Kustantaja: Otava 2018
Ei kukaan sanan
varsinaisessa merkityksessä valitse toista, mutta rakkaus näköjään menee
pareiksi… Rakkaus pyörittelee pareja kaikkialle, äitejä ja poikia, miehiä ja
vaimoja, sydänystäviä. Niitäkin, joita pitää yhdessä vain ajat sitten
mädäntynyt intohimo…
Romaani kertoo Grahnin perheen tarinan 1930-luvulta
nykypäivään asti. Läpi teoksen kantavana voimana on Leena, joka alussa on vasta
koulutyttö ja lopussa 94-vuotias matriarkka.
Kirja kuvaa nimensä mukaisesti perheen sisällä muodostuneita
pareja eri sukupolvissa. Ihmisellehän ei ole olemassa vain yhtä oikeaa paria,
vaan elämän mittaan on tarvetta monenlaisille suhteille. Esimerkiksi Leenan
suurin rakkaus tuntuu olevan keuhkotautiin sairastunut äiti.
- Minä rakastin
lopussa omaa äitiäni kuin lastani, en niin kuin tytär, Leena sanoi. – Kukaan
äiti ei voisi olla hellempi eikä kärsiä enemmän kuin minä kärsin äitirukkani
puolesta… Sellaista rakkautta minä en toivo kenellekään… Että liität oman
eksistenttisi hänen kylkeensä, ilman mitään rajoja lihassa ja hengessä, että
elätte samoilla keuhkoilla ja sydämellä.
Olihan Leenalla tietysti sodan alla nuoruudenrakkaus Heino
ja sitten Werner, jonka kanssa vanhemmiten olo on kodikkaan toverillinen.
Viimeisinä vuosina on vielä hyvin lämmin ja läheinen suhde lapsenlapsen aviopuolisoon
Markoon.
Rakkautta ja erotiikkaa Hassinen kuvaa kirjassa laajalla
skaalalla raikkaasta nuoruudenrakkaudesta riuduttavaan intohimoon, mutta usein
tuntuu vallitsevan jonkinlainen epätasapaino. Toinen osapuoli rakastaa ehdoitta
ja sitoutuneesta ja toinen on koko ajan valmis lähtemään. Kuten Leena kuivasti
toteaa: niin kauan kuin sukupuolielimet
ja romantiikka esiintyivät samoissa lauseissa ja samoissa huoneissa, kaikki oli
hyvin.
Mukana on myös lempeämpää ja henkisempää tunnetta, joka
lähentelee ystävyyttä. Ja loppujen lopuksi jokainen on yksin rakastaessaankin.
Vaikka olisi
liimaantuneena toisen kylkeen, ensin äidin ja sitten ystävän ja rakastetun, oli
aina yksin, niinäkin hetkinä kun luuli sulautuneensa toisen kanssa niin kuin
kaksi puuntainta yhtyvät ja niiden erillisyydet katoavat. Eikä yksin oltu
siksi, että jossain vaiheessa muut kumminkin pettävät ja käyttävät hyväkseen,
vaan siksi, että elämä oli pelkkä matka olemassaolon kahden portin lävitse. Ja
aivan niin kuin tänne ei tultu käsi kädessä, ei täältä myöskään käsikynkkää
armastellen lähdetty.
Kirjassa naisnäkökulma on vahva. Leenalla on jo nuorena
näkemys siitä, miten jokainen syntyy lihaksi
ja vereksi vain emomme lihan ja veren
kautta. Leena on itsenäinen nainen,
joka latautuu ja rauhoittuu ajelemalla autolla ympäriinsä – melko ainutlaatuista
1930-luvun lopulla! Hän kouluttautuu ja luo kunnioitettavan uran, mutta sysii liikkeelle
myös öykkärimäisen lapsensa Ollin apatiaan vajonnutta vaimoa ja tukee Markoa,
jonka vaimo Aino tuntuu kantavan enemmän huolta maailma tilasta kuin miehestään.
Kertomus sijoittuu osittain Kuopioon, mutta suurimmaksi
osaksi Jyväskylään. Vaikka ei näitä kaupunkeja juuri tuntisikaan, tarjoaa Parit värikästä kulttuurihistoriaa
köyhälistökortteleineen, ravintoloineen ja porvariskoteineen. Myös Kinkomaan
keuhkotautiparantolasta kertova osuus on mielenkiintoinen: hoitokäytännöt,
potilaiden väliset suhteet, tavat etsiä kevennystä päiviin.
Parit ei ole
voimakkainta ja intohimoisinta Hassista, mutta mukava ja sujuva lukuromaani se
silti on. Tähän voisi liittää vielä pari lainausta rakkauden olemuksesta:
Kun ihminen rakastaa,
vain rakkauden oma puolisko on näkyvissä. Minä tiedän, miten minä rakastan,
mutta sitä en voi tietää, miten tuo toinen minusta välittää.
Rakkaus lapsen ja
vanhemman välillä on suurimman osan elämää etärakkautta, se on fyysisesti
heikompaa kuin puolisoiden välinen. Sano siis minulle, miksi sen etääntyjän
pitäisi välttämättä olla omatekoinen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti