VÄISÄNEN, HANNU: Leimikot

Kustantaja: Otava 2018

Hannu Väisäsen omaelämäkerrallinen sarja Anterosta jatkuu kuudennella (ja näillä näkymin viimeisellä) osalla Leimikot. Siinä kirjailija liukuu sulavasti aikatasosta toiseen kerratessaan elämänsä koskettavimpia ja pelottavimpia tapahtumia.

Nykyaika: marraskuun 13. päivä vuonna 2015. Terroristit räjäyttävät pommeja ja ampuvat ihmisiä eri puolilla Pariisia kohteenaan niin ravintoloita kuin jalkapallostadion ja konserttisali. Vanhassa pappilassa vaeltelee Antero huolissaan puolisostaan. Televisio ja kaikki eri huoneista löytyneet radiot suoltavat samaa: 130 kuollutta, yli kolmesataa loukkaantunutta. Hetken Antero yrittää levähtää vanhassa nojatuolissa, mutta sinkoutuu kohta taas liikkeelle.

Nojatuoli on kuitenkin ennättänyt herättää muistoja. Antero palaa ajatuksissaan Pariisiin ja vuoteen 1996. Eräänä iltana hän on tulossa kotiin, kun kaksi afrikkalaista nuorta miestä käy häneen käsiksi. Antero köytetään kiinni nojatuoliinsa, mistä hän avuttomana ja harmissaan seuraa poikien temmellystä. Hänen omaisuuttaan pengotaan ja köykäiseksi havaitaan. Hänen levykokoelmansa todetaan huonoksi ja taulut omituisiksi. Anteron henki ei kuitenkaan taida olla vaarassa – etenkin kun paljastuu, ettei hän ole ranskalainen vaan kotoisin jostain oudosta pohjoisesta maasta.

Penkomisen lomassa Anteron Othelloksi ja Monostatokseksi ristimät nuorukaiset kyselevät ”papalta” monenlaista. Ehkä yllättävin ja Anterolle itselleen mielenkiintoisin kysymys on, mikä hänestä on suomen kielen kaunein sana.

   Ja aivan kuin juuri kaivosta nostettu kirkas vesi olisi puhdistanut kielen, tai keittosoodasta olisi nostettu kirkastunut hopealusikka, Antero sanoi hetkeäkään etsimättä:

   - Leimikot!

   Siinä oli kaikkein kaunein sana. Siinä ei ollut kaksoiskonsonantteja. Se oli kenen tahansa helppo lausua. Sehän itse asiassa saattoi olla mitä tahansa muinaista tai uudempaa kieltä. Ei ainoastaan suomea. Siinä oli hieman loimun ja lemmen tuntua. Ja kuitenkin siinä kuuli ensimmäiseksi nuoren, kaikuisan metsän, näki havupuiden ja lehtipuiden runkoja, mataran väristä rapisevaa kanervikkoa tai kippuraan taittunutta sananjalkaa.

Tuosta sanasta palaa Anteron mieleen myös se, miten hän nuorena oli isänsä kanssa koivikossa tekemässä maailman parhaita saunavihtoja. Othellon ja Monostatoksen löytämä maapallo taas tuo muistumia siitä, millaista oli matkustella ympäri Afrikkaa etsimässä sopivaa materiaalia romun renessanssi -aiheiseen näyttelyyn. Samaan tapaan välähtelee muistikuvia taitavasta veitsenteroittajasta, epäonnisesta kirjahyllynrakentajasta ja karismaattisesta suomalaisesta näyttelijästä. Nolosta tapauksesta nuoruudessa. Kustantajan järjestämistä juhlista, joiden seurauksena syntyi ensimmäinen oma romaani.

Kutsumattomat vieraat jäävät koko yöksi. He viihdyttävät itseään vitseillä ja kertomuksilla, mutta ennen kaikkea he odottavat tarinoita Anterolta. Niinpä tämä puhuu, mitä mieleen juolahtaa esimerkiksi Kalevalan sankareista, lumesta ja suksien tervaamisesta. Aamun koittaessa vieraat häipyvät saaliineen. Antero on selvinnyt kunnialla, nojatuoli ei niinkään.

Väisänen kuljettaa tarinaa tuttuun tapaansa yksityiskohtia huomioiden, asioita yllättävästi yhdistellen ja jokaiseen aistiin vedoten. Leimikot-romaanissa on totta ja hieman tarua maukkaana seoksena, jossa viihdyttävyys yhdistyy pohdiskeluun ja kaihoon. Taiteen tekemisestä ei tällä kertaa puhuta paljon, tunteista sitäkin enemmän.