16.3.2020

ISHIGURO, KAZUO: Surullinen pianisti


Kustantaja: Tammi 2019
Alkuteos: The Unconsoled (1995)
Suomennos: Helene Bützov

Kuuluisa pianisti Ryder saapuu keskieurooppalaiseen kaupunkiin hämmentyneessä mielentilassa. Hänen muististaan ovat kadonneet sovitut tapaamiset virallisten tahojen, toimittajien ja ystävien kanssa. Kiireen tunne kyllä ahdistaa häntä koko ajan; pitäisi mennä jonnekin, pitäisi tehdä jotakin, pitäisi tavata joku, mutta mikään ei suju odotetulla tavalla. Apua tai huomiota vaativia ihmisiä putkahtelee Ryderin tielle, hän ajautuu syrjäpolulle toisensa jälkeen, kadottaa seuralaisiaan ja tapaa uusia.

Monet Ryderin tapaamista ihmisistä kohtelevat häntä miltei matelevan nöyrästi. Kuuluisaa vierasta ei syytetä peruuntuneista tapaamisista eikä yhtäkkisistä katoamisista, vaan tilannetta tasoitellaan ja kadonnutta pianistia etsitään urheasti ympäri kaupunkia. Välillä kaikki muuttuu suorastaan absurdiksi. Esimerkkinä illalliskutsut, joihin Ryder osallistuu pelkkään kylpytakkiin pukeutuneena kenenkään räpäyttämättä silmäänsäkään. Hänen pitämäänsä puhetta kehutaan seuraavana päivänä maasta taivaaseen. (Puhe alkoi näin: Putoavia verhotankoja! Myrkkyyn kuolleita rottia! Vääriä partituureja! eikä päässyt sen pitemmälle.)

Tapahtumien lisäksi Ryder tuntuu unohtaneen myös ihmiset. Vain vähitellen hän on muistavinaan, että kahvilassa tavattu Sophie on hänen vaimonsa ja pieni Boris heidän lapsensa. Ilmeisesti on ollut puhetta uuden talon etsimisestä ja rauhallisemman elämän alkamisesta yhdessä. Se ei kyllä tule olemaan helppoa Ryderille, joka joutuu heti pois tasapainosta, jos hänen tärkeyttään epäillään.

Olen käynyt paikoissa joissa ihmiset eivät tiedä mitään. Heillä ei ole hajuakaan modernista musiikista, ja jos he jäävät oman onnensa nojaan, on aivan selvää että he ajautuvat entistä syvempiin ongelmiin. Miksi et suostu ymmärtämään, että minua tarvitaan? Minua tarvitaan maailmalla!

Soraääniä alkaa kuulua. Moni kaupunkilainen syyttää julkisesti Ryderiä ylimielisyydestä ja puuttumisesta paikallisiin asioihin, joihin ei ole perehtynyt. Ilmeisesti Ryder ei pelkästään esiinny pianistina, vaan etsii ratkaisuja ihmisiä erottaviin riitoihin. Tulevana torstai-iltana pitäisi olla se suuri tilaisuus, jossa paikkakunnan kyvyt esiintyisivät ja Ryder jakaisi viisauttaan kaupunkilaisille, mutta milloin miettiä puhetta ja harjoitella pianokappaletta kun ei ole hetkeäkään aikaa! Miten tehdä vaikutus isään ja äitiin, jotka vihdoinkin ovat tulossa kuuntelemaan?

Surullinen pianisti -romaanissa vallitsee unenomainen - välillä miltei painajaismainen – tunnelma. Ryderin tie vie autioille öisille kaduille, loputtomille käytäville, klaustrofobiaa herättäviin kopperoihin ja surrealistiseen maalaismaisemaan. Välimatkat elävät omaa elämäänsä: jos luulet kohteesi olevan vain kivenheiton päässä, niin saavut perille pitkän automatkan ja raskaan tarpomisen jälkeen; jos luulet olevasi kilometrien päässä määränpäästäsi, se onkin seinän takana. Mieleen tulevat Franz Kafkan ja Haruki Murakamin teokset.

Ishiguron järkälemäinen teos (658 sivua) ei saanut ilmestyessään vuonna 1995 pelkästään kiitosta, vaan useiden kriitikoiden mukaan oli aivan ennätysmäisen surkea. Myöhemmin Surullinen pianisti on kuitenkin valittu Yhdistyneen kuningaskunnan parhaiden ja ilahduttavimpien kirjojen joukkoon. Jokainen lukija kokee sen omalla tavallaan, mutta se ainakin on varmaa, ettei sen käänteitä mitenkään osaa etukäteen ennustaa. Kannattaa kokeilla!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti