Kustantaja:
Into 2018
Alkuteos:
Aviator
Suomennos: Elina Kahla
Mies herää sairaalasängyssä. Hän ei muista mitään, ei edes
sitä onko hän tosiaan lääkärin kutsuma Innokenti Platonov. Tilanne on jollakin
tapaa painajaismainen: potilas yksinään huoneessaan, häntä hoitamassa vain yksi
lääkäri ja yksi sairaanhoitaja, äänetön ympäristö. Innokentille ei kerrota,
mitä on tapahtunut, vaan hänen odotetaan muistavan itse. Yhtenä muistin virkistäjänä
voisi toimia ajatusten kirjaaminen päiväkirjaan.
Vähitellen mieleen palaakin hajanaisia muistikuvia ja
lauseita. Lapsuudesta Pietarissa, huvilasta Siiverskassa ja vierailuista
Kuokkalassa. Noissa muistikuvissa henkii sadan vuoden takainen varakkaan perheen
elämänmuoto. Huolettomuutta, turvallisuutta.
Lisää muistikuvia. Isän kuolema humalaisten matruusien
käsissä vuonna 1917. Muutto äidin kanssa vuonna 1921 yhteen huoneeseen
huoneistossa, jonka omistajat ovat joutuneet ”tiivistämään” eli luovuttamaan kaikki
huoneet salia lukuun ottamatta muiden käyttöön. Anastasia, rakastettu.
Synkkeneviä muistoja. Anastasian isä pidätetään naapurin
ilmiannon perusteella ja ammutaan salaliiton organisoinnista syytettynä.
Seuraavaksi pidätetään Innokenti kyseisen naapurin murhasta ja toimitetaan
kidutusten jälkeen vankileirille. Olot ovat hirveät, vartijat epäinhimillisiä.
Moni nääntyy metsätöiden keskellä ja jäätyy kuoliaaksi.
Tässä vaiheessa Innokentille on jo selvinnyt asioiden
todellinen laita. Hän on vuodessa 1999 ja sairaalassa siksi, että hänet on
onnistuttu herättämään vankileirillä tehdystä syväjäädytyksestä. Hän on
ainutlaatuinen. Sensaatio.
Innokenti sopeutuu yllättävän helposti, vaikka uusia asioita
tulee jatkuvasti vastaan: televisio, tietokone, kuulakärkikynä, untuvatakki.
Katujen ja paikkojen nimet ovat muuttuneet, monet tutut rakennukset kadonneet.
Hän suhtautuu rauhallisesti kiihkoon, jota häntä kohtaan osoitetaan niin
poliittisen johdon kuin kaupallisten firmojen taholta. Kunniamerkkeihin,
televisioesiintymisiin, mainoskampanjoihin.
Ehkä Innokentin sopeutumisessa auttaa sekin, että pari
tärkeää ihmistä elää yhä ja heitä on mahdollisuus käydä tapaamassa Tärkeimpänä
tietenkin Anastasia, vaikka tämä vaelteleekin suurimman osan aikaa jo
tietoisuuden toisella puolella. Uusi rakkauskin on tarjolla, vaan voiko kaikki
mennä pitemmän päälle näin hyvin?
Lentäjä-nimi
teokselle tulee Innokentin lapsuudenmuistoista, ilmailunäytöksistä ja
ihailluista aeronauteista. Myöhemmin lentäminen nousee henkisen vapauden
symboliksi. Tragedia kuitenkin väijyy joka hetki ja uljas lentäjä saattaa
syöksyä maahan.
Kiiruhdat halki
elämäsi, siiville kohoamisesta on vain haalea toivo, kaikki katsovat sinua
säälivästi tai parhaimmassakin tapauksessa ymmärtämättöminä. Sinä nouset
siivillesi, ja alapuolellasi kaikki vaikuttavat pieniltä pisteiltä… Lennät
valitsemaasi suuntaa kohti ja piirrät ilmaan sinulle rakkaita kuvioita.
Alhaalla seisovat ihailevat niitä (ehkä hieman kadehtivatkin), mutta eivät
pysty muuttamaan mitään, sillä noissa sfääreissä kaikki riippuu lentäjän
taidoista. Yksinäisyydessään suurenmoisen lentäjän.
Lentäjä käsittelee
muistia, sen rajoja ja vääristymistä. Se käsittelee petturuutta ja
syyllisyyttä, mutta myös mahdollisuutta antaa anteeksi. Pahoja asioita se
käsittelee sen verran, että lukijaa kirpaisee, mutta ei jää kauheuteen
vellomaan. Ennen kaikkea se käsittelee rakkautta, joka kestää kuolemankin yli.
Surumielinen ja kaunis kertomus on kunnianosoitus Venäjän kirjallisuuden
klassikoille, Dostojevskin Rikos ja
rangaistus -romaanille ja Bulgakovin Valkokaartille.
Ajattelen koko ajan
muistamisen luonnetta. Ei kai se niin voi olla, että kaikki päässäni olevat
muistikuvat ovat vain neuronien yhdistelmiä? Joulukuusen tuoksu,
lasikellokoristeiden helinä ilmavirrassa, pelkkiä neuronejako?... Entä
Anastasian ja minun vavisuttava tunteemme, jota muistan kiitollisuudella ja
tulen muistamaan aina elämäni loppuun asti, ovatko nekin pelkkiä neuroneja?
Hänen kuiskauksensa, joka naurun pyrskähdyksen myötä muuttuu äänekkääksi, hänen
hiustensa tuoksu kun hän makaa vierelläni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti