ARAMBURU, FERNANDO: Äidinmaa

Kustantaja: WSOY 2020

Alkuteos: Patria

Suomennos: Sari Selander

Espanjan huomattavimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Fernando Aramburu syntyi vuonna 1959 Baskimaalla. Aramburu on voittanut lukuisia palkintoja, mutta vasta baskien itsenäisyystaistelua kuvaava romaani Äidinmaa nosti hänet huikeaan suosioon niin lukijoiden kuin kriitikoidenkin keskuudessa. 

Äidinmaa-teoksen päähenkilöt:

Txato: menestyvän kuljetusfirman omistaja

Bittori: Txaton vaimo

Xabier: Txaton ja Bittorin poika, lääkäri

Nerea: Txaton ja Bittorin tytär, opiskellut asianajajaksi, työskentelee verotoimistossa

Joxian: töissä valimolla

Miren: Joxianin vaimo

Joxe Mari: Joxianin ja Mirenin poika, ETAn jäsen, vankilassa useasta taposta

Arantxa: Joxianin ja Mirenin tytär, kahden lapsen äiti, halvaantunut

Gorka: Joxianin ja Mirenin nuorempi poika, rakastaa lukemista, baskin kielen taituri

Bittorista ja Mirenistä tuli sydänystäviä jo kouluaikana ja välit pysyivät läheisinä myös kummankin astuttua avioon. Naisten puolisoistakin tuli hyviä ystäviä, mikä ilo ja helpotus! Pariskuntien välejä ei tunnu hiertävän sekään, että Txato onnistuu nousemaan kylän varakkaimpien henkilöiden joukkoon, kun taas Joxian ja Miren pysyvät köyhinä. Mutta annas olla, kun Txatoa vastaan käynnistyy suurimittainen parjauskampanja, jossa häntä syytetään poliisin vasikaksi ja riistäjäksi!

Ensimmäisten syytösten ilmestyttyä seinille muuttuu Mirenin asenne Bittoria kohtaan yhdessä yössä ja entisestä sydänystävästä tulee nimetön ”se” tai Hullu nainen. Kontaktit katkeavat. Kapinallinen Arantxa-tytär ei piittaa äitinsä mielipiteistä, vaan osoittaa myötätuntoaan parjattuja kohtaan avoimesti, mutta pelkuriksi itsekin itsensä tunnustava Joxian käy pyytämässä anteeksi salaa.

Sitten Txato tapetaan miltei kotiovellaan. Leskeksi jääneen Bittorin on muutettava kylästä lähikaupunkiin, koska hänet on työnnetty täysin yhteisön ulkopuolelle – häntä ei tervehditä kadulla eikä palvella kaupoissa. Kipeintä tekee se, että entisen ystävän poikaa Joxe Maria epäillään Txaton tappamisesta.

En ymmärrä sitä, että tyypit, jotka sanovat puolustavansa baskin kieltä, tappavat baskia äidinkielenään puhuvia. Että ne, jotka väittävät rakentavansa Euskadin valtiota, tappavat baskeja. Eri asia on, jos ne lahtaavat kaartilaisia tai muualta tulleita. Ei sekään minusta oikein ole, mutta ainakin se on loogisempaa terroristin näkökulmasta ajateltuna.

Kirja kuvaa aikaa, jolloin ETA (Euskadi ta Askatasuna, suomeksi Baskimaa ja Vapaus) ryhtyi ajamaan Baskimaan itsenäistymistä väkivaltaisin keinoin. Ei ollut väliä sillä, keitä tapettiin, kunhan kuolleita oli paljon. Miehet, joita muualla pidettiin terroristeina, olivat kotikylissään suuria sankareita, joiden kuvia esiteltiin baareissa ja talojen seinillä. Osa ETAn kannattajista liittyi järjestöön vihasta espanjalaisia vallanpitäjiä kohtaan. Osan tempasi mukaan yleinen hurmos, kuten Mirenin kohdalla taisi tapahtua. Yllyttihän seurakunnan pappikin kaikkia mukaan taisteluun ja vihaan.

Samat ihmiset, jotka ylenkatsovat meitä ja kohtelevat meitä kaltoin, puhuvat julkisuudessa demokratian puolesta. Heidän demokratiansa oikeuttaa heitä sortamaan meitä kansana. Tämän takia sanon sinulle, ja puhun nyt sydämestäni, että meidän taistelumme ei ole ainoastaan oikeutettu vaan myös välttämätön…

Osa taistelijoista välitti vähät järjestön aatteellisesta puolesta, vaan Joxe Marin tavoin innostui itse toiminnasta, aseista ja vaaran tunteesta. Paljon oli niitä, jotka näyttäytyivät mielenosoituksissa vain sen verran, etteivät leimautuneet epäilyttäviksi. Gorkakin oli mukana vain äitinsä ja veljensä painostuksesta. Sitten oli niitä, jotka vasta omaisensa menetettyään alkoivat arvioida tilannetta kriittisesti. Olivatko teot oikeutettuja? Tuhottiinko oma elämä tyhjän takia?

Ne täyttävät niiden päät vaarallisilla ideoilla ja koska nuoret ovat nuoria, ne pölvästit nielevät syötin. Sen jälkeen he kuvittelevat olevansa suuriakin sankareita, kun onhan heillä aseet ja kaikki. Eivät ne raukat ymmärrä, että he ovat jättäneet työnsä, perheensä ja ystävänsä aivan turhanpäiten, koska ainoa palkinto mikä heitä lopussa odottaa, on vankila tai hauta. He jättävät kaiken voidakseen totella muutaman höyrähtäneen manipuloijan käskyjä ja siinä sivussa tuhoavat monen viattoman elämän ja jättävät leskiä ja orpoja joka kadunkulmaan.

Äidinmaa kertoo myös tunnelmista, joita järjestön ilmoitus aseellisen toiminnan lopettamisesta vuonna 2011 ihmisissä herättää. Moni järjestön kannattaja tuntee itsensä petetyksi. Monen kauna espanjalaisia eli voittajia kohtaan vahvistuu entisestään. ETAn uhrien omaiset puolestaan alkavat pohtia sitä, miten toipua kokemastaan. Voisiko murhaajan esittämä anteeksipyyntö keventää taakkaa? Olisiko mahdollista antaa tälle anteeksi?

Kertojia Äidinmaa-teoksessa on monia eli näkökulmat vaihtelevat tiheään. Jännittävä – ja ensin hieman hämmennystä aiheuttava – piirre on se, että kesken lauseen voidaan siirtyä kaikkitietävän kertojan näkökulmasta minämuotoon. Kronologisessa järjestyksessä kirjassa ei edetä, vaan menneisyys tulee ihmisten mieliin sitä mukaa, kun nykyhetki etenee loppuratkaisua kohti.

Suomentaja Sari Selander on oivallisesti ottanut kirjan nimeksi Äidinmaan, vaikka alkuteos onkin Patria eli isänmaa. Naisethan kirjassa niitä voimakkaimpia ovat ja eniten esillä. Sekä Bittori että Miren ovat kovia ja äksyjä naisia, jotka mielestään ovat aina oikeassa ja jotka katsovat oikeudekseen laukoa totuuksia kaikista ja kaikkialla. Hellyyttä he eivät osaa osoittaa kuin ehkä poikiaan kohtaan. Entä heidän välisensä vihanpito? Pystyvätkö he luopumaan siitä missään vaiheessa?