VENHO, JOHANNA: Ensimmäinen nainen

Kustantaja: WSOY 2019

Sylvi Kekkonen ajelee elokuussa 1966 kuningatar Elisabetilta saamallaan Morris Minillä Suomusjärvelle Kekkosten omistamalle Katerma-mökille ainoana seuralaisenaan koira. Koko kesän Sylviä on painanut suru, sillä kesäkuussa kuoli hänen hyvä ystävänsä ja keskustelukumppaninsa Marja-Liisa Vartio vain 41-vuotiaana.

Katermassa Sylvi lueskelee vanhoja päiväkirjojaan, puuhailee mökkiaskareissa ja kuljeskelee luonnossa. Yksin hän ei ole, sillä Marjaliisa on hänen kanssaan, keskustelee ja kuulustelee, moittii ja lohduttaa, kannustaa ja ymmärtää. Hänen avullaan Sylvi onnistuu pukemaan sanoiksi sellaisiakin ajatuksia, joita ei aiemmin ole rohjennut. Epäilyksiä siitä, että on kadonnut omana persoonanaan ja jäänyt varjoksi aviopuolisonsa taakse.

Rakkaudesta puhun varovasti, avioliittoon en usko, mutta ystävyyden varaan rakennan. Ystävyyttä ei synny ilman tasaveroista antamista, ja koska minä joudun julkisuudessa olemaan sellainen lukittu lipas, minulla on ollut tarve uskoutua niille joihin tosiaan luotan.

Niinpä Sylvi kertoo olleensa rohkea lapsi, joka ei pelännyt edes pappilan isoa Musta-oria. Hän kertoo tapaamisestaan karismaattisen Urhon kanssa ja nopeasti syttyneestä kiihkosta. Hän kertoo joutumisestaan aivan uudenlaisiin ympyröihin, joissa Urho luovii kuin kala vedessä, mutta jotka ujolle Sylville ovat koettelemus. Hän kertoo kaksospojistaan, joista toinen on pärjääväinen päiväpoika ja toinen huolestuttavan herkkä yöpoika. Hän kertoo vaikeudestaan päästää lapsista irti ja antaa näiden elää omaa elämäänsä.

Minun on ikävä poikia niin kuin omia jäseniäni, on kuin minusta olisi amputoitu osa kun he ovat kasvaneet minusta irti. Omaa aikaa rampana, sitä tässä on tarjolla.

Sylvi kertoo keskenmenoistaan ja kohdunulkoisesta raskaudestaan, jonka jälkeen aviopuolisoilla ei ole enää yhteistä makuuhuonetta eikä fyysistä yhteiseloa. Hän kertoo kutistavasta, vanhentavasta ja eristävästä sairaudestaan, reumasta. Hän kertoo Urhon komeista naisystävistä, joiden rinnalla tuntee olevansa kääpiökokoinen maatuska. Hän kertoo yksinäisyydestään ja kosketuksen kaipuustaan.

Olen antanut Urholle kaiken mitä minusta irtosi, sormistani ja monta kertaa unohdetusta sydämestäni ei puristunut yhtään pisaraa enää, eikä se Urholle riittänyt.

Synkissä mietteissä oma kirjailijanurakin näyttää kyseenalaiselta. Julkaistiinko teokset vain koska kirjoittaja oli pääministerin tai presidentin puoliso? Olivatko kirjat tosiaan vanhanaikaisia ja puoliääneen kirjoitettuja kuten kriitikot sanoivat? Eikö hänellä ollut oikeutta osallistua muiden kirjailijoiden tavoin Kirjailijaliiton kokoukseen vain koska oli presidentin puoliso? Olisiko ensimmäisen naisen kirjoittamisen sijasta mieluummin pitänyt kirjoa?

Olen lukija ja pystyn istumaan tuntitolkulla sijoillani ja lukemaan. Siitä lähti se yritys panna itsekin jotakin paperille, siitä ja tuskasta, josta en pystynyt puhumaan. Tuskan takana on voima, kirjoittaja tekee tuskasta taiteen, etten paremmin sano, hän kerää itsensä kokoon joka aamu tyhjällä liuskalla. Mutta mitä sitten käy, kun sanat ehtyvät, kun kynä juuttuu sijoilleen.

Kolmas ääni kirjassa on Essi Renvallin, joka kamppailee Sylvi Kekkosen muotokuvan parissa. Mikään hahmotelma ei tunnu tavoittavan kuvattavaansa, vaan aina korostuu jokin piirre liikaa yli muiden. Miten saada esiin hauraus, mutta myös rohkeus ja sisukkuus? Miten saada esiin lempeys, mutta myös kovuus ja pisteliäisyys? Miten saada esiin osaansa alistunut nainen, mutta myös hänen kapinallisuutensa?

… minun on Sylvin päätä tehdessäni oivallettava aivan toisenlainen tahdon lujuus kun omani. Sellainen, joka taipuu, muttei taitu. Sellainen, johon voi painaa jäljen, mutta joka palautuu omaksi itsekseen. Se on niin syvällä kuoren sisässä että on tiivistynyt paineessa, millaiseksi nyt paineessa sitten tiivistytään.

Ensimmäinen nainen tuntuu täysin uskottavalta, vaikka tietääkin kirjan Sylvin olevan Johanna Venhon luoma fiktiivinen hahmo. Hän on kuin maatuskanukke, josta paljastuu aina vain uusia puolia. Hän on henkevä, mutta myös lihallinen. Eikä Sylvi elä kirjassa yksinään, sillä salavihkaa paljastuu huomioita myös Urho Kekkosesta ja Marja-Liisa Vartiosta sekä Essi Renvallin taiteilijaluonteesta.

Kirjan kieli on kaunista ja ilmaisuvoimaista. Välillä teksti ryöppyää, välillä se tiivistyy aforismeiksi. Siinä on runollisuutta, mutta myös rauhallista arkisuutta. Paljon viisautta.

Aina jokin liike meissä toteutuu. Jokin muutos tapahtuu. Vaikka se ei olisi se, mistä oli haaveiltu, se on kuitenkin elämä.

PS. Kirjan kansi on upea! Sen on suunnitellut Satu Konttinen Tamminiemessä olevan Sylvi Kekkosen muotokuvan pohjalta.