HONKANEN, NINA: Pohjakosketus

Kustantaja: Into 2019

Pohjakosketus on romaani avioliitosta, joka alkaa hellyyden ja ilon merkeissä, mutta jatkuu perhehelvettinä. Vastakkain on kaksi ihmistä: ihailtu ja julkisuushakuinen mieskirjailija ja valokuvaajana mainetta niittänyt nainen. Avioliitto päättyy kymmenen vuoden jälkeen eroon ja jäljelle jää vain ihmetys siitä, miten kaksi fiksua aikuista saattoi sotkea asiansa niin pahasti.

Ensi alkuun vaikuttaa siltä, että perheen tulehtunut tilanne johtuu ainoastaan miehestä, joka kiihtyy tämän tästä täyteen raivoon mitä vähäpätöisimmistä asioista ja heti perään aivan vastakkaisista syistä, ilman logiikkaa. Fyysistä väkivaltaa hän ei käytä, mutta suusta tuleva teksti on pelottavaa.

Tarviiks sun aina hymyillä ja olla noin ystävällinen kaikille jotka tulee juttelemaan?

Älä saatana vahdi jokaista askelta minkä mä otan!

Mitä vitun väliä jollain leivänmurusilla on?

Keskittyisit laajempiin kokonaisuuksiin, idiootti!

Taasko otit nokkiisi kun vähän korotin ääntäni?

Vittu mikä prinsessa!

Lähinnä haukotuttaa toi sun ainainen marttyyriys.

Sä olet maanis-depressiivinen lapsiasi hymyssä suin hakkaava hirviö!

Nainen on ollut aiemmin jo kahdesti naimisissa ja hänellä on kolme poikaa, mutta miehen vaatimuksesta hän suostuu vielä yhteen lapseen. Pieni Toivo varttuu äänekkäiden riitojen ja pitkien mykkäkoulujen ilmapiirissä. Nainen on väsynyt; on univajetta ja terveyskin reistaa. Yhä vahvemmin hän alkaa uskoa olevansa syyllinen kaikkeen siihen, mistä mies häntä syyttää. Yhä useammin se on nainen, joka riitojen päätteeksi anoo anteeksiantoa siitä, ettei osaa toimia eikä rakastaa oikein. Vasta viisaan psykiatrin sanat saavat naisen havahtumaan: Vahingollinen riita eroaa normikinasta siinä, että jälkimmäisessä ei tarvitse pelätä.

Pohjakosketus-romaani liikkuu ajassa edestakaisin, mutta lukujen otsikoista näkee kyllä missä vuodessa kulloinkin ollaan. Kirjailija analysoi tarkasti tapahtumia ja henkilöidensä käytöstä ja rakentaa pikkuhiljaa kokonaisuutta. Näin muodostunut kuva ei olekaan niin mustavalkoinen miltä ensin vaikutti, vaan kumpikin osapuoli on tuonut oman osansa keitokseen niin hyvässä kuin pahassa. Toimintamallit ovat peräisin lapsuudesta, jolloin niin miehen kuin naisenkin oli löydettävä tavat selviytyä heille liian raskaista tilanteista.

   Vaikeaksi muistamisen teki se, ettei ollut helppoa tunnistaa kuka oli uhri, kuka tekijä.

   Tai ehkä ne olivatkin vain kolikon kaksi eri puolta.

   Yksi oli varmaa: syyllisen ja syyttömän etsiminen oli turhinta mihin elämänsä voi tuhlata. Silti se oli ainoa mistä kiisteltiin ja mihin hengissä selviämiseen tarkoitettu energia tuhlattiin.

   Kuka oli oikeassa? Hän vai minä?

   Ne vai me?

   He vai te?

   Turhanpäiväisistä yksityiskohdista väitellessä kaiveltiin vanhoja, jotta yksikään housuntaskuun piilotettu kihlasormus, itämaiseen mattoon kuivahtanut viinitahra tai ilmaisematta jäänyt rakkaudenosoitus ei unohtuisi.

   Harvoin peilistä löysi muuta kuin oman kuvansa. Onneksi inhimillinen ei ollut sama kuin virheetön. Inhimillisen synonyymi on ihminen.

Jännitystäkin romaanissa on, sillä kirjan ensimmäinen luku on kuin rikospaikan lavastus: jäisen kylmä kesämökki, verilammikossa makaava miehen ruumis ja takkaan tulta sytyttävä nainen. Mitä oikein on tapahtunut? Vasta kirjan lopussa saa jonkinlaista valaistusta asiaan.

Porissa vuonna 1968 syntynyt ja Raumalla lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt Nina Honkanen on toimittanut ja käsikirjoittanut radio- ja televisio-ohjelmia, julkaissut kolme tietokirjaa ja kolme romaania. Vuonna 2002 ilmestyneestä esikoisromaanista Gladiaattori on tekeillä kansainvälinen elokuva. Vuonna 2015 Nina Honkanen kouluttautui seksuaalikasvattajaksi.

PS. Henkisestä väkivallasta ja narsismista kertoo myös Laura Mannisen romaani Kaikki anteeksi (WSOY 2018). Tietokirjoihin sijoittuu Raakel Lignellin omaelämäkerrallinen teos Älä sano että rakastat (Siltala 2019).