SNELLMAN, ANJA: Kaikkien toiveiden kylä

Kustantaja: WSOY 2018

Kreetalainen Pneuman kylä sijaitsee korkealla vuoristossa. Joskus se oli liki kolmensadan asukkaan yhteisö, mutta nyt siellä asuu enää yksi ihminen: 93-vuotias vuorimuori Agave Lunataki. Seuranaan hänellä ovat Pyhä Eufemia Kaikkienylistämä Khalkidonialainen -niminen aasi, Adonis-niminen koira, Katti-niminen kissa sekä joukko kanoja ja vuohia.

Eräänä päivänä Agave löytää vuoren rinteeltä pahasti loukkaantuneen nuoren naisen. Hän hoitaa tämän ruhjeita ja haavoja oliiviöljyllä, hunajalla ja yrteillä vanhan sairaanhoitajan varmuudella. Potilaan sekavuus ja muistinmenetys jäävät ajan hoidettavaksi. Se kuitenkin selviää, että nainen on Monika ja kotoisin jostain hyvin pohjoisesta maasta.

Monika on suklaasilmäisen krekupojan panopuu. Monika on ajelehtiva pölkkypää. Monika on ammattitaitoinen uskottelija, maanittelija, rahastaja.

Vuorimummo ja löytönainen ystävystyvät. Eron hetkeä pitkitetään. Toki kummallakin on omat tapansa, jotka ajoittain ärsyttävät toista valtavasti. Monika on vaatelias ja valittaa vähän kaikesta. Hän on äärimmäisen järjestelmällinen ja järjestää lupaa kysymättä Agaven tavarat uuteen uskoon. Agave taas on alinomaa äänessä. Ei ole väliä, kuunteleeko Monika – Agave puhua pulisee ja laulaa itsekseen.

Agaven muistot ryöppyävät. Niihin kuuluu maailmansota, jonka aikana saksalaiset miehittivät Kreetan saaren ja tuhosivat kokonaisia kyliä rakennuksineen ja asukkaineen. Niihin kuuluu haavoittunut vihollissotilas. Niihin kuuluvat sisällissota, sotilasjuntta ja velkakriisi. Niihin kuuluu kylässä nuorena usein sukuloimassa käynyt Mikis, jota Agave taitaa rakastaa vielä vuosikymmenienkin perästä.

Kylällä on myös salaisuus, jota ei ulkopuolille helposti paljasteta. Varsinaisen kylän alla piilee laaja luolasto, jota Agave nimittää Kaikkien toiveiden kyläksi. Se oli sodan aikana turvapaikka ja siellä on museoituna kyläläisiin, sotiin ja Agaveen itseensä liittyvää aineistoa. Sinne voi yhäkin paeta, jos kylään saapujat epäilyttävät.

Monika ei juuri paljasta sisintään. Epäselväksi jää sekin, miten hän päätyi tajuttomana vuorenrinteelle. Ajatuksissaan Monika kyllä palaa yhä uudestaan kiehtovaan Akhilleukseen, joka kuuluu talonvaltaajiin ja massaturismia väkivallattomasti vastaan taistelevaan Rosa Nera -ryhmään – ja kenties myös johonkin sitä anarkistisempaan ryhmään.

Kaikkien toiveiden kylä vetoaa aisteihin. Lukija haistaa sypressien tuoksun, kuulee tuulen kohinan ja lintujen laulun, näkee lumihuippuiset vuoret ja tuntee granaattiomenan pinnan. Ajalla ei ole mitään merkitystä, on vain päivästä toiseen soljuva rauha.

   Välillä Monikasta tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, että ei koskaan olisi mitään muuta ollutkaan kuin rauniokylä, maiseman poimut, oliivipuiden sinivihreä hämy, kaukana horisontissa aavistettava meri. Tuulen jylhä humina ylhäällä vuorilla, yrttien tuoksut, kukko joka tepastelee polkua edestakaisin koira perässään, jossain rinteillä kalkattavat vuohenkellot. Kylä on kietonut käsivartensa Monika nympärille.

Tässä kirjassa Snellman ei tartu arkoihin ja ajankohtaisiin aiheisiin, vaan tarjoaa lempeän lukuromaanin. Sen sijoittuminen Kreetan saarelle ei ole sattumaa, sillä kirjailija on viettänyt siellä kesät vuodesta 1993 lähtien ja nähnyt niin muutokset kuin pysyvyyden. Monella asialla on totuuspohjaa, mutta mitään Pneuman kylää ei ole, ei ole Agavea, ei Monikaa. Míkis Theodorákis on toki todellinen henkilö, mutta hänestä luotu kuva kuitenkin Agaven muistojen ja mielikuvituksen värittämä.

   Lopuksi, kylänsä viimeisen sukkaan Agave Lunatakin sanoin: mitä jäi Pandoran ruukun pohjalle kun kaikki kauheudet sieltä ensin esiin purkaantuivat?

   Elpida. Toivo.