TÖRMÄLEHTO, TERHI: Vaikka vuoret järkkyisivät

Kustantaja: Otava 2017

Terhi Törmälehto (s. 1977) on kotoisin Kainuusta, asuu perheineen Helsingissä, opettaa äidinkieltä ja kirjallisuutta sekä toimii opettajankouluttajana Viikin normaalikoulussa. Puolison kotimaa on Kolumbia ja kirjailijan haaveissa onkin pääsy Andeille taiteilijaresidenssiin kuukaudeksi tai pariksi. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Törmälehto tutustui niin körttiläisyyteen kuin helluntailiikkeeseen ja tunsi suurta ihailua uskovia kohtaan: vaatii pokkaa olla Jumalan hullu! Esikoisromaanissaan Vaikka vuoret järkkyisivät hän tutkii ratkaisukristillisyyttä sanoista kiinnostuneen tutkijan ja kirjailijan näkökulmasta. 

Vaikka vuoret järkkyisivät -romaanin joka toinen luku sijoittuu 1990-luvun Kainuuseen. Lempeä kertoja kuvailee lukiolaistyttö Elsan ja ystävien tutustumista helluntailiikkeeseen ymmärtäväisesti ja hieman humoristisestikin. Heti ensimmäisessä kokouksessa Elsa lumoutuu kuulemistaan oudoista, hurmoksellisista sanoista. On opittava lisää, on kuultava lisää, jotta itsekin saisi kielilläpuhumisen armolahjan. Ystäviltä se onnistuu nopeasti, mutta Elsa joutuu pitkään ponnistelemaan ja rukoilemaan ja painautumaan esirukousten ja siunausten alle. Kun kielet sitten viimein tulevat, ne tulevat väellä ja voimalla.

Varpaiden väleistä ja kainaloiden kuopista turskahti huuto, tuli ulos mistä tuli, mistä ei olisi tullut…Äänet nousivat jalkapohjista, läiskivät hänen lihaansa, lemputtivat poskia, puristivat kiinni leuasta ja rinnoista ja olkapäiden kapeista kummuista ja pusersivat, ottivat hänet omakseen, rimpoivat tempoivat tekivät hänestä Jumalan lihaa, niin että se mikä maasta oli sai maahan jäädä, ja mikä Hengestä, nousta taivaisiin.

Elsan perhe ei suhtaudu suopeasti, kun asia sille viimein paljastuu. Hurmoksellisuus epäilyttää ukkia ja mummua, jotka ovat vakaita ja vakavia körttiläisiä. Maallistuneesta äidistä taas koko toiminta on rahvaanomaista ja miltei hävettävää – hän soisi mieluummin tyttärensä harrastavan seksiä ja juovan viiniä. Tietenkin teini-ikäisillä tytöillä vastakkainen sukupuoli on usein mielessä, mutta puhtaasti ja pidättäytyen. Elsan ystävillä tuntuu menevän hyvin tässäkin, kun taas Elsa itse menee jälleen kerran ihan kerälle ajatustensa ja kysymystensä kanssa.

Kirjan joka toisessa luvussa Elsa itse kertoo lähdöstään Kolumbiaan ja elämästään siellä, ihmisten köyhyydestä ja ainaisesta pelosta, että joutuu puolisotilaallisten joukkojen tai sissien armoille. Elsa opiskelee ja opettaa Bogotan yliopistossa sekä osallistuu vapaa-aikanaan paikallisen helluntaiseurakunnan toimintaan. Yhteisö merkitsee hänelle täällä samanlaista turvapaikkaa kuin kotimaassa ja yhteisö puolestaan odottaa taitavan ja eksoottisen vaaleaverisen puhujan tuovan seurakuntaan uusia uskoon pelastuneita. Mutta kestääkö Elsan oma usko, kun elämä ei tunnu täyttävän sisimpiä toiveita täälläkään? Kun hän ei pysty iloitsemaan kaikista pelastuneista, vaan epäilee kääntymyksen aitoutta?

Kynä pyöräyttää punaisen kehän mustien kirjainten ympärille. Ikkunasta hymyilevät vuorten uurteiset peikonkasvot, tutut arvet ja känsät. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky. Sanon sanat ääneen. Eikä minun rauhanliittoni horju. Juon sanojen tulpaksi suun täyteen mustaa kahvia. Vähän aikaa pidän sanat itselläni. Vähän aikaa jaksan pitää.

Helluntailaisuudesta on kertomakirjallisuutta entisestäänkin (esimerkiksi Eila Paynen sarja Karjalan tytöstä), mutta Törmälehdon kirja avaa liikkeeseen perehtymättömälle uusia näkymiä. Yllättävää on se, että vasta kielilläpuhumisen katsotaan todistavan uskossa olemisesta ja etenkin se, ettei kyseessä tarvitse olla mikään tunnettu kieli vaan jotain itse kunkin suuhun sopivaa. Törmälehto kuvaa kaikkea herkästi ja kauniisti ottamatta kantaa puoleen tai toiseen. 

MUNRO, ALICE: Jupiterin kuut

Kustantaja: Tammi 2017

Alkuteos: The Moons of Jupiter (1982)

Suomennos: Kristiina Rikman

Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2013. Tämän seurauksena suomeksi on saatu myös Munron varhaisempia novellikokoelmia – viimeisimpänä Jupiterin kuut, joka alun perin ilmestyi jo vuonna 1982.

Jupiterin kuut koostuu yhdestätoista novellista. Kertojina on tavallisia eri ikäisiä naisia eri aikakausilta, eri yhteiskuntaluokista ja erilaisissa elämänvaiheissa. Osa tarttuu kohdalle osuneeseen tilaisuuteen ja saa ”rakkautensa, skandaalinsa, miehensä, lapsensa” kuten Onnettomuus-novellin Frances. Osa odottaa, että jokin käänne jossain tulevaisuudessa avaisi ovet uuteen tyydyttävämpään elämään. Kaikkien ajatukset kiertävät paljolti miesten ympärillä. Nuori neito unelmoi etäällä arasti ja palvovasti sankaristaan. Aikuisena moni takertuu epätyydyttävään suhteeseen, kun parempaakaan ei ole tarjolla, ja sietää väheksyviä huomautuksia taustastaan, tavoistaan, älystään ja etenkin ulkonäöstään. Naisen pitäisi näyttää aina nuorelta, todetaan Kesän loppu -novellissa.

Hän lääpii voidetta kiihkeästi ryppyihinsä ja iho reagoi finneillä, kuin teini-ikäisenä. Hän laihduttaa kunnes on mielestään kyllin hoikka, mutta saa samalla lommoposket ja kalkkunankaulan. Veltot käsivarret – miten niitä voi treenata? Mitä voi tehdä? Nyt hän joutuu maksamaan ja mistä?

Munron tässä novellikokoelmassa miehet ovat etupäässä epäluotettavia, petollisia, sydämettömiä, itsekeskeisiä ja turhamaisia. Jo oletusarvona on se, että miehet eivät tule suhteeseen sitoutumaan, vaan kyllästyvät pian ja alkavat etsiä uusia valloituksia. Näin on miehistä parhaimpienkin kohdalla, kuten novellissa Levää pohditaan:

Hän olisi kiitollinen, epäitsekäs rakastaja, hän osoittaisi naisilleen sellaista hellyyttä, etteivät he hänen lähdettyään ryhtyisi rettelöimään. He eivät yrittäisi saada häntä nalkkiin; he eivät itkeneet hänen peräänsä. Naiset tekivät niin miehille jotka empivät, puhuivat itsensä pussiin, jotka lupasivat, valehtelivat, pilkkasivat. Sellaisille miehille naiset tulivat raskaaksi, heille he lähettivät epätoivoisia kirjeitä julistaakseen omaa autuaaksi tekevää rakkauttaan, heille he kostivat.

Eivät naiset välttämättä saa tukea toisistaankaan. Ystävien ja sukulaisten välillä vallitsee hiljainen kilpailu paremmasta sosiaalisesta statuksesta, varallisuudesta, menestyksestä miesrintamalla ja ainakin sitten lapsista ja lastenlapsista. Pitkäkin ystävyys voi hiipua, kun mies astuu kuvioihin.

Munro kirjoittaa rauhallisesti ja eleettömästi. Hän ei arvostele, tuomitse tai puolustele henkilöitään, mutta kuvaa kyllä näitä varsin paljastavasti ja terävästi. Vähän päästä hätkähtää kirjailijan tarkkanäköisyyden edessä: juuri tällaisia me ihmiset olemme, juuri näin me käyttäydymme. Kaikki suomeksi ilmestyneet Munron teokset kääntänyt Kristiina Rikmanin hallitsee suvereenisti tekstin moninaiset vivahteet.

PS. Novelli Onnettomuus on erityisen kiinnostava siksi, että sen henkilöistä Gerda ja Ted Makkavala ovat Pohjois-Ontarion suomalaisia. Tediin rakastunut Frances opiskelee Suomeen liittyviä asioita vanhasta Encyclopedia Britannicasta, mikä saa kyllä hymyn nousemaan nykysuomalaisen suupieleen.

KALLIO, KATJA: Yön kantaja

Kustantaja: Otava 2017

Katja Kallion (s. 1968) kuudes romaani Yön kantaja perustuu tositapahtumiin. Amanda Fredrika Aaltonen (1864-1918) oli omana aikanaan liian itsenäinen ja kapinoiva eikä sopeutunut perinteiseen naisen rooliin. Siksipä hänet suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle.

Amanda on jo lapsena ongelmallinen: joissakin asioissa yliherkkä ja yleensä ainakin levoton, vaativa ja uhmakas. Aikuisikään päästyään hän haluaa seikkailla, kokea jotain jännittävää ja erilaista. Hän pitää itseään muita älykkäämpänä eikä kestä määräilyä ollenkaan, mistä seuraa toistuva töistä erottaminen. Amanda elää irtolaisena ja prostituoituna ja joutuu ajoittain Hämeenlinnan naisvankilaan. Rettelöi ja saa silmittömiä kiukunpuuskia. Ja lisää rangaistuksia.

Laiska hän ei ollut, vaikka häntä siitä aina syytettiin. Kun hän halusi jotakin, hän ei laskenut vaivojaan eikä koskaan väsynyt. Nöyryyttä kyllä puuttui eikä hän ollut työpaikoista kiitollinen kuten maalta virtaavat tytöt. Elanto ei ollut asia jota hän etupäässä ajatteli, vaikka olisi kai pitänyt olla. Häntä ajoi eteenpäin tunne, joka muistutti pelkoa mutta myös palavaa halua. Oli kuin hän olisi koko ajan ollut täpärällä myöhästyä, vaikka hän ei tiennyt mistä.

Vuonna 1890 Amanda onnistuu ujuttautumaan ranskalaisen kuumailmapallolentäjän Duplessisin seuralaiseksi ja saa lentää! Hampuriin! Lontooseen! Pariisiin! Pitkään ei kuitenkaan onni jatku. Paluu kotiin, Turun lääninsairaalaan tutkittavaksi ja passitus Seilin saaren hospitaaliin. Amandalle uskotellaan hoidon kestävän vain kesän yli, mutta syksyllä hirvittävä totuus paljastuu: parantumattomasti mielisairaaksi luokiteltuna hän tulee viettämään saarella koko loppuelämänsä.

Unet laukkasivat villeinä koko yön ja jättivät joka askeleella peräänsä painavan rautajäljen kuin hevosenkengän. Aamulla kun hän koetti avata silmänsä, luomilla painoivat hevosenkengät. Suu oli teljetty hevosenkengällä, joka hiuksessa roikkui hevosenkenkä. Hauraan lasipään kuljettamiseen harjaantunut niska oli sortua tällaisen taakan alla.

Tästä ei ole helppo toipua, mutta ajan myötä sekin onnistuu. Amanda pystyy suurimman osan aikaa esittämään kuuliaista ja nöyrää ja kohoaa ”vapaakävelijäksi”, luotetuksi potilaaksi, joka pääsee liikkumaan ja työskentelemään laitoksen ulkopuolella. Hän saa ystäviä, joihin hellyydenkipeyttään ja turvattomuuttaan takertuu ehkä liiankin tiukasti. On lyhyt, hiljaisen kaunis rakkaustarina. Viimein lohduksi löytyvät kirjat.

Olot Seilin saarella olivat karut. Naisia määrättiin saarelle monista erilaisista syistä eivätkä kaikki olleet potilaiksi luokiteltavia ollenkaan. Ammattitaitoista henkilökuntaa ei eristyneelle saarelle ja sen melko alkeellisiin oloihin ollut helppo saada. Kuri oli kovaa ja lisäksi jotkut hoitajat saattoivat vallantunnossaan sortua pikkumaiseen kiusaamiseen. Naisten yksilöllisyys murrettiin, vaikka Amanda yritti kyllä ainakin jonkin aikaa pitää yllä naisellisuuttaan kauniisti pukeutumalla ja koristautumalla. Kaikki tämä kerrotaan Amandan ajatusten kautta, joten mukana on melkoista myrskyä ja myllerrystä. Kieli mukailee tilanteita ja tunnelmia oivaltavasti ja värikkäästi. Mielenkiintoinen ja koskettava kirja.

MALMQUIST, TOM: Joka hetki olemme yhä elossa

Kustantaja: Kustantamo S & S 2017

Alkuteos: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv

Suomennos: Outi Menna

On vuosi 2012. Tom Malmquistin avovaimolla Karinilla on menossa 33. raskausviikko, kun kuume, yskä ja hengitysvaikeudet alkavat vaivata. Flunssaa? Ei, akuutti leukemia, jota lääkärit eivät ponnisteluistaan ja kehittyneistä hoitomenetelmistään huolimatta saa kuriin. Lapsi, pikkuruinen Livia-tyttö, pelastetaan keisarinleikkauksella, mutta Karin menehtyy.

Kirjan dramaattinen alkuosa kertoo Tomin sairaalassa viettämästä ajasta, Karinin sairaudesta ja kuolemasta, Livia-keskosen ja Tomin välille kehittyvästä suhteesta. Teksti perustuu tarkkoihin muistiinpanoihin, joita Malmquist teki siltä varalta, että Karin heräisi ja haluaisi kuulla kaiken tyttärensä syntymästä. Lukija seuraa lähituntumasta joka ikistä ajatusta, vuoropuhelua ja tapahtumaa. Hän juoksee Tomin mukana pitkin sairaalan loputtomia käytäviä ja keskustelee hoitohenkilökunnan kanssa. Hän tutustuu itse Tomiin: kiivaaseen, töykeään, usein tahdittomaan, mutta myös herkkään ja hauraaseen. Hän voi murehtia Tomin huonoa tilannetajua, kun tämä torjuu Karinin vanhemmat tyttärensä sairasvuoteen ääreltä, mutta kunnioittaa miehen uskollisuutta rakastettunsa toiveiden suhteen.

En ole milloinkaan vihannut niin kuin vihaan nyt, vihallani ei ole suuntaa eikä sisältöä, ja joka kerta kun yritän ymmärtää sitä, pukea sitä sanoiksi, määritellä sitä, kontrolloida sitä, pillahdan niin kovaan itkuun, että pelkään herättäväni hänet vaikka olen toisessa huoneessa ja peitän kädellä silmäni ja kuulen sanovani: Tämä ei ole totta, tämä on vain leikkiä.

Kirjan loppuosa käsittelee yhdeltä osaltaan aikaa Karinin kuoleman jälkeen. Tom tuntee joutuneensa kafkamaisen absurdiin maailmaan taistellessaan viranomaisten kanssa tyttärensä huoltajuudesta sääntöviidakossa, jossa surevan silmin ei juuri ole inhimillisyyttä eikä käytännön järkeä. Taakkaa lisää se, että Tomin isä kuolee muutama kuukausi Karinin jälkeen. Tämän tapahtumaketjun väliin limitetään otteita aiemmasta elämästä: Tomin jääkiekkovuosista ja Karinin sairauksista sekä nuorten tutustumisesta, seurustelusta ja odotusajasta. Malmquist yrittää kuvata kaiken mahdollisimman totuudenmukaisesti ja kaunistelematta, ketään pyhimykseksi nostamatta. Sekä hänellä itsellään että Karinilla oli kitkaa suhteessa vanhempiinsa ja keskenään pariskunta sai riitaa aikaiseksi niin rahasta kuin siitä, kumman kirjailijantyö olisi etusijalla.

Kirja merkitsi Malmquistille luopumista, sillä Karin ja isä olivat hänelle elossa enää niin kauan kuin kirjoitusprosessi oli käynnissä ja viimeinen piste lyömättä. Ote on taiturimainen yhdistelmä pökerryttävää avoimmuutta ja viileä asiallisuutta, mikä auttaa lukijaakin jaksamaan raskaiden vaiheiden läpi. Kertomus vyöryy eteenpäin yhtenä pötkönä ja vuorosanat sinkoilevat tekstin sisällä, siitä erityisesti erottumatta. Kieli on nykykieltä ja esimerkiksi nykyisin niin suosittu myöntely ”okei” toistuu todella usein. Välillä pilkahtaa myös yllättävää ja keventävää hirtehishuumoria. Kirjan lopussa on jo hienoista toiveikkuutta, vaikka suru elämää yhä varjostaakin.

Siinä tiedät että rakastan häntä meidän kummankin puolesta ja silti tuntuu kuin minulla olisi elämäni paras aika takanapäin ja tärkein aika edessäpäin…

Tom Malmquist (s. 1978) on ollut Ruotsin nykykirjallisuuden näkyvimpiä hahmoja. Jo hänen esikoisteoksensa Sudden death (2009) aiheutti keskustelua, koska ennen sitä yksikään runoteos ei ollut keskittynyt pelkästään urheiluun: jääkiekkoon ja sen miehiseen maailmaan.  Esikoisromaani Joka hetki olemme yhä elossa (2015) palkittiin muun muassa Dagens Nyheter -lehden kulttuuripalkinnolla ja oli ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoon 2016. Todellisista henkilöistä kirjoittaminen – etenkin näin tinkimättömän suorasukaisesti – on arka asia, mutta tässä tapauksessa lienee selvitty alkujärkytyksen jälkeen suuremmitta kolhuitta.  

KAAJA, ANU: Leda

Kustantaja: Teos 2017

Anu Kaaja (s. 1984) on kirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja. Hän on valmistunut taiteen maisteriksi Salfordin yliopistossa ja käynyt Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjan. Kaajan surrealistinen novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus tuli toiseksi Helsingin Sanomien esikoisteoskilpailussa vuonna 2015. Hänen toinen teoksensa, romaani Leda, sijoittuu 1700-luvulle Marie Antoinetten aikakauteen.

Ledassa hykerryttää jo se, ettei sen kertojasta pääse perille. Onko hän entinen kurtisaani, jolle joku suojelija on säälistä tarjonnut huvilinnaansa asuinsijaksi? Onko hän yksi oman kertomuksensa henkilöistä? Joka tapauksessa kertoja vaikuttaa olevan tottunut hienostuneeseen elämään eikä nykytilanne syrjässä seurapiireistä vastaa hänen odotuksiaan. Aikansa kuluksi (tai muistutuksena olemassaolostaan) hän päättää ilahduttaa erästä ystäväänsä uudella versiolla kauniista Leda-neidosta, jonka Jupiter viettelee joutsenen hahmossa. Tästä kuvaelmasta on tuleva parempi, hienostuneempi ja nykyaikaisempi kuin koskaan. Ja sen hahmojen esikuvina taitaa olla kertojalle ja hänen lukijalleen varsin tuttuja henkilöitä.

Ledan tilalla kuvaelmassa on Adèle, seitsemäntoistavuotias tyttö. Jotta hän olisi niin puhdas ja viaton kuin tarina edellyttää, kertoja sijoittaa hänet luostariin. Sieltä neidon nappaa mukaansa seurapiirien kaunistus, julkea ja luultavasti turmeltunut markiisitar. Adèle palvoo markiisitarta koko sydämestään, mutta tämä aikoo tarjota tyttöä rakastajalleen, tunnetulle viettelijälle Monsieur de Signelle…

Leda koostuu kirjeistä, jotka sisältävät toisaalta hapahkoja kuvauksia kertojan omasta elämäntilanteesta ja toisaalta hitaasti etenevää tarinaa Adèlen kohtalosta. Monesti teksti muuttuu keskusteluksi, jossa kevytmieliset sukkeluudet lentelevät ja jota värittävät enemmän tai vähemmän suorat viittaukset ruumiillisiin toimintoihin. Lukijalle lupaillaan pitkin matkaa kuvausta neidon häpäisystä ja kärsimyksestä, mutta asiaan ei tunnuta lainkaan pääsevän. Sen sijaan pohditaan vaikkapa joutsenen jalkojen väriä ja välillä henkilöillä tuntuvat vielä hanhet ja joutsenet menevän sekaisin.

Kirjeiden koukeroinen tyyli tuo mieleen vaikkapa Madame de Sévignén kirjeet tyttärelleen. Siron kielen takana kuohahtelee monenlaisia tunteita eikä elämän kammottavuuksiakaan vältellä. Huumoria syntyy pienistä letkautuksista, liioitteluista ja sanaväännöksistä. Teksti suorastaan pursuaa aistillisuutta ja monimielistä symboliikkaa, jota löytyy vaikkapa kirsikoiden syönnissä.

Astia! Erillinen astia! Yritin huutaa palvelustyttöäni, mutta siementen sisälläpidättely esti minua saamasta aikaan kelvollista huudahdusta, ja aiheutti epäselvää lotinaa. Ja voi! Miten kivet pakottivatkaan poskiani syljen seassa! Miten ne odottivatkaan eteensä aukeavaa astiaa, johon purkautua!

Tuskinpa Kaaja on tarkoittanut kirjaansa pelkäksi kevyeksi kuvaelmaksi 1700-luvun seurapiirielämästä. Olisiko takana ajatus, että nainen yhä vieläkin (tai eritoten juuri nyt) nähdään pelkkänä seksiobjektina? Että hänen häpäisemisensä on pelkkää miehistä huvia, hauska pieni ohjelmanumero?

KANTO, ANNELI: Lahtarit

Kustantaja: Gummerus 2017

Vuonna 2008 ilmestyneessä teoksessaan Veriruusut kirjailija Anneli Kanto kuvasi housukaartilaisia eli Suomen sisällissodassa punaisten joukossa taistelleita naisia. Romaanissa Lahtarit hän kertoo nuorten ilmajokilaisten miesten sotaretkestä Vaasasta Viipuriin valkoisten joukossa. Tässä on takana omakohtaisuutta, sillä Anneli Kannon oma paappa osallistui tällaiseen retkeen. Dokumenttiromaanista ei kuitenkaan ole kyse, vaan henkilöhahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta täysin fiktiivisiä.

Lahtarit-romaani koostuu kymmenistä lyhyistä puheenvuoroista, joiden lomassa on kursiivilla painettuja aitoja päiväkäskyjä, kirjeitä ja muistelmien katkelmia. Näkökantaansa kertovat jääkärit ja suojeluskuntalaiset, talollisten pojat ja virkamiehet, ruotsalaiset vapaaehtoiset ja Venäjältä paenneet diplomaatit, kornetinsoittaja ja suomenhevonen. Jokunen nainenkin tässä miehisessä maailmassa on. He ovat muonittajia, arkuttajia, kirjureita, prostituoituja ja parissa tapauksessa pojiksi naamioituneita sotilaita. Jokaisella on oma äänensä ja puhetapansa. Sivistyneistö käyttää kirjakieltä, mutta murteiden kirjosta löytyy pohjalaisen lisäksi porilaista ja tamperelaista murretta sekä stadin slangia. Tämä on oiva keino saada henkilöistä aidontuntuisia ja toisistaan erottuvia yksilöitä. Ja tuoda muuten ahdistavaan kertomukseen myös ripaus hirtehishuumoria.

Emäntä Ida Korpela: Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästämään taikka ihmisiä ampuaan.

Kirjassa tehdään matkaa samaan aikaan kahdessa tasossa. Ensinnäkin on joukkojen fyysinen eteneminen Vaasasta Tampereelle ja Viipuriin. Raskasta ja hidasta vaellusta, kylmää ja nälkää. Verisiä taisteluita. Remuisia juhlia voittojen jälkeen. Toisaalta kukin yksilö kulkee sisimmässään pitkän matkan. Aluksi sota on useimmilla seikkailua ja irtiottoa, sitten pelkoa oman hengen puolesta ja kauhua toisen ihmisen tappamisesta. Jollakulla tie jatkuu tästä kostonhimoon ja raaistumiseen. Joku toinen taas murtuu tai lamaantuu. Joku kärsii syyllisyyttä, mutta katsoo silti suorittavansa välttämätöntä tehtävää.

Ambulanssilääkäri Ilmari Ikola: Mitä mieltä oli yrittää parantaa ihmisiä, kun samaan aikaan terveet ja voimakkaat nuoret ihmiset lahtasivat toisia terveitä nuoria ihmisiä, tekivät heistä raajarikkoja tai veivät hengen? Olin pettynyt ihmissukuun enkä halunnut olla sen osa. Ihminen on julmempi kuin villieläimet, koska hänellä on järki ja omatunto, mutta hän ei tahdo käyttää niitä vaan päästää verenhimonsa itsensä valtiaaksi.

Sisällissodan koko kaari kiteytyy Elias Ylivallissa, johon tutustutaan jo kirjan prologissa. On vuosi 1916 ja 19-vuotias Elias hiihtämässä Merenkurkun yli kohti Ruotsia. Hän pyrkii Saksaan, Lockstedtin leirille, mieli täynnä ihanteellista isänmaallisuutta ja halua vapauttaa kärsivä kansa Venäjän orjuudesta. Suomeen palaa tiukkaan kuriin tottunut jääkäri, joka suomalaisen vapaaehtoisryhmän silmissä on naurettavan pikkumainen tai suorastaan vihattava. Velvollisuudentunnosta hän tekee hirvittäviä tekoja, mutta sillä on hintansa.  Eliaksen puheenvuoro, joka lopettaa koko kirjan, on surullista luettavaa. Aate on kuollut, rakkaus Suomen kansaa kohtaan kuollut, kunnioitus omaa itseä kohtaan kuollut. Itsemurha olisi liian helppo ratkaisu; Elias päättää elää ja muistaa.

Lahtarit-romaani kertoo kiertelemättä julmuuksista, joihin kummatkin osapuolet syyllistyivät. Voittajien vastuu on kuitenkin raskaampi, koska kostonhimon ja vihan annettiin johtaa mielivaltaisiin joukkoteloituksiin ja vankileireihin, joilla tietoisesti näännytettiin nälkään miesten lisäksi naisia ja lapsia. Lahtarit on tarpeellinen muistutus Suomen satavuotisen itsenäisyyden ajan synkimmästä jaksosta. 

KAUKANA TULEVAISUUDESSA: ERIKA VIK / JUHA-PEKKA KOSKINEN

VIK, ERIKA: Hän sanoi nimekseen Aleia

Kustantaja: Gummerus 2017

Erika Vik (s. 1982) on taiteen maisteri, graafinen suunnittelija, kuvittaja, yrittäjä ja kirjailija. Hän sanoi nimekseen Aleia on Vikin esikoisromaani, joka aloittaa Kaksoisauringot-fantasiatrilogian.

Eletään ihmisten ajanlaskun mukaan vuotta 2865 ja vuotta 524 jt (= jälkeen tulilintujen karkottamisen) seleesien ajanlaskussa. Myrskyisässä talviyössä ponnisteleva nuori nainen onnistuu vainoavista susistakin huolimatta pääsemään päämääräänsä, seleesien Seuran omistamalle talolle. Talon asukki, seuran monitaitoinen kartogarafi Corildon Ma’Bathae, ottaa naisen hoiviinsa, vaikka tässä onkin jotain omituista. Ensinnäkin hän näyttää menettäneen muistinsa tyystin. Nimekseen hän sanoo Aleia, mutta on epävarmaa onko nimi oikea. Toisekseen naisessa pilkahtelee ominaisuuksia, joita kenelläkään ihmisellä ei pitäisi olla. Huolestunut Corildon päättää viedä suojattinsa kotimaahansa Seleesiaan, mutta eipä hän arvaakaan, miten haasteellinen matkasta tulee! Joku on Aleian kannoilla pahoissa aikeissa, ainakin siltä vaikuttaa. Vaaraan joutuvat myös kaikki Aleiaa auttaneet ja suojelleet. 

Kirjan maailma on kuin viktoriaanisen kauden villistä lännestä. Matkustusvälineitä ovat höyryjunat, höyrylaivat ja hevospelit. Viestejä lähetetään sähköttämällä ja kirjeitse. Iltaa vietetään kabareissa ja savuisissa kapakoissa. Revolverien ja kiväärien kanssa riehuvat miesryhmät pitävät muita pelossa ja korruptoitunut virkamieskunta kääntää katseensa. Katupojat tekevät henkensä pitimiksi roistoille palveluksia Dickensin romaanien mallin mukaan. Tällaisen elämän rinnalla kukoistaa seleesien yliluonnollinen maailma. Seleesit tarkkailevat luontoa ja muutoksia sen lainalaisuuksissa ja vetävät luonnosta itselleen maagista voimaa. Tämä nostattaa ihmisissä pelkoa ja vihaa, villejä huhuja ja vaarallisia ennakkoluuloja. Erilaisuuden pelko ja muukalaisviha ovat kirjan kantavia teemoja ja hienosti kuvattuja. Sen sijaan rakkaustarina on kuin velvollisuudesta kirjoitettu, melko kliseinen ja väkinäinen. Se ei sovi kirjaan, jossa muuten on ilahduttavaa tuoreutta ja kansainvälistä meininkiä.

Kirjassa sivutaan niin topakan Aleian kuin surumielisen Corildonin menneisyyttä, mutta kovin ylimalkaisesti. Siksipä päällimmäiseksi jääkin kutkuttava uteliaisuus, jonka vuoksi jatko-osia odottelee kiinnostuneena. Ehkä tulee selvitys muihinkin asioihin kuten kaksoisauringot-käsitteeseen ja tulilintujen merkitykseen

PS. Lisää tietoa Kaksoisauringot-trilogiasta löytyy osoitteesta seleesia.com. Erika Vikin itsensä maalaamia kuvia henkilöistä (Corildon on kuin oopperalaulaja Dmitri Hvorostovski!) ja taustatietoa kirjan maailmoista.

KOSKINEN, JUHA-PEKKA: Luciferin oppipojat

Kustantaja: WSOY 2016

JP Koskinen on kunnostautunut monilla kirjallisuudenaloilla kuvakirjoista historiallisiin romaaneihin ja fantasianovelleista tietokirjoihin. Luciferin oppipojat on tieteisromaani, jossa jännittävän seikkailun varjolla käsitellään sellaisia suuria kysymyksiä kuin usko, petturuus ja ihmisyys.

Ollaan 2100-luvun puolivälissä. Ihmiset ovat perustaneet siirtokunnan Olympos-planeetalle, mutta sota kapinallisia kyborgeja vastaan on ajanut siirtokunnan ahtaalle. Avuksi lähetetään Gabriel Bonhomme XIV:n johtama kuuden ihmisen ja kahdentoista kyborgin joukko. Kapteeni Bonhomme on todellinen sankari ja ihmemies, joka on tutkinut avaruuden salaisuuksia, mullistanut käsityksen ihmiskunnan historiasta ja samalla surmannut Jumalan. Matkalla Olympokselle hänen miehistönään ovat pilotti Liu, mekaanikko Helen LeMall, aseteknikko John Smith, kyborgivastaava Anastasia Arpova ja kokki Jens Torvald. Heti alkuunsa miehistö vaikuttaa omituisen uhmailevalta ja näsäviisaalta eivätkä huolet lopu siihen. Alus vastaanottaa salaperäisen viestin, jossa varoitetaan petturista. Varusteita tarkistettaessa löytyykin ylimääräisiä aseita ja pelastuskapseleita. Ruokaa kuluu enemmän kuin pitäisi. Mitä on tekeillä? Onko joku miehistöstä muuta kuin esittää?

Kirjan minäkertoja on kapteeni Bonhomme. Ensi alkuun hän vaikuttaa yksinäiseltä ja väärinymmärretyltä taistelijalta, jolle isänmaan etu on kaikki kaikessa. Hän itse uskookin järkähtämättä tekojensa oikeellisuuteen, vaikka kärsimään joutuisivat niin perhe kuin poikkipuolin asettuvat sivulliset. Vaimo hoitaa kotia ja vanhenee yksinään, kun isäänsä ihannoivat pojat kohtaavat loppunsa avaruudessa. Mikä voima Bonhommea ajaa? Onko hän itse jollakin tapaa petturi? Ainakin hänen näkemyksensä ihmisestä (ja jumalistakin) on aika synkeä:

-          … vapaa tahto ei ole pyrkimystä hyvään vaan mahdollisuus tehdä pahaa, yllättää tavalla, jota kukaan ei ole älynnyt edes kuvitella.

-          Mitä järkeä siinä olisi?

-          Missä? Pahanteossa? Ei välttämättä mitään, mutta sekin on vapaan ihmisen yksi mahdollisuus.

Koskinen kuljettaa tarinaa jouhevasti ja matkan varrella sopivasti yllätyksiä tarjoten. Hänen tapansa kirjoittaa on ilahduttava – kaunista ja hyvää suomen kieltä ilman turhia täytesanoja ja koukeroita. Tämä kirja saattaisi kiinnostaa nuoriakin.

WILLIAMS, JOHN: Augustus

Kustantaja: Bazar 2017

Alkuteos: Augustus

Suomennos: Ilkka Rekiaro

John Williams (1922-1994) nousi vasta kuolemansa jälkeen maailmanmaineeseen 2010-luvulla romaaneillaan Stoner ja Butcher’s Creek. Kumpikin teos ilmestyi jo 1960-luvulla, mutta kriitikkojen kiitoksista huolimatta ne unohtuivat pian. Williamsin viimeinen -  ja ainoa jo hänen elinaikanaan palkittu teos - oli historiallinen romaani Rooman keisari Augustuksesta (63 eaa-14). Kirja kertoo elämänkaaren nuoresta kunnianhimoisesta Octavius Caesarista korkean iän saavuttaneeksi ja jumalan asemaan korotetuksi Augustukseksi, joka odottaa kuolemaansa rauha sydämessään.

Antiikin Roomassa politiikka oli peliä, jossa kannattajia ja seuraajia yritettiin hankkia avioliittojen ja adoptioiden avulla. Julius Caesar adoptoi ja nimitti perijäkseen sisarentyttärensä pojan Gaius Octavius Thurinuksen ja tämä myös otti perinnön vastaan Caesarin tultua murhatuksi vuonna 44 eaa, vaikka jopa oma äiti kehotti kieltäytymään. Sairaalloisesta nuorukaisesta ei kuitenkaan katsottu olevan uhkaa muille valtaa tavoitteleville. Muun muassa yksi salaliittolaisista, Cicero, kirjoitti Brutukselle näin:

Hän on poikanen ja vieläpä varsin hupsu sellainen; hänellä ei ole poliittista ymmärrystä eikä ole todennäköistä, että hän sellaista saavuttaisikaan. Häntä ei motivoi kunnia eikä kunnianhimo vaan varsin hellä kiintymys muistoon miehestä, jota oli toivonut isäkseen. Hänen ystävänsä taas tavoittelevat ainoastaan sitä hyötyä, joka on hänen mielisuosiollaan saavutettavissa. Näin ollen en katso hänen olevan meille vaaraksi.

Octavius Caesar kuitenkin kukisti kilpailijansa osin älynsä ansiosta, osin taidokkaiden ystäviensä avulla ja osin puhtaalla onnella. Hänen hallitusaikanaan Rooma koki pitkähkön rauhan jakson, jolloin lainsäädäntö ja yhteiskunnallisten epäkohtien korjaaminen edistyivät huikeasti. Henkilökohtaista onnea ei silti paljon ollut. Lupaava avioliitto muuttui ennen pitkää kalseaksi, tytär Julia joutui maanpakoon epäsiveellisen käytöksensä vuoksi ja ystävät kuolivat yksi kerrallaan. Julian kysymys isälleen oli ihan aiheellinen:

”Isä”, minä kysyin, ”onko se ollut sen arvoista? Sinun arvovaltasi, tämä pelastamasi Rooma, tämä rakentamasi Rooma? Onko se ollut kaiken sen arvoista mitä olet joutunut tekemään?”

   Isä katsoi minua pitkään, ja sitten hän käänsi katseensa. ”Minun täytyy uskoa, että se on ollut”, hän vastasi.

Williamsin kirja koostuu osin aidoista ja osin kirjailijan keksimistä kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä, muistelmankatkelmista ja asiakirjateksteistä. Tällainen romaanimuoto ei ole lukijalle helppo, mutta ihmeen selkeästi kirjan edetessä tarina aukeaa ja pysyy koossa. Vaikeutena on henkilöiden suuri määrä, mutta toisaalta eri kirjoittajien mielipiteet samasta tapahtumasta tai henkilöstä tuovat monipuolisuutta. Pitkään tuntuu, että nimihenkilö jää etäiseksi hahmoksi taustalla ja äänessä ovat aivan muut, mutta kirjan viimeinen osa on hänen tilintekonsa, katsaus elettyyn elämään ja arvio omasta merkityksestä historian näkökulmasta. Kuolevalla miehellä ei ole asian suhteen harhakuvitelmia. Elämä on näytelmä ja ihmiset näyttelijöitä erilaisissa rooleissaan.

Minä olen ihminen ja aivan yhtä hölmö ja heikko kuin useimmat ihmiset; jos minulla on ollut joku etu muihin nähden, niin se, että olen tiennyt tämän totuuden itsestäni ja siten tiennyt muidenkin heikkoudet, enkä ole ikinä kuvitellut, että minusta itsestäni löytyisi enemmän voimaa ja viisautta kuin olen löytänyt muista. Tämän ymmärtäminen oli yksi valtani avaintekijöistä.

Kirjassa välittyy roomalainen elämänmeno kaikkine sekavine sukulaisuussuhteineen, nautiskeluineen ja juonitteluineen. Se käy varsin selväksi, ettei naisella ole juuri sananvaltaa elämänsä suhteen. Jopa keisarin tytär joutuu alistumaan poliittisen pelin nappulaksi; menemään naimisiin kun käsketään, eroamaan kun käsketään, ottamaan lapsikseen tai luovuttamaan toiselle ne lapset jotka käsketään. Suomalainen kirjailija Asko Sahlberg on käsitellyt samaa aikakautta ja samoja henkilöitä romaaneissaan Herodes ja Pilatus – eikä häviä vertailussa. Tyyli on toinen, mutta henki sama.

KAUKONEN, KATJA: Lumikadun kertoja

Kustantaja: WSOY 2017

Vuonna 1937 saapuu eräs mies puolalaiseen Gwiazdanin kaupunkiin. Pahoja näkyjä on nähty, enteitä saatu hirveästä tuhosta. Mies ei kuulu valiojoukkoihin, joten hänen suojelukseensa on uskottu hyvin tavallisia ihmisiä, paikallisen Lumikadun asukkaita. Hänen tehtäviinsä kuuluu raportointi ja tuen tarjoaminen hädän hetkellä, ehkä jokunen pieni ihme. Tapahtumien kulkuun hän ei saa puuttua mitenkään eikä suoranaisesti pelastaa ketään. Hän voi kuunnella, neuvoa ja ennen kaikkea tuoda hetken unohdusta kertomuksillaan. Ihmiset ristivätkin hänet pian Bajekiksi eli tarinankertojaksi.

Vielä hetken Lumikadun asukkaat saavat elää tavallista elämää. Olga leipoo leipää ja kirsikkaleivoksia ja hauduttaa naapureiden lihapatoja leipomon uunissa. Bruno kiertelee teatteriseurueiden mukana ympäri maata. Hermoherkkä Marek ja päivänkorento Lilka saavat lapsen, kummallekin niin rakkaan ja suojeltavan Paweł -pojan. Vuodenaikojen rituaaleja kaikki viettävät yhdessä. Kirsikkapuut kukkivat ja tuottavat satoa. Jumala asuu yhdessä niistä.

Hän nuokkui kirsikkapuussa kukkien, marjojen tai lumisten oksien suojissa, laskeutui toisinaan alas keskuuteemme, kulki uupuneena pääkadulla, sivukujilla ja metsäpoluilla, kellareissa ja vinteillä, ojensi meille kohmeisia kirsikoita…

Sitten saksalaisten joukot miehittävän Puolan ja aloittavat suunnitelmallisen tuhotyön. Ensin vainot kohdistuvat tiettyihin ryhmiin, kuten juutalaisiin, romaneihin, älymystön edustajiin, vammaisiin ja homoseksuaaleihin, mutta lopulta kaikkiin puolalaisiin, orjakansan edustajiin. Ihmisiltä viedään aivan kaikki: omaisuus, ruoka, henkikin. Lumikadulla kärsitään nälkää ja vilua. Kirsikkapuut kaadetaan. Onko enää Jumalaa? Onko toivoa?

Joskus tuuli hajotti ajatukset irrallisiksi sanoiksi, ne takertuivat hetkeksi rakennusten seiniin tai ohikulkijoiden kasvoille: kuolema, vuoroni, koska, minun. Kuiskailin niiden sekaan toivoa. En suostunut olemaan hiljaa. Mietin alati uusia sanoja. Yksin ollessani luettelin niitä ääneen, se rauhoitti minua, joku olisi voinut tulkita luettelon rukoukseksi, ehkä se olikin.

Katja Kaukonen käsittelee kirjassaan aihetta, josta on ennenkin paljon kirjoitettu. Hänen tyylinsä on kuitenkin omaleimainen, salaperäisen kauneuden täyttämä. Tietyllä tapaa tulee mieleen Markus Zusakin Kirjavaras, jossa toisen maailmansodan tapahtumista kertoo ihanan lempeä Kuolema. Saksalaisten toiminta ja alistettujen puolalaisten tapa selviytyä taas muistuttavat vaikkapa Eva Weaverin romaanista Jacobin takki. Jos mennään kirjallisuuden ulkopuolelle, niin etsimättä vertailukohdaksi nousee Wim Wendersin elokuva Berliinin taivaan alla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Kaukosen kirjalla olisi ihan oma arvonsa ja oma äänensä. Kaunis ja puhutteleva.

JAMES, PETER: Kirottu talo

Kustantaja: Minerva 2017

Alkuteos: The House on Cold Hill

Suomennos: Sirpa Parviainen

Brittiläinen kirjailija, elokuvatuottaja ja käsikirjoittaja Peter James tunnetaan jännittävästä Roy Grace -dekkarisarjastaan, mutta nytpä James onkin kirjoittanut kauhuromaanin Kirottu talo. Innoitus tuli kirjailijan omassa kotitalossa sattuneista oudoista tapahtumista.

Nettisivustojen suunnittelija Ollie Harcourt on toteuttanut unelmansa ja hankkinut perheelleen asunnoksi komean Cold Hillin kartanon. Talo on ollut tyhjillään kolmekymmentä vuotta ja pahasti rapistunut, mutta Ollien mielestä täynnä mahdollisuuksia. Ison talon omistaminen kohottaa kummasti itsetuntoa eikä Olliella ole mitään sitä vastaan, että työmiehet kutsuvat häntä lordi Harcourtiksi.

Se näytti lähes taianomaiselta, ja tunnelma sen ympärillä oli jotenkin haikea. Aivan kuin hän olisi palannut vuosisadan tai enemmänkin ajassa taaksepäin. Hän näki mielessään hienojen hevosten vetämien vaunujen pysähtyvän rakennuksen eteen. Talo näytti siltä kuin se olisi ollut suoraan jostakin vanhan ajan romaanista tai elokuvasta. Se näytti aivan Hitchcockin Rebecca-elokuvan Manderleyltä.

Vähitellen talosta muodostuu kuitenkin painajainen: lisääntyviä remontoimista ja korjausta vaativia kohtia, kalliiksi tulevia vahinkoja, selittämättömiä tapahtumia ja näköpiirin laidoilla vilahtelevia ihmisiä. Caro-vaimo alkaa puhua talosta luopumisesta, mutta Ollieta huolettaa rahanmenetys. Ainoa olostaan jossain määrin nauttiva on 12-vuotias tytär Jade.

Kirottu talo edustaa perinteistä kauhukirjallisuutta. Sen jännittävyys perustuu mielikuvien luomiseen eikä kauhistuttavien tapahtumien liian tarkkaan kuvaamiseen. Tapahtuu siirtymiä menneisyyden ja nykyisyyden välillä sekä yllättäviä pilkahduksia tulevaisuudesta. Talon haamut saattavat olla peräisin satojen vuosien takaa, mutta kyllä he silti hallitsevat suvereenisti nykyajan tietotekniikkaa ja hakkerointia. Onnistuuko Ollie selvittämään, kuka talossa kummittelee ja miksi? Vai onko kuoleman jälkeiseen välitilaan jääneitä levottomia sieluja useampiakin?