KINNUNEN, TOMMI: Ei kertonut katuvansa : vaellusromaani

 Kustantaja: WSOY 2020

Viimeiset saksalaissotilaita kuljettavat laivat lähtevät Narvikista keväällä 1945. Saksalaisille työskennelleistä suomalaisista ja norjalaisista naisista mukaan pääsevät vain raskaana olevat ja muut jäävät rannalle katselemaan.  Mikä heidän kohtalonsa tulisi olemaan?

Mitä he olivat tehneet? Pesseet pyykkiä tai myyneet kanttiinissa sota-ajan happamia virvoitusjuomia. Haudanneet amputoituja raajoja maakuoppiin ja pesseet vertavaluvia tynkiä. Eivät he olleet osallisina, eivät niitä, jotka tekivät päätöksiä…

Pelättyjen venäläisten sijasta paikalle saapuvat norjalaiset, mutta kyllä hekin ajavat "saksalaishuorilta" hiukset pois. Suurin osa naisista kuljetetaan Osloon, mutta yksi autoista lähtee omille teilleen ja vie lastinaan olleet kymmenen suomalaisnaista Kilpisjärvelle johtavan tien päähän. Joukko lähtee hämmentyneenä kulkemaan.

Suomen puolella joukko vielä jakaantuu. Viisi naista jää odottamaan rajavartijaa ja viisi lähtee omin päin taivaltamaan. Heidän toiveenaan on päästä pujahtamaan kotiin niin, ettei kenellekään paljastuisi, missä he ovat olleet ja mitä tekemässä. Pitkän patikoinnin aikana ehtii pohtimaan sopivaa selitystä poissaololleen.

Vaeltajat eli Aili, Irene, Saara, Veera ja Katri ovat eri-ikäisiä ja sekä taustaltaan että yhteiskunnalliselta asemaltaan erilaisia. Erilaisia ovat syytkin, miksi kukin on saksalaisten matkaan lähtenyt. Joku on lähtenyt, koska saksalaiset maksavat työstä hyvää palkkaa. Joku halusta auttaa. Joku hyväuskoisuuttaan. Joku pelkästä mielijohteesta tympäännyttyään entiseen elämäänsä.

Jokainen oli jättänyt kotinsa vain siksi, että siinä tilanteessa oli ollut järkevämpää lähteä kuin jäädä. Ei kukaan olisi etukäteen kyennyt kuvittelemaan tapahtumien järjestystä sellaiseksi, jonka lopputuloksena he istuivat hiuksettomina tuntemattoman miehen lauteilla keskellä loputonta metsää ja kihnuttivat rupia irti toistensa takaraivosta.

Ensi alkuun taivallus sujuu toiveikkaassa hengessä laulujen ja kaskujen voimalla, mutta vähitellen hävitetty Lappi vie puhdin. On kylmä. On nälkä. Ovat rikki hiertyneet jalat. On oman sänkipäisyyden synnyttämä pelko. Mielen ja kehon valtaa turtumus. Alkaa miettiä, onko sittenkin syyllinen johonkin. Olisiko pitänyt tehdä toisenlaisia ratkaisuja? Vai olisiko erilainen valinta johtanut vieläkin pahempaan tilanteeseen?

Jos he erottivat kaukaa jonkun tulevan tiellä heitä vastaan, he poikkesivat varovasti metsään ja odottivat siellä, kunnes kulkija meni ohi. Mikäli törmäsivät johonkuhun yllättäen, he painoivat katseensa maahan ja välttivät sanomasta vastaantulijalle muuta kuin lyhyen tervehdyksen. Tie oli muuttunut heille turvallisemmaksi kuin kylät, matka helpommaksi kestää kuin ajatus sen loppumisesta.

Vaelluksen mittaan naiset tutustuvat toisiinsa ja samalla heihin tutustuu myös lukija. Irene ja hänen elämänvaiheensa tulevat tietenkin tutuimmiksi, koska asioita tarkastellaan paljolti hänen kauttaan, mutta kiinnostavin on ehkä sittenkin rohkea ja aloitekykyinen Siiri. Hän toivoi sota-ajan murtavan perinteisiä sukupuolimalleja, mutta toisin kävi.

Varsinkin armeijassa naisista vaiettiin, ikään kuin kaatuneiden ruumiit olisivat itsestään löytäneet tiensä arkkuihin tai asetakit puhdistuneet kenenkään niitä pesemättä. Naiset pääsivät kertomuksiin vain auttavina lottina, kaatuneiden itkevinä äiteinä tai lehtikuvien hymyilevinä tyttöinä, jotka olivat asetelleet päähänsä sotilassuikan keimailevasti kenolleen… Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.

Kinnusella tyyliseikat ovat hallussa. Esimerkiksi Irenen etäiseltä ja viileältä vaikuttava ajattelutapa on varmastikin suojautumiskeino oudossa tilanteessa. Ilmapiiri lämpenee vähitellen ”sisarta ei jätetä” -henkiseksi, kunnes nainen toisensa jälkeen erkaantuu ryhmästä ja vain Irene jää jäljelle. Hänen uhmakkaan ratkaisunsa kokee ensin yllättävänä, mutta tarkemmin ajatellen oikein sopivana tarinan päätepisteeksi. Hän on se nainen, johon kirjan nimi viittaa: ”ei kertonut katuvansa”.