SAASTAMOINEN, ANNI: Sirkka

Kustantaja: Kosmos 2019

Anni Saastamoisen kirja kertoo keski-ikäisestä virkanaisesta nimeltään Sirkka. Heti aluksi arvioidaan kovin sanoin päähenkilön etunimeä: se on töksähtävä ja arkinen, oikea nimien nakkikastike. Kyllä nimi lapsena Sirkka itseäänkin harmitti, mutta ei enää.

Mutta nyt nimi on hänelle oikein hyvä, sillä hänestä on tavallaan tullut kitkerä täti. Sirkka ei pidä juuri mistään. Tai jos pitää, ei mitenkään kovin intensiivisesti tai ainakaan näkyvästi.

Sirkka on lapseton vanhapiika, järkevä ja tarkka. Hän mitoittaa lounastaukonsa ajastimella ja inhoaa myöhästelyä siinä määrin, että mieluummin kuolisi kuin myöhästyisi. Sääntöjen noudattaminen on Sirkalle sydämenasia, minkä naapuritkin huomaavat eri puolille taloa sijoitetuista tai postiluukusta sujautetuista ”heippalapuista”.

Jos Sirkka olisi eläin, Sirkka olisi mäyrä: pitkin kapeita omia polkujaan päättäväisesti kulkeva paakku mustaa ja vaaleampaa jakkupukua.

Toki Sirkallakin on harrastuksia. Hän etsii lehdistä ja ilmoituksista kirjoitusvirheitä. Hän hoitaa yksiössään lukuisia viherkasveja ja oikein suurta hupia tarvitessaan nautiskelee samalla olutta. Hän rakastaa raitiovaunuilla ajelemista ja kirjastossa käymistä. Hän rakastaa kirjoja.

Niinä hetkinä, kun kaikki elämässä tuntuu leviävän käsiin, voi joihinkin asioihin kuitenkin luottaa: kirjastoihin, kaupunkiliikenteeseen ja viherkasveihin. Kun itse toimii kuten on ohjeistettu, asiat toimivat, kuten ne on suunniteltu toimivaksi.

Sirkka inhoaa useimpia ihmisiä, mutta rempseän Natalian läsnäolon hän sentään sietää (koska Natalia on päättänyt olla Sirkan ystävä, halusi tämä tai ei). Yksin elämisessä Sirkkaa pelottaa oikeastaan vain se, että kuolisi asunnossaan ja viruisi siellä viikkokaupalla ennen kuin kukaan rupeaisi kaipaamaan. Yhden kerran Sirkalla oli miesystävä, mutta se suhde päättyi nolosti.

Ehkä hän vain luovuttaa, unohtaa kaiken sellaisen rakkauden kaipuun ja rakkauden tavoittelun ja rakkauden noin ylipäätään, siitä on aina ollut vain harmia ja aina on mennyt hukkaan vain aikaa ja henkisiä resursseja. Sirkka on ihmisenä mäyrä, hän ei ole mikään heleä tuulahdus ihmistä, vaan tunkkainen kuin ullakolle kaksi vuosikymmentä sitten kesäleirin jälkeen unohdettu myttyinen makuupussi.

Miksi Sirkan sitten pitäisi hakeutua suhteeseen, jos hän ei tunne sitä kaipaavansa? Onko sinkkuna eläminen jotenkin epänormaalia, epäilyttävää tai huvittavaa? Onko olemassa jokin elämäntapanormi, jota kaikkien tulisi noudattaa? Kyllähän seuraa ja läsnäoloa voi toisen ihmisen sijasta tarjota myös lemmikkieläin, esimerkiksi kissa.

Saastamoisen romaanissa on tarkkoja huomioita ihmisistä, ympäristöstä ja tapahtumista ja moni varmaan löytää niistä jotain tuttua ja tunnistettavaa. Joka kohdassa ei välttämättä naurata, vaan pikemminkin säälittää ja ehkä harmittaakin. Kirjailija ei kuitenkaan pilkkaa ahertavaa hiirulaista eikä tämän rajoittunutta arkea, vaan lisää kuvaukseen sydämellisyyttä ja lämpöä. Sirkan vähittäinen kasvu itsetuntoon ja oman elämäntavan hyväksymiseen ilahduttaa.