MÄKINEN, HEIDI: Ei saa elvyttää

Kustantaja: Karisto 2020

Auri on 87-vuotias voimakastahtoinen nainen, jonka pää pelaa, kuulo toimii ja hampaat ovat kunnossa. Elämää rajoittavat kuitenkin erilaiset vaivat, joista pahimpana koko kroppaa raastava kipu, jonka syytä ei ole onnistuttu selvittämään. Niinpä Auri on paljolti sulkeutuneena Bulevardin luksusasuntoonsa ainoana seuranaan Leopardiksi ristitty rollaattori. Luotettava kotiapulainen Pirjo käy hoitamassa talouden ja laittamassa ruokaa.

… hänen sisällään asusti edelleen pikkutyttö, nuori kepeäjalkainen nainen ja keski-ikäinen oman arvonsa tunteva naisihminen. Kaikki tämä oli piilotettu tähän hauraaseen, huonosti toimivaan, kurjaan kehoon.

Auri oli aikoinaan hammaslääketieteen professori, maineikas tutkija ja alansa kehittäjä, jolle työ oli elämän pääsisältö. Naimisiin Auri meni, koska sellaista häneltä odotettiin ja koska Ilari jostain syystä oli häneen rakastunut. Yhden lapsen Auri suostui synnyttämään, mutta häntä ei kiinnostanut äitiys, vaan paneutuminen tutkimuksiin ja matkustelu esiintymään eri puolille maailmaa. Aviopuoliso hoiti niin kodin kuin Tekla-tyttären.  

Eipä Auri vanhanakaan ole rakastettavaksi muuttunut, vaan tekee tahallaan asioita, joista tietää tyttärensä hermostuvan. Hän käyttää rahaa huolettomasti, esittää muistamatonta ja salamyhkäistä, teeskentelee ettei ymmärrä nykytekniikkaa, kiroilee. Piilottelee pissahousuja lämpöpatterin taakse. Hän ei halua sääliä, vaan kunnioitusta. Eikä hän halua tulla elvytetyksi, kun lähdön hetki lopulta koittaa.

Ei siis ole ihme, ettei terveyskeskuslääkärinä työskentelevä Tekla jaksa pitää vanhaa äitiään muuna kuin rasittavana velvollisuutena, jonka terveydentilaa ja järjen kuntoa on seurattava. Jatkuva väsymys painaa Teklaa eikä hän jaksa oikein innostua työstäänkään, vaikka tekeekin kaikkensa ollakseen potilaiden keskuudessa pidetty ja arvostettu.

Keski-ikäinen nainen oli kuin asfaltoitu piha, yhtä helppohoitoinen ja ankea.

Ystäviä Aurilla ei ole eikä vierailijoita tyttärentytärtä Inkaa lukuun ottamatta. Kunnes saapuu Natalia. Köyhyyteen tottunut Natalia työskentelee siivoojana silloin kun työtä on saatavana. Hän on tottunut pitämään puolensa ja ottamaan haluamansa vaikka luvattomin keinoin. Hän vainuaa Aurissa sopivan saaliin, mutta Aurilla puolestaan on omat suunnitelmansa. Kumpikaan ei arvaa, miten luottamukselliseksi suhde vielä muuttuu.

Natalian elämässä epävarmuudesta oli muodostunut niin pysyvä olotila, että epävarmuus oli muodostunut varmuudeksi.

Ei saa elvyttää tuo mieleen Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjan, onhan aihepiiri sama ja tyylilajikin samalla lailla ironinen. Mäkinen on kuitenkin jollakin tapaa ronskimpi ja realistisempi eikä vie tapahtumia absurdiuteen saakka. Vanhuksen arkea kuvataan elävästi ja kohtaukset ovat kuin elokuvasta nasevine repliikkeineen. Henkilögalleria on mukavan pieni, joten kaikista pystyy muodostamaan kertomuksen mittaan mielikuvan. Hauskuutta on, mutta myös ajattelemisen aihetta.