnainen riemunilmaus on äidille arvokas lahja.

Ru on kieleltään kaunista, samalla niukkaa ja runollista. Paikoin se kauhistuttaa, paikoin liikuttaa, paikoin naurattaakin. Suuressa suvussa riittää persoonallisuuksia ja tapa ilmaista sukulaiset numeroin on hauska: eno numero kaksi (hurmaava, vastuuton), täti numero seitsemän (erikoislaatuinen)… On myös ihmisiä, joista kirjailija on kuullut tai joita on tavannut omassa elämässään. Sitkeitä naisia, jotka sodan aikana kantoivat maata harteillaan. Vankileiriltä selvinneitä miehiä. Kannustavia opettajia.

Olen taivaltanut heidän askeltensa perässä kuin valveilla nähdyssä unessa, jossa juuri auenneen pioninkukan tuoksu ei ole enää tuoksu vaan onni; jossa syksyisen vaahteranlehden syvä puna ei ole enää väri vaan autuus; jossa yksittäinen maa ei ole enää paikka vaan kehtolaulu.