JAATINEN, HEIDI: Koski

Kustantaja: Gummerus 2018

Heidi Jaatinen (s. 1968) voitti vuoden 2019 Savonia-palkinnon romaanillaan Koski. Kiuruveteläisen Jauhiaisen suvun tarina sijoittuu 1910-luvulle ja kuvaa Suomen kansalaissotaa pienen savolaiskylän näkökulmasta. Kirjailija lupaa romaanille jatkoa.

Teoksen kehyskertomus ajoittuu pääosin vuoteen 2016. Heidin isä on saattohoidossa ja tyttärellä on viimeinen mahdollisuus korjata välejä, jotka aikoinaan kärsivät isän alkoholismista. Isä paljastuukin herkäksi kuuntelijaksi ja rakastettavaksi ihmiseksi. Hän kertoo suvun tarinaa ja tytär kirjaa muistiin.

Tarina alkaa vuodesta 1894. On joki ja kiehtova koski. On sen mukaan nimetty Kosken talo, jonne saapuu isäntärengiksi lupsakka ja sujuvapuheinen Tuure. Hän hurmaa vaimokseen talon tyttären, Hilman. Kahdeksantoista vuoden aikana Hilma synnyttää yksitoista lasta, joista yhdeksän jää henkiin. Viimeisin raskaus on Hilmalle kohtalokas ja hän kuolee vuonna 1912. Syvimmin häntä suree viisitoistavuotias Paavo, joka on kiinnittynyt äitiinsä erityisen vahvoilla siteillä.

Suurperhe vaatii äitiä ja talo emäntää. Tuuren uudeksi vaimoksi suostuu Hilman 21-vuotias sisarentytär Stiina (Hilma lienee valmistellut jo asiaa sairasvuoteellaan). Hän ottaa vastuun suurin toivein, mutta on aluksi liian nuori ja arka saadakseen selvää käskyvaltaa sen paremmin palvelusväkeen kuin lapsipuoliinsakaan. Välillä ovat voimat loppua, mutta omat lapset ja ajan kuluminen korjaavat tilannetta.

Aikanaan tähänkin kylään kiirii tieto Venäjän vallankumouksesta ja työväestön noususta. Suomen itsenäistyminen jää paljon pienemmälle huomiolle. Paavo on innolla perustamassa suojeluskuntaa, mutta Tuure välttelee. Oman taustansa vuoksi hän tietää, millaisessa köyhyydessä ja ahdingossa monet joutuvat elämään. 

Isänmaallinen into ja sankaruuden kaipuu vievät Paavon Warkauden teloituksiin vuonna 1918 ja lapulta myös Vienan Karjalaan heimoveljiä vapauttamaan.

Paavo tuulispää, puhuripää, kiiti onnellisena kohden määränpäätä… Siellä tulittivat, siellä hyökättiin, kipitettiin Kemiin aamiaiselle valonheittäjien halkoessa taiasta. Paavo viritti aistejaan, päänahka kihisi nautinnon ja pelon huumaava koukku iskeytyi otsaan. Tulen tauotessa hän kuunteli koskea vierellään, tunsi hän tämän maailman kosket.

Todellisuus ei vastaa nuoren miehen kuvitelmia. Tappaminen ei ole helppoa, etenkään jos vastassa on oman kylän poikia. Vienassa kaikki tyssähtää alueen väestön passiiviseen vastarintaan – he eivät suinkaan ole avosylin liittymässä Suomeen. Sotimasta palaa pettynyt mies.

Sammalen sileä lohtu. Kosken hyvää tekevä kovuus. Kosken ajatukseton rajuus. Ryöpsähteli, pyrskähteli, piiloutui sisiliskonpoikasena kiven rakoon. Mitä jäljellä? Mitä jäljellä Paavosesta?

Koski päättyy menneisyyden osalta vuoteen 1918, valkoisten voitonparaatiin ja punaisten hirveään kohtaloon vankileireillä. Kolkoimman kuvauksen vankileireistä antaa nuorukainen, joka tuomitaan sinne täysin aiheetta ja mielivaltaisesti.

Tyyli romaanissa on vaihtelevaa, paikoin hyvin runsasta ja polveilevaa. Samassa lauseessa saattaa olla huomioita käsillä olevasta asiasta, ihmisen tunnetilasta ja luonnonilmiöistä. On paljon sanoja, joissa lienee savolaismurteen vaikutusta: holuta, sutkottaa, vöpelö, relhakkapuheinen…

Näkökulmia tapahtumiin on useita. Välillä ollaan Tuuren, Stiinan tai Paavon ajatuksissa, välillä taas Tilda-piian tai ajomies Seetin. Tekstiä olisi ehkä kannattanut tiivistää – nyt se ilmaisuvoimaisuudestaan huolimatta tuntuu paikoin hieman sekavalta ja toisteiselta.

Koski on hyvin henkilökohtainen teos, sillä se kertoo kirjailijan omista sukulaisista, jotka oikeasti ovat osallistuneet kuvattuihin tapahtumiin. Loukkaako se enää ketään?