Kustantaja: Atena 2020
Anna Soudakova (s. 1983) syntyi Leningradissa, mutta muutti
kahdeksanvuotiaana perheensä mukana Suomeen. Mitä männyt näkevät on Soudakovan
esikoisteos ja pohjautuu hänen isoisänsä elämäntarinaan. Kirjan ensimmäinen
luku sijoittuu sairaalaan, vanhan miehen vuoteen äärelle. Ukki keventää
tunnelmaa ja kiteyttää asioiden tärkeysjärjestyksen halatessaan pientä lapsenlapsenlastaan:
”Kaikkein tärkein ihminen. Se on tässä.”
Siirrytään ukin muistojen alkuun. Kesäkuussa 1936 Juri
(Jura) täyttää viisi vuotta. On turvallista ja huoletonta. Syödään herkkuja ja
lauletaan. Aikuiset salaavat huolensa kadonneista sukulaisista. Syksyn tullessa
perheestä on jäljellä enää mummon ja vaarin hoitamat Jura ja isosiskonsa Maria;
äiti ja isä, tädit, sedät, serkut – kaikki ovat poissa eikä heidän
kohtaloistaan kerrota omaisille mitään.
Maria tuki, lohdutti, suri hänen kanssaan. Halasi. Kertoi
uudestaan ja uudestaan saman, mitä oli väsymättä aina toistanut: Älä usko, että
isä ja äiti pettivät. Mutta älä ikinä näytä, että et usko siihen. Älä unohda
heitä. Älä usko. Älä näytä. Älä unohda. Ole samanlainen kuin muut. Älä erotu.
”Isänmaan vihollisten” omaiset karkotetaan Leningradista Taškentiin.
Isovanhempien kuoltua Juri ja Maria joutuvat lastenkotiin, jossa ei kurituksia
ja nöyryytyksiä säästellä. Ammattia ei petturivanhempien jälkeläinen voi vapaasti
valita eikä hyödyntää todellista lahjakkuuttaan, mutta ahkera ja tunnollinen
Juri valmistuu kuitenkin insinööriksi.
Lastenkodin koulussa opiskellaan jossain kaukana, kuin
toisella planeetalla tapahtuvia ihmeitä, valloituksia ja mahtipontisia voittoja.
Kaikesta siitä oli kiittäminen Aurinkoisää, joka valvoo kaikkialla, myös
luokkahuoneessa seinällä roikkuvassa kuvassa. Aurinkoisä on pelastanut heidät
ja antanut vakaan kodin ja huolehtinut siitä, etteivät heidän
petturivanhempansa voi enää myrkyttää lastensa mieltä.
Petroskoilaisella traktoritehtaalla nuorella Tanjalla on
omat ongelmansa. Hänen äitinsä ja sisarpuolensa sukunimi on turvallinen
Artamonov, mutta Tanjalla on Kanadasta Karjalaan tulleen suomalaissyntyisen
isän mukaan epäilyttävä Hall. Eräänä päivänä Tanjan huomiota kiinnittää
työpaikalla kuulutus, jossa puhelimeen kutsutaan Juri Artamonovia. Sukulainen?
Puute ja selviytyminen kulkevat mukana aamusta iltaan.
Äänetöntä taistelua pitää käydä yhtä aikaa useammalla rintamalla. Heille
huonetta vuokraavien naapureiden kanssa, joiden mielestä he ovat aina tiellä,
pitävät valoja päällä liian myöhään, sulkevat ovet äänekkäästi, keittävät liian
usein vettä ja kuivattavat pyykkejään turhan pitkään pihalla…. Leipäkaupan
myyjän kanssa, jonka hyllyt ovat aina tyhjät, mutta tiskin alus turpoaa
lahjuksia odottavia ruokatarvikkeita. Yhteiskunnan kanssa, joka on ottanut
silmätikukseen tytön, jonka passissa lukee kansallisuutena ”suomalainen”.
Nuoret rakastuvat, menevät naimisiin ja saavat tyttären.
Muutetaan Leningradiin, opiskellaan lisää. Elämä muuttuu vähitellen vapaammaksi
ja vauraammaksi ja 1980-luvun lopulla on jo mahdollista saada asunto kokonaan
omaan käyttöön, oma auto ja datša Tveristä. Samaan aikaan arkistot aukeavat, omaiset
saavat tietoa ja sodan aikana syyttöminä teloitetut rehabilitoidaan. Karjalasta
löytyvät Sandarmohin mäntymetsästä tuhansien teloitettujen joukkohaudat, minne
Jurikin voi nyt kiinnittää ristiin viisi muistolaattaa.
He sytyttävät viisi hautakynttilää ja asettavat ne
sammaleelle. Hengittävät metsän hiljaisuutta. Ottavat vastaan elokuun auringon
siunauksen. Maria pyörittää sormissaan männyn rungon pihkaa. Tartuttaa siihen
nämä tunteet ja muistot, tuoksut ja äänet, sammaleen pehmeyden jalkojen alla ja
kaikki nämä ihmiset, tutut ja tuntemattomat – elävät ja nukkuvat.
Sitten Neuvostoliitto hajoaa ja naapurimaa Suomi avaa ovensa
suomalaistaustaisille inkeriläisille ja ennen sotia Neuvostoliittoon
loikanneiden suomalaisten jälkeläisille. Jurin perhe ei pitkään mieti. Nyt on
edessä uusi kulttuuri ja uusi kieli, mutta Juri sopeutuu tähän kiitollisena.
Vielä hänen pitää kuitenkin kokea se, miten Venäjällä historia muokataan
uusiksi – sen mukaan Sandarmohin joukkohaudat olisivatkin suomalaisten sodan
aikana teloittamien venäläisten hautoja. Petos on musertava.
Mitä männyt näkevät -romaani kertoo hirveistä ajoista
ja hirveistä asioista, mutta se kertoo myös sitkeydestä,
peräänantamattomuudesta, uskosta ja rakkaudesta. Kieli on kaunista ja
kiihkotonta, välillä hieman ironista, mikä lisää tarinan vaikuttavuutta. Ilmeikkäät luontonkuvaukset tuovat lukijan
koettavaksi äänet, värit ja tuoksut. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti