Kustantaja:
Tammi 2019
Alkuteos:
The Unconsoled (1995)
Suomennos: Helene Bützov
Kuuluisa pianisti Ryder saapuu keskieurooppalaiseen
kaupunkiin hämmentyneessä mielentilassa. Hänen muististaan ovat kadonneet
sovitut tapaamiset virallisten tahojen, toimittajien ja ystävien kanssa. Kiireen
tunne kyllä ahdistaa häntä koko ajan; pitäisi mennä jonnekin, pitäisi tehdä
jotakin, pitäisi tavata joku, mutta mikään ei suju odotetulla tavalla. Apua tai
huomiota vaativia ihmisiä putkahtelee Ryderin tielle, hän ajautuu syrjäpolulle
toisensa jälkeen, kadottaa seuralaisiaan ja tapaa uusia.
Monet Ryderin tapaamista ihmisistä kohtelevat häntä miltei matelevan
nöyrästi. Kuuluisaa vierasta ei syytetä peruuntuneista tapaamisista eikä
yhtäkkisistä katoamisista, vaan tilannetta tasoitellaan ja kadonnutta pianistia etsitään
urheasti ympäri kaupunkia. Välillä kaikki muuttuu suorastaan absurdiksi.
Esimerkkinä illalliskutsut, joihin Ryder osallistuu pelkkään kylpytakkiin
pukeutuneena kenenkään räpäyttämättä silmäänsäkään. Hänen pitämäänsä puhetta
kehutaan seuraavana päivänä maasta taivaaseen. (Puhe alkoi näin: Putoavia
verhotankoja! Myrkkyyn kuolleita rottia! Vääriä partituureja! eikä
päässyt sen pitemmälle.)
Tapahtumien lisäksi Ryder tuntuu unohtaneen myös ihmiset.
Vain vähitellen hän on muistavinaan, että kahvilassa tavattu Sophie on hänen
vaimonsa ja pieni Boris heidän lapsensa. Ilmeisesti on ollut puhetta uuden
talon etsimisestä ja rauhallisemman elämän alkamisesta yhdessä. Se ei kyllä
tule olemaan helppoa Ryderille, joka joutuu heti pois tasapainosta, jos hänen
tärkeyttään epäillään.
Olen käynyt paikoissa joissa ihmiset eivät tiedä mitään.
Heillä ei ole hajuakaan modernista musiikista, ja jos he jäävät oman onnensa
nojaan, on aivan selvää että he ajautuvat entistä syvempiin ongelmiin. Miksi et
suostu ymmärtämään, että minua tarvitaan? Minua tarvitaan maailmalla!
Soraääniä alkaa kuulua. Moni kaupunkilainen syyttää
julkisesti Ryderiä ylimielisyydestä ja puuttumisesta paikallisiin asioihin,
joihin ei ole perehtynyt. Ilmeisesti Ryder ei pelkästään esiinny pianistina,
vaan etsii ratkaisuja ihmisiä erottaviin riitoihin. Tulevana torstai-iltana
pitäisi olla se suuri tilaisuus, jossa paikkakunnan kyvyt esiintyisivät ja
Ryder jakaisi viisauttaan kaupunkilaisille, mutta milloin miettiä puhetta ja
harjoitella pianokappaletta kun ei ole hetkeäkään aikaa! Miten tehdä vaikutus
isään ja äitiin, jotka vihdoinkin ovat tulossa kuuntelemaan?
Surullinen pianisti -romaanissa vallitsee unenomainen
- välillä miltei painajaismainen – tunnelma. Ryderin tie vie autioille öisille kaduille, loputtomille käytäville, klaustrofobiaa herättäviin kopperoihin ja
surrealistiseen maalaismaisemaan. Välimatkat elävät omaa elämäänsä: jos luulet
kohteesi olevan vain kivenheiton päässä, niin saavut perille pitkän automatkan
ja raskaan tarpomisen jälkeen; jos luulet olevasi kilometrien päässä
määränpäästäsi, se onkin seinän takana. Mieleen tulevat Franz Kafkan ja Haruki
Murakamin teokset.
Ishiguron järkälemäinen teos (658 sivua) ei saanut
ilmestyessään vuonna 1995 pelkästään kiitosta, vaan useiden kriitikoiden mukaan
oli aivan ennätysmäisen surkea. Myöhemmin Surullinen pianisti on kuitenkin
valittu Yhdistyneen kuningaskunnan parhaiden ja ilahduttavimpien kirjojen joukkoon.
Jokainen lukija kokee sen omalla tavallaan, mutta se ainakin on varmaa, ettei sen
käänteitä mitenkään osaa etukäteen ennustaa. Kannattaa kokeilla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti