Kustantaja: Tammi 2018
Jarilla ei ole yhtään isoisää, mutta hänellä on kaksi
mummia. Kumpikin asuu Vammalassa, äidinäiti Aino (tai Voiton-mummi, kuten Jari
sanoo) Nälkälänmäessä ja isänäiti Sofia keskustassa kosken toisella puolella. Mummit eivät ole tekemisissä keskenään eivätkä hevin ylitä kosken
yli kulkevaa siltaa. Kesällä 1977 seitsemänvuotias Jari oivaltaa, miksi näin
on. Silloin mummit kertovat hänelle kokemuksistaan vuonna 1918.
Ainon perhe on
punaisten puolella, vaikkei aktiivisesti sotimiseen osallistukaan. On kuitenkin
tapahtumia, jotka jäävät pienen Ainon mieleen ja kannattelevat myöhemminkin
vihaa kaikkia valkoisia tukeneita kohtaan. Suurin syy on nähdä
naapurinpojan (ja ihastuksen kohteen) Vilhon tulevan ammutuksi maakellarin
seinää vasten.
Sofia puolestaan on ruotsinkielisestä virkamiesperheestä.
Perhe on ilman muuta valkoisten puolella ja osallistuu salassa hieman
toimintaankin. Punaisten sotilaiden suorittamat kovakouraiset kotietsinnät
eivät lievennä Sofian epäluuloa. Hänen suuri ihanteensa on marsalkka Mannerheim.
Pieni Jari imee mummiensa muisteloita tuosta
molemminpuolisen väkivallan täyttämästä ajasta niin vahvasti, että ne tulevat
uniinkin. Ennen kaikkea ikätoveri Vilho,
joka kärsii yhä tuskia vatsassaan olevan reiän takia.
-
Musta puuttuu pala, poika sanoo hiljaa. – Sulla on se. Poika ojentaa aukinaisen
kämmenensä mua kohti.
Suljen silmät, tunnen pojan tuijotuksen silti. Huokaisen, pengon
taskuani ja annan sille luodin jonka kaivoin maakellarin seinästä. Poika
kääntelee sitä silmiensä edessä kuin rubiinia. Se työntää luodin vatsansa
reikään ja hengähtää.
-
Miltä se tuntuu? kysyn.
- Polttavalta kuin paukkupakkanen, poika vastaa.
– Hyytävältä kuin palava kirkko.
Kosken kahta puolta
-romaanin asetelma on mainio kuvaamaan Suomen sisällissodan mielettömyyttä ja
sen vaikutuksia vielä sukupolvienkin päähän. Pieni kaupunki, joka tuhoutuu
lähes kokonaan. Ihmiset, jotka ensin erottaa koski ja sitten vakaumus. Nuoret,
jotka ylittävät kosken, rakastuvat taustoistaan huolimatta ja perustavat
perheen.
Mun isä asui lapsena keskustan puolella. Mun
äiti asui Nälkälänmäessä. Ne rakastui. Silloin ei saanut rakastua sillan yli
vääränväriseen, se oli pahempaa kuin murha.
Kirjan loppu lupaa hyvää. Mummit ovat kahdeksankymppisiä
osallistuessaan Jarin ylioppilasjuhliin. He istuvat ensimmäistä kertaa elämässään
rinnakkain.
Alussa kuvattu onnettomuus, jossa pieni tyttö osallistuu
rohkeuskilpailuun ja murskautuu junan alle, tuntuu ensin irralliselta. Mutta
olisikohan se jonkinlainen vertauskohta menneeseen? Nykynuori hakee turhanpäiväistä
jännitystä henkensä uhalla, kun taas vuonna 1918 nuoret panivat henkensä
alttiiksi aatteen puolesta.
Vakavasta sisällöstä huolimatta kirjassa on myös huumoria
niin lauseiden heitoissa ja repliikeissä kuin ihmiskuvauksessa. Kummallakin
mummilla on omituisuutensa. Sofiaa pitää imarrella nuorekkaasta ulkonäöstä ja
taiten hoidetusta puutarhasta. Aino taas järkyttyy syvästi joutuessaan
nukkumaan vierashuoneessa Mannerheimin kuvan alla.
Hauskaa on myös nuoren Frans Sillanpään ujuttaminen mukaan
kertomukseen. Sofian isoäiti opettaa poikaa lukemaan ja kirjoittamaan, mutta
tämä on niin levoton, että jaksaa lukea sanat vain puoleenväliin ja arvuuttelee
loput. Metsästä tulee metso, tammasta tammipuu. Kuulemma tämä näkyy vielä kirjailija
Sillanpään romaaneissankin…
Jari Järvelä (s. 1966) hyödyntää Kosken kahta puolta -teoksessa omia lapsuudenmuistojaan ja omien
mummiensa elämänvaiheita. Kyseessä on silti fiktiivinen teos, romaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti