JAATINEN, HEIDI: Kaksi viatonta päivää

Kustantaja: Gummerus 2014

 Heidi Jaatinen (s. 1968) opettaa osa-aikaisesti pienluokkaa ja ohjaa perustamassaan harrastajateatterissa. Esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon ilmestyi vuonna 2010 ja seuraava teos Jono ilmestyi 2011. Jaatisen kolmas romaani Kaksi viatonta päivää oli yksi vuoden 2014 Finlandia-ehdokkaista. Se kertoo niin äidin kuin tyttären näkökulmasta siitä, miten sellaiset sosiaaliset ongelmat kuin alkoholismi ja työttömyys voivat jatkua sukupolvesta toiseen ja vaikuttaa etenkin äitiydessä onnistumiseen. Lasten huonoon kohteluun Jaatinen on törmännyt työssäänkin, mutta lisäksi hän on haastatellut huostaan otettuja lapsia ja nuoria ja heidän vanhempiaan sekä sijaiskodin henkilökuntaa ja sosiaalityöntekijöitä. Oman lisänsä luomistyössä ovat antaneet unet, joita Jaatinen on kirjoittanut muistiin.

 Sistinjan isä kiertelee maailmaa ja pistäytyy vain joskus. Äiti on hylännyt Sistinjan heti synnytyksen jälkeen, ei ole edes ottanut rinnoilleen, mutta Sistinja kuvittelee silti muistavansa lakanapäiviä, jolloin tehtiin äidin kanssa kaikenlaista kivaa. Omaa lastaan Sistinja päättää rakastaa senkin edestä, mutta toisin käy. Ei ole Sistinjasta äidiksi, vastuu painaa, lapsen itku ja kiukuttelu kiristävät pinnaa. Alkoholi ja aviopuoliso Ake vievät liiaksi huomiota. On parempi luovuttaa lapsi toisten hoitoon ja rakastaa etäämpää.

 Tulevaisuus vyöryi hyökynä kysymysten rantavallitusta vasten, se pärskähteli, hän heilahteli rintaa myöten aalloissa eikä ehtinyt kuin vetää henkeä ennen seuraavaa aaltoa. Hän tutisi mittatikulla. Hän liiskaantui asfalttiin maalatulle keltaviivalle. Hän vapisi merkityssä origossa. Hänen oli huolehdittava! Hänen oli huolehdittava!  Tulevat hetket jonottivat hänen edessään ja kilkuttivat hermostunutta kelloa. Hän ennakoi, ennakoi, ennakoi. Kontrolloi, kontrolloi. Loi, loi, loi.

 Hertta oppii jo pienenä ennakoimaan Aken vihanpuuskia ja jopa johdattamaan kiukkua itseensä, jos se uhkaa äitiä. Toisaalta hän hyvin varhain alkaa kerjätä äidin huomiota ja kokeilla kiintymyksen määrää. Sijaiskotiin joutuminen jättää Hertan tyhjän päälle. Voidaanko hänet hylätä sieltäkin? Hertta tietää tilanteen selvittämiseen vain yhden tavan: on kokeiltava kaikkia rajoja kaikin mahdollisin tavoin. On huudettava ja kiroiltava, purtava ja raapittava, rikottava ja tuhottava. Sijaiskodin työntekijöiden kunniaksi on sanottava, että he säilyttävät malttinsa miltei tilanteessa kuin tilanteessa ja välittävät aidosti suojateistaan. Vertaistuellakin on merkityksensä, kun nuoret ystävystyvät keskenään.

 Kirjan kieli vaikuttaa ajoittain hiukan koukeroiselta ja teennäiseltä, mutta mukana on myös hienoja oivalluksia. Esimerkiksi: Puut kannattelivat taivasta, joka pyrki tihkuna alas. Unet ja mielikuvitus sekoittuvat todellisuuteen ovelasti ja voivat joskus hämätäkin lukijaa. Tempo aaltoilee tunnelmien mukaan. Pieni tiivistäminen olisi tehnyt kirjalle hyvää ja ehkä saanut myös rakenteen selkeämmäksi. Nyt hypellään sen verran ajassa edestakaisin ja henkilöstä toiseen, että lukija joutuu koetukselle. Näistä huomioista huolimatta Kaksi viatonta päivää on hyvä ja tarpeellinen romaani ajankohtaisesta aiheesta, joka herättää paljon tunteita. 

VALTONEN, JUSSI: He eivät tiedä mitä tekevät

Kustantaja: Tammi 2014

Jussi Valtonen (s. 1974) on opiskellut psykologiaa, teoreettista filosofiaa ja englantilaista filologiaa Helsingin yliopistossa ja kognitiivista neuropsykologiaa Johns Hopkinsin yliopistossa Yhdysvalloissa sekä käsikirjoittamista. Esikoisromaani Tasapainoilua ilmestyi 2003 ja seuraava teos Vesiseinä 2006. Valtosen kolmas romaani Siipien kantamat sijoittui toiseksi Tammen ja Bonnierin pohjoismaisessa romaanikilpailussa vuonna 2007 ja lähitulevaisuuteen sijoittuva He eivät tiedä mitä tekevät sai vuoden 2014 kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Viimeistelyn alla on myös neuropsykologian alaan kuuluva väitöskirja. Vapaa-aikanaan Valtonen soittaa kitaraa rock-yhtyeissä Kuha ja Maunula.

Suomalaisen Alinan ja amerikkalaisen Joen avioliitto 1990-luvulla päättyy lyhyeen, Joe palaa Yhdysvaltoihin ja Alina jää pariskunnan pojan Samuelin kanssa Suomeen. Samuelin taipumukset viittaavat tieteelliseen tutkimustyöhön, mutta vierailu koe-eläinlaboratoriossa muuttaa ajatusmaailman. Samuelista tulee aktivistiryhmän jäsen, joka ponnistelee eläinkokeiden lopettamisen puolesta. Mutta millä keinoin?

Neurotieteen professori Joe puolestaan on saavuttanut mainetta eläinkokeisiin perustuvilla käänteentekevillä oivalluksillaan. Yhtäkkiä häntä vastaan aletaan hyökkäillä, työhuone tuhotaan, kotia tahritaan ja hänen nykyistä perhettään uhkaillaan. Mediassa aletaan epäillä tutkimustulosten aitoutta. Syylliseksi kiusantekoon arvellaan isänsä välinpitämättömyyteen suivaantunutta Samuelia. Toisaalta Joe on juuri ryhtynyt keräämään boikottiryhmää suurta kustannusyhtiötä vastaan.

He eivät tiedä mitä tekevät -romaanissa pohditaan toisaalta sitä, onko koe-eläinten käyttö tutkimuksissa oikeutettua tai edes välttämätöntä, ja toisaalta sitä, millaisin keinoin eläinkokeita voisi vastustaa menemättä terroriin asti. Toinen suuri teema on se, miten monin tavoin ihmisille syötetään vääriä tietoja ja muokataan käsityksiä asioista kulissien takaa. Pörssiyhtiöille raha on tärkeintä, ei lain tai moraalin noudattaminen. Esimerkkinä häikäilemätön Children Are The Future -kampanja, jossa lapsille ja nuorille jaellaan avokätisesti pillereitä, joiden väitetään auttavan vuorovaikutustaitojen ongelmissa. Eli näiden pillerien avulla yksinäisistä ja epävarmoista pitäisi tulla nokkelia, suosittuja ja ihailtuja huomion keskipisteitä. Samalla kaupitellaan uudenlaista iAm-laitetta, joka vaikuttaa sähköimpulssien avulla aivokuoreen, tunnistaa ajatuksia ja tuo mielessä vilahtavia asioita tutkittavaksi kuvina ilmaan silmien eteen. Pelottavan uskottavasti kuvattu!

Tämän lisäksi He eivät tiedä mitä tekevät ennättää vertailla sekä Suomen että Yhdysvaltojen kohdalla uskontoihin ja kansallisuuteen liittyviä erikoispiirteitä ja ennakkoluuloja, akateemisen maailman nurkkakuntaisuutta ja vanhoillisuutta, perhe-elämää kaikkine kriiseineen ja jännitteineen sekä nuorten itsenäistymiseen liittyvää kapinointia. Valtosen psykologinen silmä on tarkka yksityiskohdille, joten henkilöistä rakentuu varsin uskottavia. Parhaiten jää mieleen Joen teini-ikäinen tytär Rebecca, yhdistelmä huomion- ja hellyydenkaipuuta, uhmaa ja kiukkua. Vaikka kirjassa on yli 500 sivua, se jaksaa kantaa ja kiihtyä suorastaan trillerimäiseksi loppua kohden.

JÄRVELÄ, JARI: Tyttö ja pommi

Kustantaja: Crime Time 2014

Jari Järvelä (s. 1966) on koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri ja toiminut peruskoulun opettajana, Pekkas-Akatemian kirjoittajakouluttajana ja Suomen Kulttuurirahaston hallituksen jäsenenä. Hän on ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaana ja voittanut Valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007.

Kustantaja tiedusteli syksyllä 2012 Jari Järvelältä, olisiko tällä halua kokeilla kynsiään myös dekkarin alalla. Järvelä ei pitkään miettinyt. Graffitintekijöiden maailmaan liittyvä aihe oli ollut mielessä jo pitkään ja nyt se löysi muotonsa. Dekkari oli vain odottanut tilaisuutta syntyäkseen.

Tyttö ja pommi -teoksessa on vuoronperään äänessä kaksi henkilöä. Toinen on Metro, 19-vuotias tyttö joka maalaa graffiteja kiinnijäämisen uhallakin. Toinen on Jere, nuori vartija joka yrittää ottaa töhrijät kiinni. Niin hyvin Järvelä paneutuu henkilöidensä ajatuksiin, että myötätunto heilahtelee puolelta toiselle. Graffarit tekevät työtään tosissaan, halusta herätellä ajatuksia ja muuttaa yhteiskunnan asenteita.

Kaupunkimaiseman sai täyttää valtavilla mainoslakanoilla ja -tauluilla, mutta yksikin graffiti oli liikaa. Se oli väärää tilankäyttöä, katutaide ei ollut korporaatioiden hallinnassa. Graffitista sai kovemmat rangaistukset kuin siitä, että ajoi lapsen päälle suojatiellä ylinopeutta autolla. (Tyttö ja pommi, s. 223)

Graffititaiteilijoiden mielestä vartiointiliikkeen työntekijät ovat Rottia, järjestelmän aivottomia edustajia. Vartijat taas kutsuvat graffareita Bakteereiksi, lainrikkojiksi ja töhrijöiksi, joiden jälkien siivoaminen vie yhteiskunnan varoja. Kummatkin ryhmät vaanivat tilaisuutta yön pimeydessä, valmiina kilpajuoksuun. Graffarille kiinnijääminen merkitsee hakkaamista, vankilaa tai ainakin valtavia sakkoja. Vartijalle kiinniotto tarkoittaa kiitosta ja bonusta palkkaan.

Tyttö ja pommi -dekkarin tapahtumat alkavat graffareille viritetystä ansasta, jonka seuraukset ovat julmat. Alkaa koston kierre, joka kiihtyy yhä hurjemmaksi ja tuhoavammaksi. Voi vain pelätä, kuinka pahasti osapuolten tässä pelissä käy. Taustana on Kotka ja sen satama, ratapiha ja tyhjentyneet tehdasrakennukset. Lopuksi siirrytään Prypjatiin, Tshernobylin ydinonnettomuuden jälkeen hylättyyn kylään. Sielläkö löytyy graffarin koti?

Graffittitaiteilijoiden maailmasta on kirjoittanut myös espanjalainen Arturo Perez-Reverte teoksessaan Kärsivällinen tarkka-ampuja. Hän pohtii asiaa ennen kaikkea taiteen näkökulmasta. Ovatko graffitit taidetta? Onko graffari menettänyt uskottavuutensa, jos suostuu luovuttamaan taiteensa kaupallisiin näyttelyihin? Silti varsin monet ajatukset ovat yhteneväisiä Järvelän kanssa.

Ja on kohtalokas sana. Kaikissa maailman kielissä. Ja kertoo mitä seuraa, kun ihmisparka tekee yhden virheen. Yskähdyksen väärällä hetkellä. Minimalistisen horjahduksen, joka käynnistää ikiliikkujamaisen jonon seuraamuksia. Seuraamuksia, joita kymmenet ja-sanat yhdistävät. (Tyttö ja pommi, s. 198)

STATOVCI, PAJTIM: Kissani Jugoslavia

Kustantaja: Otava 2014

Pajtim Statovci (s. 1990) oli kaksivuotias saapuessaan perheen mukana Kosovosta Suomeen. Nyt hän opiskelee loppusuoralla yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa ja alkusuoralla elokuva- ja televisiokäsikirjoittamista Aalto-yliopistossa. Hän voitti Helsingin Sanomien myöntämän vuoden 2014 kirjallisuuspalkinnon esikoisromaanillaan Kissani Jugoslavia.

Kirjassa on kaksi erilaista puolta. Toisaalta on realistinen kuvaus eräästä avioliitosta, joka alkaa yhdestä silmäyksestä vuonna 1980 Kosovossa. Emine on kaunotar, mutta vailla itseluottamusta. Bajram on komea, varakas ja ailahtelevainen perheen pää, joka vie tahtonsa läpi vaikka väkivalloin. Hän on myös albaani, joka joutuu luopumaan urastaan ja omaisuudestaan ja pakenemaan henkensä edestä serbien vyöryessä Pristinaan. Maailman kaikista maista Bajram valitsee turvapaikakseen Suomen, koska sattuu pitämään maan nimestä ja uskoo Pohjoismaiseen hyvinvointiin. Uusi kotimaa on kuitenkin pettymys, sillä Bajramilla ei ole siellä mitään asemaa eikä hänen auktoriteettinsa enää päde. Vaimo uhmaa häntä hiljaisesti ja Bekim-poika niin voimallisesti, että välit katkeavat täysin. Tässä tulevat hyvin esille maiden väliset kulttuurierot vaikkapa tasa-arvokysymyksessä.

Kirjan toinen puoli on salaperäisen kutkuttava ja tulkinnanvarainen. Kaikki pyörii kahden eläimen eli kissan ja käärmeen ympärillä. Balkanin alueella kissaa vihataan pahan edustajana, missä roolissa se Statovcin teoksessakin esiintyy. Bajramin ja Eminen hääjuhlallisuuksissa kissan naukaisu ennustaa tulevaa kurjuutta ja Bekimin vieraillessa Pristinassa kissan hellittely on merkkinä vieraantuneisuudesta. Statovci lisää kuitenkin kierroksen lisää. Bekim hurmaantuu homobaarissa hyvin omalaatuiseen kissaan:

Eikä se ollut mikä tahansa kissa, joka piti leluhiiristä tai kiipeilypuista tai höyhenhuiskuista, ei alkuunkaan, vaan täysin toisenlainen kuin kissat, joita olin tavannut… Se loikki tyytyväisenä paikasta toiseen ja rupatteli tuttavilleen pitääkseen sosiaalisen elämänsä sujuvassa tasapainossa… Sitten kissa huomasi minut, ja se alkoi hymyillä minulle ja minä aloin hymyillä sille, ja sitten se nostikin kätensä kauluspaitansa ylimmälle napille, avasi sen ja lähti kävelemään minua kohti.

Tämä kissa on valloittava, oikukas, itsekeskeinen ja ilkeä. Se muuttaa Bekimin luo, määräilee, vaatii ja omii kaiken. Voisiko tätä tulkita kirjan nimen avulla? Serbit valtaamassa Jugoslaviaa? Entäpä kuningasboa, jonka Bekim ottaa lemmikikseen? Bekim on nähnyt lapsena käärmeisiin liittyviä painajaisia ja lemmikki on ehkä siedätyshoitoa pelkojen voittamiseksi. Itse asiassa käärme tuntuu vastoin yleistä mielikuvaa edustavan kirjassa ainakin aluksi hellyyttä ja uskollisuutta - sehän puolustaa oman henkensä uhalla hoitajaansa väkivaltaiseksi muuttunutta kissaa vastaan. Mutta sitten käärmeen ote käy liian tukalaksi ja omistavaksi ja siitä on päästävä eroon. Niin kuin Bekimin on erottava isästään.

Kissani Jugoslavia kertoo siitä, mistä kaikesta voi selvitä: juurettomuudesta, huonosta ihmissuhteesta, kadoksissa olevasta identiteetistä. Bekim ja äitinsä Emine voittavat pelkonsa, luopuvat taikauskoisista tavoista ja asenteista ja hyväksyvät itsensä. Nämä kaksi tulevat erityisen lähelle, mutta mielenkiintoisia hahmoja on muitakin - ennen kaikkea mystinen kissa. Homo-eroottista teemaa Statovci käsittelee taitavasti ja hienovaraisesti, hieman samassa hengessä kuin Johanna Sinisalo Finlandia-palkitussa romaanissaan Ennen päivänlasku ei voi.

Kissani Jugoslavia on kiehtova kirja, joka monisäikeisyydestään huolimatta pysyy hyvin koossa. On ansainnut palkintonsa ja saa odottamaan lisää!

LESBRE, MICHÈLE: Punainen sohva

Kustantaja: Lurra Editions 2014

Alkuteos: Le Canape Rouge

Suomennos: Timo Torikka

Ranskalainen Michèle Lesbre ryhtyi opettajanuran jälkeen kirjailijaksi – ensin noir-kirjallisuuden ja myöhemmin hienostuneen ja pohdiskelevan tyylilajin edustajaksi. Kaikkiaan Lesbreltä on ilmestynyt viisitoista teosta, joista yksi yhdessä Sylvie Granotierin kanssa. Ensimmäinen Lesbreltä suomennettu teos Punainen sohva oli vuonna 2008 ehdokkaana arvostetun ranskalaisen Goncourt -kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Punainen sohva on pieni kooltaan, mutta pitää sisällään paljon. Se on sarja toisiinsa näennäisen sattumanvaraisesti kietoutuneita tarinoita, jotka kerrotaan näennäisen eleettömällä tavalla. Anne-niminen ranskalaisnainen matkustaa junalla Moskovasta Irkutskiin etsimään vuosien takaista rakastettuaan, mutta ehkä vielä enemmän etsimään itseään. Maisemat ja kanssamatkustajat ovat olemassa lähinnä tarjotakseen hänelle jotain merkityksekästä (ei aina ihan todellistakaan) kokemusta. Hän liikkuu kuin unessa, Dostojevskia lukien. Miksi hän ylipäätänsä haluaa löytää Gylin uudelleen:

En suinkaan juossut pelkästään vanhan rakkauden perässä, vaan tunsin, että tuo rakkaus edusti kaikkia niitä rakkauksia, niin kuin se sisältäisi ne kaikki, monikossa ja yksikössä yhtä aikaa.

Annen matkakertomuksen rinnalla kulkee tarina hänen naapuristaan, Clémence-nimisestä vanhuksesta, jolle Anne käy lukemassa ja kertomassa tarinoita poikkeuksellisen voimakkaasti ja rohkeasti eläneistä naisista. Kummankin suosikki lienee Kafkan kirjeenvaihtotoveri Milena, joka ui joen yli kun ei muuten ehdi ajoissa rakastettuaan tapaamaan. Clémence itse oli vain yhdeksäntoistavuotias menettäessään sodan aikana kihlattunsa. Toki hän senkin jälkeen jatkoi elämäänsä ja koki uusia iloja ja uusia rakkauksia, mutta kaipuu Paulia kohtaan ei silti vähentynyt. Konkreettisena muistona rakastetusta on enää vain punaisen sohvan rakoon piilotettu valokuva, kun kaikki mennyt alkaa pikkuhiljaa unohtua. Unohtuuko myös Paul?

Kaupungissa tapahtuvat myllerrykset eivät näyttäneet vaikuttavan häneen, eihän hän edes nähnyt niitä, koska ei enää tehnyt kävelyretkiään, eikä myöskään tuntunut välittävän mitä hänelle niistä kerrottiin. Hänen todellinen Pariisinsa oli se, minkä hän oli kokenut nuoruudessaan, eikä mikään voinut sitä tuhota.

Lesbren lauseet ovat loppuun asti hiottuja ja ranskalaisen elegantteja, mikä synnyttää miltei mystisen tunnelman. Kirjailija vetää yhtymäkohtia tarinoiden ja tapahtumien välille niin hienovaraisesti, ettei niitä lukuhetkellä välttämättä oivallakaan. Jollakin lailla hahmottomaksi jäävät kuitenkin niin itse teos kuin sen kertoja. Se on impressionistinen näkymä ja häivähdys elämästä. Miten erilainen onkaan Annen junamatka verrattuna Rosa Liksomin teokseen Hytti nro 6!

CUNNINGHAM, MICHAEL: Lumikuningatar

Kustantaja: Gummerus 2014

Alkuteos: Thew Snow Queen

Suomennos: Raimo Salminen

Yhdysvaltalaisen Michael Cunninghamin teos Lumikuningatar on saanut innoitusta H. C. Andersenin sadusta. Siinä nuoren pojan, Kain, silmiin ja sydämeen joutuu särkyneen taikapeilin sirpaleita ja hän alkaa nähdä kaiken ympärillään rumana ja vääristyneenä. Kauniita ovat vain lumihiutaleet ja ennen kaikkea Lumikuningatar, jota Kai lähtee seuraamaan. Lumikuningattaren hyisessä linnassa hän unohtaa entisen elämänsä ja kaikki läheisensä, kunnes uskollinen lapsuudenystävä Gerda löytää hänet ja sulattaa kyynelillään jään hänen sydämestään. Cunningham ei suinkaan seuraa Andersenin satua tarkasti, vaan pistää lukijan miettimään ja arvuuttelemaan yhtymäkohtia.

Teos alkaa ilmestyksestä New Yorkin lumisessa Central Parkissa. Poikaystävän jättämä Barrett Meeks näkee taivalla läpikuultavan valon, joka tuntuu katsovan juuri häneen ja tutkiskelevan häntä. Huumeiden aiheuttama houreko? Joka tapauksessa valoilmiö jää Barrettin mieleen ja hän tulkitsee monia tulevaisuuden tapahtumia siitä johtuviksi. Barrett on esimerkki tyypistä, joka pursuaa ideoita, muttei jaksa ryhtyä toteuttamaan niitä käytännössä.

Samaan aikaan Barrettin veli Tyler yrittää säveltää häälaulua morsiamelleen Bethille. Beth on kuolemaisillaan syöpään, joten laulun pitäisi olla koskettava ja intiimi, muttei kuitenkaan sentimentaalinen eikä pikkusievä. Beth ei suinkaan aseta vaatimuksia, hän on jo valmistautunut kuolemaan, mutta Tyler käyttää luomistyötä tekosyynä kokaiinin vetämiseen ja sen luomaan valheelliseen innoitukseen.

Kirjan kertoja on hieman petollinen, sillä hän jättää lukijan pitkäksi aikaa väärien uskomusten varaan. Monissa henkilöiden välisissä suhteissa piilee paljon enemmän kuin kertoja ensin antaa ymmärtää ja epävarmaksi jää, paljastuuko lopullinen totuus koskaan. Esimerkiksi Barrett ja Tyler eivät ehkä olekaan erottamattomia pelkästään veljellisen rakkauden vuoksi. Valoilmiöllekin odottaa jonkinlaista selitystä ja päätöstä, mutta se jää täysin avoimeksi.

Taivas iski sinulle silmää, eikö niin? Ehkä. Ehkä iskikin. Tai ehkä se oli vain lentokone ja pilvi. Mutta jos Taivas ylipäätään iskee silmää jollekulle, niin luultavasti niille etsijöille jotka ovat vähemmän silmäänpistäviä, niille jotka penkovat pois heitettyä roinaa; niille jotka valitsevat mieluummin polun kuin puistokadun, mieluummin aukon aidassa kuin paraatiportin. Tästä kai johtuu että kiistattomat todisteet puuttuvat, vai mitä? Universumi iskee silmää vain niille joita kukaan ei usko.

Millä lailla Andersenin satu sitten Cunninghamin kirjassa näkyy? Tyler on selvästi kuin Kai, sillä hänen näköään haittaa silmässä oleva roska ja hänen säveltämässään häälaulussa puhutaan sekä hyytävästä salista ja jäisestä valtaistuimesta että sirpaleesta sydämessä. Onko hänen sydämensä kuitenkaan tunnoton? Lumikuningattaren hahmo on ongelmallisempi – ehkä ei ihminen lainkaan, vaan huumeet?

Cunninghamin kirjassa on pehmeän unenomainen ja lumentuoksuinen tunnelma. Monet kielikuvat ovat yllättäviä ja tuoreita. Esimerkiksi Barretin ja Tylerin kodin rokonarpiset katot on tehty neliöistä, jotka ovat kuin pakastettua, paloiteltua murhetta. Kauniin, viattoman nuoren miehen tulevaisuus saapuu niin pienissä erissä, että kaikki on yhtä huomaamatonta kuin päivittäinen posti. Puiston lamppujen ympärillä on valohameet ja niiden välissä ohutta, levotonta pimeyttä.

PS. Kirjan kansi on todella tunnelmallinen ja kaunis.

SUND, ERIK AXL: Varjojen huone

Kustantaja: Otava 2014

Alkuteos: Pythias anvisningar

Suomennos: Kari Koski

Erik Axl Sund  on nimimerkki, jonka taakse kätkeytyvät ruotsalaiset monitoimimiehet Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundqvist. Ruotsin Dekkariakatemia palkitsi heidät vuonna 2012 erikoispalkinnolla Victoria Bergman -trilogiasta, josta on nyt ilmestynyt suomeksi päätösosa Varjojen huone. Kirja vetää yhteen aikaisemmissa osissa esitettyjä juonenhaaroja ja taustoittaa tapahtumia, mutta kaikkea ei taida vieläkään selvitä.

Kirja koostuu lyhyistä kohtauksista, joissa näkökulma siirtyy niin nopeasti henkilöstä toiseen, että tahti voi ensi alkuun tuntua liiankin huimalta. Vie myös kotvasen päästä tapahtumiin sisälle ja hahmottaa henkilöiden välisiä suhteita, jos edellisten osien lukemisesta on kulunut jonkin verran aikaa. Varjojen huoneessa ei enää kuvata raakoja rikoksia, mutta ei lukija silti pääse helpolla. Nyt selviää kaikessa kauheudessaan, miten uskomattoman laajamittaisesti ja järjestelmällisesti pedofiilit ovat toimineet (ja toimivat yhä). Mukana on kansakunnan silmäätekeviä aina poliiseja myöten ja joukossa on myös naisia joko myötäilijöinä tai aktiivisina toimijoina. Lapsia hankitaan köyhistä maista, esimerkiksi Ukrainasta ja Venäjältä, mutta myös omat tai tuttujen lapset kelpaavat. Ei ihme, että parkkiintuneetkin rikostutkijat ahdistuvat:

Näköjään meille on tärkeämpää, laskeeko viitekorko, nousevatko omakotitalojen hinnat tai käytetäänkö taulutelevisiossa plasma- vai LCD-tekniikkaa. Grillataan vain kinkkupihvejä ja huuhdotaan ne alas kolmen litran laatikkoviinillä. Näistä jutuista luetaan mieluummin huonosti kirjoitettuja dekkareita kuin tehdään oikeasti mitään asian hyväksi.

Keskeiseen asemaan nousee Madeleine Silfverberg, jonka lapsuusvuosiin kasvatusperheessä on sisältynyt toisaalta isän tekemät toistuvat raiskaukset ja toisaalta äidin osoittama avoin halveksunta ja viha. Lapsesta on kehittynyt itsetuhoinen ja hillitön aikuinen, jonka arvelee löytävänsä rauhan vain kostosta. Kostosta, jossa käydään vihollista vastaan, laitetaan pahoille asioille piste ja koetaan sisäinen puhdistuminen. Silti hänestäkin löytyy viime hetkillä armeliaisuutta.

Varjojen huone onnistuu yllättämään. Sen loppuratkaisu on jotain ihan muuta kuin edellisten osien perusteella oli tuudittautunut odottamaan, mutta loppujen lopuksi ihan johdonmukainen. Kaikessa kauheudessaan Victoria Bergman -sarja pysäyttää ja pakottaa miettimään, millaisessa maailmassa me elämme ja millaisia asioita me siinä kieltäydymme näkemästä.

JALONEN, OLLI: Miehiä ja ihmisiä

Kustantaja: Otava 2014

Olli Jalonen (s. 1954) voitti vuonna 1990 Finlandia-palkinnon romaanillaan Isäksi ja tyttäreksi. Hän oli ehdokkaana palkintoon myös vuonna 2008 teoksella 14 solmua Greenwichiin. Kokenut kirjailija siis, mutta niinpä vain Miehiä ja ihmisiä -romaani yllätti hänet alkaessaan väkisin puskea esiin, vaikka tekeillä oli aivan toinen käsikirjoitus. Omien muistikuvien ohella innoittajana tuntuu olleen John Steinbeckin romaani Hiiriä ja ihmisiä, mihin viittaa Jalosen kirjan nimikin. Samanlaisia suvaitsevaisuuden ja erilaisuuden teemoja käsittelevät kummatkin teokset.

Kyseessä on kesä 1972. Münchenin olympialaiset ja suomalaisjuoksijoiden riemuvoitot. Kekkosen mahdollinen uudelleenvalinta ja SMP:n hajoaminen. Olavi Virran kuolema. Musiikkia Joan Baezista Led Zeppeliin ja Muskasta Tapani Kansaan. Ja 17-vuotiaan hämeenlinnalaisen lukiolaispojan kasvu miehuuteen ja vastuuntuntoon.

Poika menestyy koulussa, mutta empii lukiossa jatkamista. Hän tuntee velvollisuudekseen auttaa isää, joka on jäänyt sairastelun vuoksi työttömäksi eikä pysty maksamaan autoa varten ottamaansa lainaa. Pääsy paikalliseen pelti- ja putkifirmaan takaa pojalle elämän ensimmäisen palkan ja tutustuttaa hänet raavaiden työmiesten arkipäivään. Siihen kuuluvat niin härskit vitsit ja räkäiset kännit kuin poliittiset mielipide-erot ja palopuheet, mutta myös yhteishenki ja leikillisyys. Poika oppii luovimaan henkilöiden välillä ja saavuttaa luottamusta tukalien tilanteiden sovittelijana. Yksi ongelmista on kehitysvammainen Rekku, jota kiusataan kotona ja joka tarvitsisi jonkun muun turvapaikan kuin levottoman laitoksen. Poika keksii ratkaisun ja saa siinä yhteydessä sopivan tilaisuuden ensimmäisiin seksikokeiluihin. Niinpä vanha toveripiiri alkaa pojasta tuntua jo lapselliselta, vaikka hän vielä auttaakin ystäväänsä toteuttamaan unelmaansa: merirosvoradion perustamisen. Vanhempiinsa nähden poika katsoo olevansa tasavertainen eikä enää kysele lupaa tekemisilleen. 

Niin tuntuu hienommalta ja aikuisemmalta että itse ei sano koska mies ei turhia puhu vaan on asioita niin kuin velan maksu jotka ovat itsestään selvyyksiä.

Poika on todella sympaattinen ja ikäisekseen kypsä. Hän on hiljainen tarkkailija, joka ajattelee syvällisiä ja joskus varsin monimutkaisia ajatuksia. Vanheneminen on yksi asia, johon hän palaa aina uudelleen:

Ajat on harsokankaita vieri vieressä ettei kauimmaisia enää erota uudempien takaa. Ei vanheneminen ole sen kummallisempaa kuin entisten aikojen pinoamista.

Kirjassa on runsaasti huumoria. Firman työntekijöiden touhut menevät joskus uskomattomasti poskelleen, mutta puheet pysyvät aina suurina. Pojalle annetaan ammattimiehen töitä, vaikkei ole koulutusta eikä kokemusta – ja jälki on sen mukainen. Autojen rattiin häntä istutetaan alaikäisyydestä huolimatta yhtenään, koska ”autoa ei kortilla ajeta”.  Ystävän kanssa perustettu merirosvoradio (nimeltään Radio Saatana) saa lähetyksensä ihan oikeasti toimimaan ja lähettää musiikin ohella Kekkosen ja Vennamon puheista muokattuja ”haastatteluja”. Niissä riittääkin kuulijoilla ihmettelemistä ja mediakohu leviää ulkomaille asti.

Ajatus on jotakin mikä ei näy ja sen takia kaikkein hienointa. Että ensin ajattelee ja sitten tekee, ja toisen tekemisestä vasta näkee mitä se on jo ajatellut että kohta tekee.

MATHIS, AYANA: Huonetta ja sukua

Kustantaja: WSOY 2014

Alkuteos: The twelve Tribes of Hattie

Suomennos: Helene Bützow

Nelikymppinen Ayana Mathis on Iowan yliopiston kirjoittajakoulun kasvatti, jota ovat erityisesti innoittaneet sellaiset merkittävät amerikkalaiskirjailijat kuin Marilynne Robinson ja Toni Morrison. Mathisin esikoisteos Huonetta ja sukua oli Yhdysvalloissa vuonna 2013 suuri menestys, etenkin kun TV-kasvo Oprah Winfrey valitsi sen listalleen.

Romaani kertoo Hattie Shepherdistä, joka vuonna 1923 pakenee äitinsä ja siskojensa (ja kuuden miljoonan muun afroamerikkalaisen) kanssa etelävaltioiden rotuvihaa  Philadelphiaan. Parin vuoden kuluttua Hattie on 17-vuotias aviovaimo ja kaksosten äiti. Kaikki vaikuttaa lupaavalta.

Kesäkuun lopussa punarinnat kansoittivat Wayne Streetin puut ja katot. Alueella kiiri linnunlaulu. Sirkutus tuuditti kaksoset uneen ja sai Hattien niin hyvälle tuulelle, että hän kikatti koko ajan.

Tämän jälkeen ei elämässä iloa paljon ole. Kaksoset kuolevat seitsemän kuukauden iässä keuhkokuumeeseen. Aviomies osoittautuu uhkapeluriksi ja naistenmieheksi. Syntyy vielä yhdeksän lasta, joista huolehtiminen jää Hattien vastuulle ja vie hänen voimansa, tekee umpimieliseksi, katkeraksi ja arvaamattomaksi. Hattie tietää tilanteen:

Hattie oli ollut monessa tärkeässä suhteessa pettymys lapsilleen, mutta olisiko kannattanut viettää aikansa halaillen ja suukotellen, jos ei olisi pystynyt ruokkimaan heitä? Lapset eivät ymmärtäneet, että Hattien kaikki rakkaus oli mennyt heidän vaatettamiseensa ja ruokkimiseensa, siihen että hän valmensi heitä elämään tässä maailmassa. Maailma ei rakastaisi heitä, maailma ei olisi ystävällinen.

Kirjan luvuista jokainen on omistettu yhdelle Hattien lapsista (viimeinen luku lapsenlapselle). Kukin on omalla tavallaan turvattoman lapsuuden haavoittama eikä saa otetta elämästä. On mielisairautta ja epävakaata käytöstä, itsetuhoisuutta. Kirja päättyy 1980-luvun alkuun ja Hattien tyttärentyttären tarinaan, mutta jatkuuko suvun tarina yhtään onnellisempana?

Huonetta ja sukua on taidokkaasti rakennettu ja kirjoitettu, mutta sävyltään kovin lohduton. Ajankuva välittyy kertojien kautta: jazzmusiikki ja huumeet, uhkapeliluolat, voodoojuhlat, herätyskokoukset, Vietnamin sota. Rasismi: jos valkoiset kyykyttävät värillisiä täysin avoimesti etelässä, niin onko rikkaiden suhtautuminen köyhiin yhtään sen parempaa pohjoisessa? Pieni toivon häivähdys lopussa on – ehkä…

KYTÖMÄKI, ANNI: Kultarinta

Kustantaja: Gummerus 2014

Anni Kytömäki (s. 1980) on valmistunut luontokartoittajaksi eli hänellä on jo koulutuksenkin puolesta vankka luonnon eliöiden ja elinympäristöjen tuntemus. Tämä näkyy Kytömäen esikoisteoksessa Kultarinta, jossa kuljetaan Suomen metsissä etelästä pohjoiseen ja havainnoidaan kaikilla aisteilla pienimpiäkin yksityiskohtia. Puista sammaliin, karhuista ötököihin, soista vuorenhuippuihin. Ennen kaikkea lintuja: joutsenia, palokärkiä, kuukkeleita… Kaikki tämä ammennetaan lukijalle runollisen kauniilla kielellä.

Aallot kurnuttavat kallionkoloissa. Saaren edustalla kaartelee kalalokkeja, jotka kimauttavat ilmoille teräviä ääniä kuin koettaisivat pistää hengiltä matalasti jurnuttavan meren.

Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja erikseen. Maasta latvuksiin metsä soi, rapisee, narisee ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten.

Kultarinta jakaantuu kahteen osaan. Vuosiluvut lukujen otsikossa kertovat missä mennään, mutta etupäässä edetään ihan ajanmukaisessa järjestyksessä. Kirjan ensimmäisessä osassa eletään vuodesta 1903 vuoteen 1926 ja kerrotaan Erik Stenforsin lapsuus- ja nuoruusvuosista pääosin hänen omasta näkökulmastaan. Erikin isä on suurten metsien omistaja, oikea patruuna, jonka unelmana on metsäteollisuuden kehittäminen. Puut merkitsevät hänelle raaka-ainetta ja rahaa. Erik puolestaan viehättyy metsien tutkimisesta ja suojelusta ja kouluttautuu biologiksi. Isä ei ihan poikansa haihattelua ymmärrä, mutta sallii kuitenkin vapautta järkiintymisen toivossa. Mutta entäpä kun Erik nai torpan tyttären, joka on toiminut aktiivisesti punaisten joukossa?  Rakkaussuhteesta syntyy Malla, joka toimii ankkurina, kun Erikin elämä alkaa hajota käsiin.

Kirjan toinen osa ajoittuu vuosiin 1926–1937 ja nyt näkökulma on Mallan. Hän on olosuhteiden pakosta joutunut sijaisperheeseen, kauaksi eroon tutuista ihmisistä ja tutuista seuduista. Kasvattivanhemmat tarkoittavat hyvää, mutta eivät ymmärrä hiljaisen lapsen kaipuuta ja vastarintaa, vaan toimivat taitamattomasti. Tai paremminkin: ajan kasvatusmenetelmien mukaisesti. Isän poissaoloa ei selitetä Mallalle mitenkään, joten ainoa keino löytää tähän jokin yhteys on hakeutua kummallekin rakkaaseen ympäristöön eli metsään. Malla ei voi myöskään välttyä maata puistelevilta poliittisilta tapahtumilta, sisällissodan jälkivaikutuksilta ja lapualaisliikkeen nousulta.

Kirja on paksuhko, sivuja 644. Ensimmäiset parisataa sivua lukee ihastuksen vallassa, nauttien osuvista luontokuvauksista ja moniulotteisista henkilöhahmoista. Sitten teksti alkaa tuntua toisaalta itseään toistavalta ja junnaavalta ja toisaalta hieman sirpaleiselta. Ratkaiseva käänne pamahtaa eteen ihan yhtäkkiä, ilman pohjustusta, mutta tämä saattaa olla tehokeinokin. Tässä kohtaa nimittäin kertoja vaihtuu Erikistä Mallaksi, joka ei tietenkään isänsä toimista paljon tiedä. Onneksi juonen imu palaa ja vie kirjan loppuun saakka, missä odottaa yllätys. Yksi kirjan henkilöistä on karhu, joka tarinan päätteeksi saa suorastaan myyttisiä ulottuvuuksia. Onko karhun inhimillistäminen kuitenkaan tarpeen muuten realistisessa kertomuksessa?  Eihän tämä toki vähennä Kultarinnan vaikuttavuutta, sillä kokonaisuutena se on todella hieno ja mieliinpainuva lukuelämys.