YOKOYAMA, HIDEO: 64

Kustantaja: Bazar 2019

Alkuteos: Rokuyon

Suomennos: Markus Mäkinen

Hideo Yokoyama (s. 1957) työskenteli rikostoimittajana ennen kirjailijaksi ryhtymistään. Vuonna 1998 ilmestynyt esikoisteos voitti merkittävän japanilaisen kirjallisuuspalkinnon, minkä jälkeen Yokoyaman teokset ovat jatkuvasti voittaneet palkintoja ja olleet Japanin myyntilistojen kärjessä. Näin myös vuonna 2013 ilmestynyt dekkari 64 (Rokuyon), joka on ensimmäinen Yokoyamalta suomennettu teos.

64 on paksu opus, peräti 764 sivua. Perinteinen dekkari se ei ole, mutta tarjoaa varsin kattavan esityksen Japanin poliisilaitoksen hierarkiasta ja toiminnasta. Kuka kumartaa syvempään kenenkin edessä? Mitä seurauksia on ”kasvojen menettämisestä”? Juonittelua oman yksikön tilanteen parantamiseksi on koko ajan ilmassa ja rumiakin keinoja käytetään.

Poliisitarkastaja Mikami Yoshinobu, viestintäpäällikkö, D:n prefektuurin poliisilaitos, pääpoliisiasema, hallintoyksikkö, sihteeristöjaos.

Tämä titteli on kirjan päähenkilön Mikamin. Hänet on yllättäen siirretty rikostutkinnan toisen jaoksen varapäällikön paikalta viestintäpäälliköksi. Paperilla siirto näyttää ylennykseltä, mutta tosiasiassa se tuntuu rangaistukselta eikä Mikami voi olla pohtimatta onko takana jotain henkilökohtaista.

Tällä hetkellä Mikamilla on paljon ajateltavaa. Vain esimies tietää, että hänen teini-ikäinen tyttärensä on karannut kotoa, syynä miltei pakkomielteinen viha omaa ulkomuotoa kohtaan. Esimiehen luvalla Mikami käy tarkistamassa jokaisen kuolleena löydetyn sopivan ikäisen ja näköisen tytön ruumiin. Ne ovat raskaita retkiä etenkin Mikamin vaimolle.

Toiseksi viestintäyksikön välit lehdistön kanssa ajautuvat yhtäkkiä katkeamispisteeseen. Sinällään melko pienestä asiasta paisuu valtava epäluottamuspula, jonka seurauksena lehdistö jättää valituskirjelmän viestintäpäällikön toiminnasta ja uhkaa mediaboikotilla Tokiosta saapuvan poliisiylitarkastajan vierailua. Vierailun tarkoituksena olisi hankkia näkyvyyttä tapaukselle, joka on roikkunut ratkaisemattomana jo neljätoista vuotta ja jonka syyteoikeus on pian raukeamassa.

Kolmantena ongelmana Mikamilla onkin juuri tuo ratkaisematon tapaus eli tapaus 64. Vuonna 1989 seitsemänvuotias tyttö siepattiin ja murhattiin, vaikka vanhemmat olivat täyttäneet kaikki sieppaajan vaatimukset ja luovuttaneet lunnasrahat. Mikamin etsiessä tapauksesta lisää tietoa paljastuu vakavia laiminlyöntejä ja arvoituksia. Mikä on Kōdan muistio ja missä se on?

Tapaus mutkistuu entisestään, kun juuri vuosipäivän alla tulee tieto nuoren naisen sieppauksesta, joka näyttää noudattavan täsmälleen tapaus 64:n kaavaa. Onko sama henkilö taas iskenyt vai onko kyse jostain ihan muusta? Mikami tuntee jälleen kerran esimiesten pimittävän häneltä – ja samalla lehdistöltä – oleellisia tietoja.

Kirja koostuu paljolti Mikamin pohdinnoista. Hän yrittää ymmärtää, mikä kaikkien juonitteluiden ja siirtojen takana oikeasti piilee. Onko asialla agitaattori? Kuka vuotaa tietoja ja miksi? Kuka voittaa ja kuka häviää?

Yhtä perinpohjaisesti Mikami vatvoo myös omaa asemaansa ja todellisia toiveitaan. Onko hän ollut rehellinen itselleen ja alaisilleen? Kenen puolella hän oikeasti on? Mitä hän toivoo henkilökohtaisesti saavuttavansa? Onko työ hänelle tärkeämpää kuin perhe?

Tällä hetkellä oli tärkeintä pysyä järjissään. Hän seisoisi hallinnon sotaviirin alla suojellakseen perhettään. Hänen rikostutkijan sydämensä luultavasi huutaisi tuskasta, mutta juuri se olisi todiste siitä, että hän todella oli yhä järjissään. Ei hänen tarvitsisi sulauttaa niitä puolia itsestään väkisin yhteen. Hän täyttäisi tehtävänsä viestintäpäällikkönä tuskasta vääntelehtien mutta hiljaisen arvokkaasti.

Yokoyaman teos on melko helppolukuinen, vaikka välillä hieman väsyy uudestaan ja uudestaan toistuviin tilanteisiin ja ajatuksiin. Toisaalta hidas tempo pitää lukijan koko ajan tapahtumien ytimessä ja selvillä kunkin osallistujan toiminnasta ja reaktioista. Lukemisen arvoinen teos monessakin suhteessa!

PS. Kirjassa on paljon henkilöitä ja samankaltaisia nimiäkin on useita (Minako, Mikumo, Mizuki, Mikami…). Ehkäpä henkilöluettelo olisi ollut paikallaan?