Kustantaja: Teos 2019
Riikka Pelon Kaikki elävä -teos kertoo kaikista ympärillämme tapahtuvista tärkeistä ja ajankohtaisista asioista. Kertojia on kolme. On
viisitoistavuotias koulukodin tyttö Aura, on paperiton kurdipakolainen Alan ja
on Auran huoltajuudesta luopunut äiti Ellen.
Kirja alkaa Auran ja Saran lomamatkasta Litorinaan. Itseluottamusta
uhkuvat tytöt uskovat olevansa kaikkien katseiden kohteena ja pystyvänsä mihin
vain. Ohimennen tavatusta miehestä tulee heidän unelmiensa kohde, mutta Sara
joutuu kokemaan haaveidensa väkivaltaisen murskautumisen.
Kotiin palaa Sara, joka peittää ahdistustaan esittämällä
piittaamatonta kovista ja pomottamalla ympärilleen muodostunutta tyttöporukkaa.
Hänen tekonsa vaikuttavat voimakkaasti Auran myöhempään elämään tuoden
toisaalta surua, mutta toisaalta uuden sisällön.
Alan puolestaan kuuluu jesidikurdeihin, ikivanhaan
uskonnolliseen ryhmään, jota on kautta aikain vainottu ja syrjitty. Alaninkin
suvusta miespuolisia sukulaisia on tapettu, naisia raiskattu ja nuorukainen
itse joutunut väkivallan kohteeksi. Hänellä on vain yksi toimiva käsi ja rinnassa
tahdistin. Silti Suomi katsoo aiheelliseksi palauttaa hänet takaisin maahan,
jossa ei ole enää sukulaisia eikä järjestynyttä yhteiskuntaelämää.
Minun kielelläni ei ole arvoa. Minun kokemuksellani ei
ole arvoa. Minun perheelläni ei ole arvoa. Minun kansallani ei ole arvoa.
Millään, mikä minulle on pyhää ja arvokasta, ei ole täällä arvoa. Meidän
elämällämme ja kuolemallamme ei ole arvoa… Mutta tämä ei ole vain elämän ja
kuoleman kysymys. On kysymys oikeudesta puhua. On kysymys oikeudesta tulla
kuulluksi. Oikeudesta olla hyvän puolella ja vastustaa pahaa. On myös kysymys
oikeudesta olla olemassa.
Auran ja Alanin tapaaminen on kahden pakomatkalla olevan
nuoren suvantovaihe, mutta mitä sitten tapahtuu? Miksi Aura on yhtäkkiä koomassa sairaalassa
äitinsä ja ystäviensä tavoittamattomissa? Alan pelkää palauttamista
kotimaahansa, mutta millainen hätä ahdistaa turvallisessa Suomessa asuvaa
Auraa?
Kaikki elävä on kirja, jossa puhutaan paljon sanoista,
kielestä ja puhumisesta. Onko kieli oikeasti yhdysside ihmisten välillä? Sekä Aura
että Alan lakkaavat puhumasta, kun kukaan ei tunnu kuuntelevan heitä eikä uskovan
heidän sanojansa. Kielenkääntäjä ja tulkki Ellenkin kokee kriisin keskellä
sanojen puutteellisuuden ja riittämättömyyden.
Haluan olla olemassa. Haluan puhua. Haluan käyttää
ääntäni. Mutta vaikka puhuisin lintujen kielellä, ja vaikka puhuisin
jumalien kieltä, te ette kuuntele minua.
Lakkaan puhumasta ihmisten kieliä. Ainoa kieli, jota
puhun on eläinten, lintujen, käärmeiden ja villien eläinten kieli. Olen heidän
kanssaan samaa maata, yhtä vähäinen, ihmisten ja jumalien alapuolella. Mutta
kielessä ovat minun jumalani läsnä. Se on maaperä, jolla astun, iho joka
peittää minua, tätä lahonnutta, tuulien runtelemaa kesämajaa vankempi talo.
Kieli ei ole vain minua itseäni varten, ei minun olemassaoloni syy, vaikka se
onkin sen perusta.
Toinen vahvasti esillä oleva aihe on luonnon merkitys
ihmiselle ja huoli sen tuhoutumisesta. Kirjan kaikilla kolmella päähenkilöllä
on jokin tunnuseläin. Auralla se on susi, jollaiseksi hän tuntuu välillä hieman
mystisesti muuttuvankin. Alan on lapsesta asti unelmoinut voivansa lentää kuin
lintu ja hänen voimaeläimensä on yhteisön uskonnollisen palvonnan kohde
riikinkukko. Ellen taas kantaa niin suurta syyllisyyden ja kelpaamattomuuden
taakkaa, että se tuntuu kietoutuvan hänen ympärilleen mustekalan lonkeroiden lailla.
Pelon romaanilla on mittaa yli 600 sivua, mutta sen ei pidä
antaa pelottaa. Kaunis kieli soljuu eteenpäin vaihtelevana niin tyyliltään kuin
sommittelultaan, ihmiset ovat mielenkiintoisia ja joitakin kohtauksia seuraa
kuin näytelmää (esimerkiksi remuisan tyttöporukan uhoamista metrovaunussa
kaikkine v-sanoineen). Auran proosarunomaisia vuodatuksia olisi ehkä voinut
hieman karsia sisällön siitä kärsimättä, mutta upea ja mieleenpainuva kirja tämä
silti on.
Me olemme tämä kieli.
Me käymme tätä kamppailua kielestä.
Tämä kieli on hauras ja läpitunkematon.
Tässä kielessä on kaikki aika.
Tässä kielessä on tuleva ja mennyt.
Tässä kielessä on kaikkien aika.
Me olemme tässä kielessä nyt.
Oi, kieli!
Me tavoitamme toisemme tämän kielen pimeydessä.
Kieli on valoa.
Luin tätä reilut 40 sivua ja uuvahdin... tiiliskivi ilman repliikkejä oli liikaa minulle.
VastaaPoistaYmmärrän, miksi uuvahdit! Itse jossain määrin harpoin, mutta paikoin taas suorastaan imeydyin tarinaan mukaan.
Poista