ZENITER, ALICE: Unohtamisen taito

Kustantaja: Otava 2019

Alkuteos: L’art de Perdre

Suomennos: Taina Helkamo

Alice Zeniter (s. 1986) on ranskalainen kirjailija, kääntäjä, käsikirjoittaja, dramaturgi ja ohjaaja.  Ensimmäisen teoksensa hän julkaisi kuusitoistavuotiaana. Useita palkintoja voittanut neljäs romaani Unohtamisen taito perustuu jossain määrin hänen oman sukunsa tarinaan. Aluksi kirja saattaa tuntua hieman vaisulta asiallisen tyylinsä ja lukuisten historiallisten yksityiskohtiensa vuoksi, mutta alkaa kyllä kiinnostaa, kun henkilöt tulevat tutuiksi.

1930-luvulla Ali on Algerian Kabyliassa asuva köyhä nuorimies, joka uskoo ihmisen kohtalon olevan ennalta päätetty. Niinpä tulvan tuoma öljypuristin on lahja taivaasta. Suku rikastuu puristamalla naapureiden oliivisadosta öljyä, ostaa lisää maata ja saa kylässä tasavertaisen mahtiaseman aikaisemmin yksinään hallinneen suvun rinnalla. Alin oma perhe kasvaa vauhdilla, mutta suku on aina etusijalla.

Kaunoista ja riidoista huolimatta suku toimii yhtenäisenä joukkona, jolla ei ole muuta tavoitetta kuin pysyä elossa. Se ei etsi onnea, vaan ainoastaan jonkinlaista yhteistä rytmiä, ja siinä se onnistuu. Vuodenajat, naisten raskaudet ja eläinten poikimiset, sadonkorjuut ja kyläjuhlat rytmittävät suvun elämää. He elävät syklisessä ajassa, ja suvun jäsenet hoitavat yhä uudestaan toistuvat kierrokset yhteistyössä. He ovat kuin samassa koneellisessa pestävät vaatekappaleet, joita pesukoneen rumpu linkoaa, niin että ne muodostavat lopulta yhtenäisen tekstiilimassan, joka pyörii pyörimistään.

Levottomuudet alkavat Algeriassa 1950-luvulla. Useat eri kapinallisryhmät vaativat maan itsenäistymistä ja erkaantumista Ranskan hallinnosta ja militanteimmat sissijoukot turvautuvat myös väkivaltaan. Ranskalaiset puolestaan rankaisevat jokaisesta hyökkäyksestä ja kuolemantuottamuksesta moninkertaisesti. Puolueettomaksi ei voi jäädä kukaan.

FLN lupaa, että kurjuudesta voidaan päästä, jos ranskalaiset häädetään. Ranskalaiset lupaavat, että kurjuus voi loppua, jos menen kouluun, jos opettelen lukemaan ja kirjoittamaan, jos suoritan teknikon tutkinnon, jos hankin työpaikan hyvästä yrityksestä, jos ostan asunnon kaupungista, jos luovun Allahista ja jos alan käyttää umpinaisia kenkiä ja sellaisia hattuja kuin ne, jos opettelen puhumaan ranskaa ilman aksenttia enkä hanki enempää kuin yhden tai kaksi lasta ja jos annan rahani pankkiin sen sijaan, että jemmaan ne patjani alle.

Ranskan armeijassa toisessa maailmansodassa taistellut Ali ei usko kapinallisten voittoon, vaan asettuu tukemaan ranskalaisia. Väärä valinta, jonka vuoksi hänen on paettava kotimaastaan perheensä kanssa.

Ranskan valtio vastaa liittolaistensa kuljettamisesta Välimeren yli Ranskaan, mutta ei sitten tiedäkään, mitä tuhansille pakolaisille tekisi. Leirit, joille nämä ihmiset suljetaan, ovat taatusti yhtä hirveitä paikkoja kuin nykyiset pakolaisleirit. Kiireesti järjestetään hätäaputyötä kouluttamattomille ja kieltä osaamattomille ”arabeille”. Alikin joutuu ensin metsätyöleirille (lapsille mieluisa paikka) ja sitten tehdastyöhän. Asunto tarjotaan nopeasti perustetusta ja huonosti rakennetusta lähiöstä.

On muotoutunut jonkinlainen järjestys, jonka hän voi toivoa olevan vakituista, olkoonkin että hän itse on asteikon alapäässä, pysyvyyden ansiosta hän voi nähdä ainakin lapsillaan jonkinlaisen tulevaisuuden. Jotta ei häiritsisi uutta järjestystä, hän unohtaa itsensä. Se on tuskallista ja ottaa koville, ja toisinaan hänen ylpeytensä ja kiukkunsa nostavat päätään. Suurimman osan ajasta hän toistaa samoja eleitä, toimii samoin päivästä toiseen, puhuu aina vain vähemmän, pysyttelee sillä pienellä tontilla, joka nyt on hänen.

Alin lapset pääsevät vihdoinkin kouluun ja etenkin esikoinen Hamid kiinnittää opettajien huomiota ahkeruudellaan ja nopealla oppimiskyvyllään. Ennen pitkää poika osaa ranskaa niin hyvin, että pystyy hoitelemaan koko lähitienoon asukkaiden viralliset paperit ja kirjeenvaihdon. Samalla kuitenkin nuorukaisessa kasvaa halveksunta oppimatonta isää kohtaan ja häpeä tämän nöyryydestä muiden edessä. Lapsuuden ihanne ja mahtihahmo on luhistunut.

Ylioppilaaksi päästyään Hamid katkaisee siteet perheeseensä, asettuu Pariisiin ja menee ranskalaisnaisen kanssa naimisiin. Hänestä tulee keskituloinen virkamies, joka haluaa unohtaa niin Algerian kuin äidinkielen ja isien uskonnon. Perhe kasvaa neljällä tyttärellä, joista Naïma on Alice Zeniterin alter ego.

Naïma on moderni länsimainen nuori nainen. Uskonto ei merkitse hänelle mitään. Hän ei osaa kuin pari sanaa kabyylia tai arabiaa, hän ei tiedä mitään sukunsa taustoista, hän ei tiedä mitään Algeriasta tai siellä asuvista sukulaisista. Kuitenkin juuri Naïma matkustaa Algeriaan ja tiedostaa paikkansa sukupolvien ketjussa.

…hänkin on vuosikaudet osallistunut ymmärtämättään älyttömään farssiin, ollut mukana luomassa stereotypiaa ”kunnon arabista”, joka on vakavahenkinen, ahkera ja menestynyt ateisti, joka puhuu ilman minkäänlaista aksenttia, on eurooppalaistunut ja nykyaikainen, lyhyesti sanottuna arabi, joka ei ole pelottava, eli toisin sanoen arabi, joka on mahdollisimman vähän arabi ja johon muita voidaan sitten verrata ja joka vertaa itse itseään muihin… Toisinaan, sellaisina hetkinä kuin tämä tässä nyt, hän kokee pohjattoman epäoikeudenmukaiseksi, että ei voi olla vain yksinkertaisesti Naima, jonka ei tarvitsisi ajatella olevansa yksi piste siirtolaisten integraatiota kuvaavassa grafiikassa, jonka alimmalla viivalla on huonon arabin irvikuva ja ylhäällä kunnon arabin malliesimerkki.

Zeniterin kirja tarjoaa hyvää taustaa uutisotsikoille, kun Algeriassa jälleen kerran kuohuu. Kirja on asiallinen ja kiihkoton näkemys siitä, mitä suuret poliittiset liikkeet voivat merkitä tavallisille ihmisille. Millä perustella valita puolensa? Aate, hyöty, värvääjän vakuuttavuus, helpoimmalta tuntuva vaihtoehto tai täysin tiedostamaton tarve valita vastakkainen puoli jonkun kilpailijan kanssa?  Yhden ihmisen valinta voi vaikuttaa vielä sukupolvienkin päästä odottamattomalla tavalla. Onko silloin tarpeen unohtaa vai muistaa?