Alkuteos: The Golden House
Suomennos: Maria Lyytinen
René asuu New Yorkissa miellyttävällä Greenwich Villagen alueella, missä isojen talojen väliin jäävät yhteiset Puutarhat. Ilmapiiri on turvallinen, onnellinen ja mielikuvitusta ruokkiva – siitä pitävät huolen hipahtavat professorivanhemmat. Poika on filmi-intoilija ja unelmoi jo varhain oman elokuvan tekemisestä. Aihe kuitenkin puuttuu.
Vuonna 2009 René löytää aiheensa, sillä silloin naapurustoon
muuttaa Nero Golden kolmen poikansa kanssa. Nero on seitsemänkymppinen karski
ja karkea mies, jota ympäröi salaisuuden kehä. Hän ei halua paljastaa sitä,
mistä on tullut eikä sitä, miksi on kotomaastaan lähtenyt. Hän ei paljasta
sitä, miten on omaisuutensa hankkinut. Kartano, jonka hän on ilmeisesti
omistanut jo pitkään, saa omistajansa mukaan nimeksi Golden House eli Kultainen
talo.
Se on jotenkin karmiva paikka. Kuin joku Perhe Addamsin
kartano. Eikö sinusta koskaan tunnu siltä, kun olet siellä? Se on kuin
kummitustalo. Juurettomine rikkaineen, jotka ovat hylänneet menneisyytensä ja
kulttuurinsa ja nimensä. Ja menneet kuin koira veräjästä, täydestä, vain
kohdalleen sattuneen ihonvärinsä ansiosta.
Kirjassa näkökulma on Renén. Aluksi hän esittelee perheen
jäsenet yksi kerrallaan. Pojista vanhin on tietoviisas Petronius eli Petja,
joka Aspergerin ja agorafobian vuoksi on linnoittautunut omaan huoneeseensa
tietokonepelejä tekemään. Hänen täysiveljensä on Lucius Apuleius eli Apu,
mystiikkaan taipuvainen muotokuvamaalari, notkeapuheinen seurapiirihai ja
naistenmies. Petjan ja Apun velipuoli on Neron satunnaisen naissuhteen tuotos
Dionysos eli D., kuvankaunis androgyyni hahmo, joka ei tiedä ollako mies vai
nainen.
Henkilöiden esittelyn jälkeen ryhdytään kuvaamaan
tapahtumien vyöryä. Joku henkilöistä onnistuu rakkaudessa ja herättää joillakin
tahoilla mustasukkaisuutta tai huolta. Joku menestyy työssään, rikastuu tai saa
mainetta, mikä saa jotkut kateellisiksi. Perheenjäsenten välille aukeaa juopa. Ja
sitten menneisyys viimeinkin tavoittaa heidät traagisin seurauksin.
René on päässyt kaikkien perheenjäsenten uskotuksi, joten taltioitavaa
riittää. Hänen kiinnostuksensa elokuvista näkyy kerronnassa, sillä toisaalta teksti
saa paikoin elokuvakäsikirjoituksen muodon ja toisaalta tapahtumat vertautuvat
klassikkofilmeihin tai -romaaneihin. Välillä tuntuu siltä, että kaikki
päähenkilöt esittävät jotain roolia ja ovat todellisuudessa ihan muuta.
Yksityiskohtia ja kuvailuja on paljon, mutta itse kirjan juoni on helposti
seurattava ja jopa jännittävä.
Kultainen talo -romaani sivuaa myös Yhdysvaltain
politiikka ja on selvästi myötämielinen demokraateille. Sävy on melko ironinen
ja paisuu äärimmilleen sitten, kun presidentinvaaleihin ilmoittautuu Jokeri,
joka kaikkien yllätykseksi myös voittaa vaalit. Ei liene epäselvää, kehen tässä
viitataan.
… yhdestä asiasta kaikki, sekä kiihkeät kannattajat että
katkerat vastustajat, olivat yhtä mieltä: mies oli aidosti mielipuoli.
Ällistyttävää ja täysin ennenkuulumatonta näissä vaaleissa oli se, että miestä
kannatettiin juuri siksi että hän oli mielipuoli, ei siitä
huolimatta.
Tosin tuohon kyseiseen henkilöön voisi viitata myös Nero
Goldenin hahmo, kerskaileva epämääräisten bisnesten taitaja.
Kukaan ei hallitse kauppojen hieromista paremmin kuin
minä, sen voin vaikka vannoa. Mutta minun makuuni Amerikka on liian kiinni
Jumalassa, turhan taikauskoinen, ja minä taas en ole niitä miehiä. Sellaiset
touhut häiritsevät kaupantekoa. Kaksi plus kaksi on neljä, niin minä uskon. Muu
on pelkkää höpinää ja horinaa. Neljä plus neljä on kahdeksan. Jos Amerikka
haluaa hyödyntää todelliset kykynsä, saavuttaa unelmansa, sen on käännyttävä
Jumalasta kohti dollarin kuvaa.
Kirjan henkilöt eivät ole pyhimyksiä, ei edes kertoja René,
koska tilaisuus tekee ihmisestä niin helposti heikon. He saattavat kuitenkin
pyrkiä kohti parempaa kukin omalla tavallaan, joko aidosti hyvää tarkoittaen
tai pelosta. Kuka oikeasti on hyvä ja kuka paha?
Voiko olla hyvä ihminen, jos on myös paha? Voivatko
pahuus ja hyvyys elää rinnakkain, ja jos voivat, tarkoittavatko nuo käsitteet
enää mitään, jos ne survotaan tukalaan ja kenties täysin yhteensopimattomaan
liittoon keskenään? Vaikka saattoihan se olla niinkin, mietin, että kun hyvä ja
paha eroteltiin toisistaan, kumpikin muuttui yhtä tuhoisaksi voimaksi; että
pyhimys oli yhtä karmea ja vaarallinen olento kuin täysiverinen roisto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti