Kustantaja:
Like 2018
Alkuteos:
Gun Love
Suomennos: Terhi Kuusisto
Pearlin äiti on seitsemäntoistavuotias koululainen
synnyttäessään yksinään tyttärensä ison talon etäisessä huoneessa. Vauva
viettää ensimmäiset kuukautensa vaatekomerossa sillä aikaa, kun Margot varustautuu
pakenemaan. Tie vie lähelle kaatopaikkaa talovaunualueelle, missä Pearl ja
Margot viettävät seuraavat neljätoista vuotta Mercury Topaz -autossa. Tytär
nukkuu auton etupenkillä, äiti takapenkillä. Ruokatavarat ja äidin kotoaan
kahmimat aarteet ovat takakontissa.
Talovaunualue on omanlaisensa yhteisö. Ihmiset pitävät
huolta toisistaan, mutta kaikki ei ole hyvää. Lähes kaikilla tuntuu olevan ase
– jopa Pearl saa aikanaan oman pienen käsiaseen, jolla opetella ampumaan.
Pastori Rex kylläkin yrittää ostaa ihmisiltä aseita ja saada sillä tavoin väkivaltaa
pois kaduilta. Vai yrittääkö?
Pearlia ei ole koskaan ilmoitettu väestörekisteriin, jotta
sosiaaliviranomaiset eivät löytäisi häntä ja veisi pois äidiltä. Niinpä hän ei tiedä
edes isoisänsä nimeä, mutta äiti onkin kaikki mitä Pearl tarvitsee. Äiti on
aina valmis leikkiseuraksi, puheseuraksi ja lohduttajaksi. Kaikki muuttuu, kun
pastori esittelee seurakunnalleen surullisen elämäntarinan ja hurmaavan äänen
omaavan Eli Redmondin.
Margot lumoutuu Elistä ensi sanasta lähtien ja elää sen
jälkeen vain miehelle. Työ sairaalassa jää. Tytär jää oman onnensa nojaan,
kunnes hyväsydäminen naapuri Corazón ottaa hänet huomaansa.
Kun
se sanoi nimekseen Eli, äiti putosi polvilleen.
Sen
miehen ääni kesytti äidin tuosta vaan. Tarvittiin vain ensimmäiset sanat. Eli
puhui laulaen: Mä oon lääkettä
beibi juo mua sydämeni huutaa vaan sua.
Ja siitä lähtien äiti tuli sen miehen
vihellyksestä.
Eli ei ole suoranaisesti syyllinen, kun Margot kuolee täysin
sattumanvaraisen ammuskelun uhrina, mutta Pearlin sydämeen jää viha kytemään.
Koska Margotin taustasta ei tiedetä mitään, joutuu Pearl sijaiskotiin. Se ei
ole paha paikka, mutta vain väliaikainen. Pearl valitsee paon. Aseista hän ei
edelleenkään pääse eroon.
Aseet kertoivat minulle seitsemänvuotiaasta
tytöstä ja kaksikymmentäkaksivuotiaasta miehestä jotka oli ammuttu ohi ajavasta
autosta, kahdesta teinpojasta jotka poliisit olivat ampuneet, kaksivuotiaasta
pojasta joka oli ammuttu jengien selvitellessä välejään puistossa,
kahdestakymmenestä koulubussissa surmatusta oppilaasta, supermarketissa
kuolleesta äidistä… rakkaita oli kuollut, kyyneliä vuodatettu, luoteja
lattialla; rakkaimpani, ainokaiseni, pikkuiseni, ainokaiseni; me kaikki olemme
ainutlaatuisia, kaikki yksinäisiä, kaikki peloissamme ja kaikki yhä etsimässä
rakkauden luoteja kaikkialta.
Clement kuvaa yhtä aikaa karusti ja kauniisti yhteiskunnan
kelkasta pudonneitten elämää. Kaatopaikka levittää myrkyllisiä huurujaan ja
joki on saastunut, mutta Pearlille ja ystävälleen April Maylle kaikki on
kiinnostavaa ja seikkailun arvoista. Samalla he oppivat selviytymisen taitoja.
Tietysti Rakkaudesta
aseisiin on kannanotto amerikkalaista aselakia ja -käytäntöä vastaan. Uutisethan
sen osoittavat yhä uudestaan: jos aseita on, niin niitä myös käytetään. Ehkä
teoksen vaikuttavuus syntyy juuri kerronnan rauhallisen tyylin ja raa’an
todellisuuden ristiriidasta.
Pidin tästä kovasti. Clementillä on taito käsitellä rankkoja teemoja niin, että tarinaa voi sanoa yhtä aikaa kauniiksi ja rankaksi. Pearl jää takuulla mieleen pitkäksi aikaa!
VastaaPoistaVillis, olen samaa mieltä kanssasi. Kaikki Clementin kirjat ovat onnistuneet puhuttelemaan minua.
Poista